lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuoden 2016 parhaat levyt

Nämä ja neljän kaverin valinnat vuoden 2016 kymmeneksi parhaaksi levyksi on julkaistu 22.-31.12.2016 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää ja rakkautta.


-10- David Bowie: Blackstar

En kuulu David Bowien musiikin suuriin faneihin enkä surrut miehen kuolemaa, mutta kylmäksi ei tammikuun alun viikonloppu jättänyt. Kuolemaan monin tavoin viittaava Blackstar julkaistiin perjantaina, ja maanantaiaamuna levisi tieto Bowien menehtymisestä.

Ihmiselämän päättyminen on suurempi asia kuin rocktähteys, ja myös taiteilijoiden on kuoltava. Tapa, jolla noutaja vei David Bowien, on yksi legendaarisimmista mahdollisista. Näin muututaan kuolemattomaksi.

Blackstar kuuluu itseoikeutetusti vuoden parhaiden levyjen listalleni. Musiikillisesti se ei ehkä sinne mahtuisi, eikä säälipisteitä ole jaossa. Se pääsee listalle ylivoimaisilla tyylipisteillä.




-9- The Felice Brothers: Life In The Dark

Muut veljekset eivät ole tainneet vieläkään toipua Simone Felicen karkaamisesta soolouralle. Siitä on jo seitsemän vuotta, mutta tuntuu, että paluuta vuosien 2007-09 kulta-aikaan ei ole tulossa.

The Felice Brothers on yrittänyt kokeellisempaa otetta, konebiittejäkin, ja palannut aina mukavuusalueelleen heinälatoon. Oli lähestymistapa mikä hyvänsä, tärkeintä ovat aina ja kaikkialla kunnon kappaleet, ja ne ovat yksittäisistä valonhetkistä huolimatta puuttuneet.

Nyt rivit on kasattu ja saatu aikaan hyvä levy. Tallella ovat tutut elementit: rähjäisten ihmisten puhdas rakkaus, kaiho, päihteet, pikkurikollisten epätoivoiset teot, lainsuojattomuus ja vapauden kaipuu.



-8- Kendrick Lamar: Untitled Unmastered

Vanha kikka. Puolihuomaamatta pukataan markkinoille ylijäämänauhoista kasatuksi materiaaliksi naamioitu julkaisu. Tätä alleviivatakseen tälle Kendrick Lamarin levylle ei ole edes annettu kunnollista nimeä. Kahdeksan kappalettakin ovat Untitled 01-08.

Levy on hyvää ja vakavasti otettavaa räppiä. Genreä ympäröi alati muuttuva kulttuuri. Se ei varsinaisesti tue pitkäaikaisia kestosuosikkisuhteita, mutta minulla taitaa olla sellainen Kendrickin kanssa.

Miekkonen on viime vuosina noussut eturiviin, presidentin suosikiksi, palkinnoille ja mihin vielä, eikä sellaisesta yleensä hyvää seuraa. Katutuntuma on kuitenkin säilynyt yhdistyen musikaaliseen kunnianhimoon ja monipuolisuuteen. Ilahduttavan kestävä kokonaisuus.


-7- Of Montreal: Innocence Reaches

Se tapahtuu aina yllättäen. Of Montreal julkaisee levyn lähes joka vuosi, eikä niitä tahdo erottaa toisistaan. Kuin heillä olisi häröilysoundia ja vetävää rytmiä tuottava iso lihamylly koko ajan päällä. Sinne kaadetaan laatuaineksia ja kaikenlaista rustoa, ja ulos puskee jotakin.

Vaan mikäpä siinä. Tästä sekoilusta tulee aina hyvä mieli, vaikka uskon että yhtyeen keikkabussissa olisi sietämätöntä olla.

Kun lapsena oli kuumetta, näin välillä ihmeellisiä unia. Mieleen piirtyi omituisia kuvioita, massiivisia ja täysin sileitä, väliin sotkuisia ja ryppyisiä. Kevin Barnesin houreinen laulu ja of Montrealin musiikki palauttavat ne aina mieleen.



-6- Ryley Walker: Golden Sings That Have Been Sung

Kiva tänne on tekstejä kirjoitella, ja mikä sen mukavampaa, kun tilaston mukaan keskimäärin 17 lukeekin. Parasta on kuitenkin löytää toisten kirjoituksista uusia tuttavuuksia. Viime vuonna tämän foorumin ykköslöytöni oli Ryley Walker, jonka Primrose Green olisi päässyt heittämällä omallekin listalleni.

Onneksi mieheltä pukkaa levyä hyvään tahtiin. Walkerin musiikkia on vaikea sijoittaa millekään vuosikymmenelle, siinä on aineksia niin monesta. Jos musiikkimakuni joskus lähtee kehittymään aikuisempaan suuntaan, Ryley Walker saattaa olla yksi suunnannäyttäjä.



-5- Minor Victories

Yleensä kootut bändiprojektit, niin kutsutut superyhtyeet ovat enemmän tai vähemmän hanurista. Ne ovat kuin urheilun löysiä Allstars-otteluita: pelejä ilman mitään panosta, tunti läpsyttelyä, tuttujen tapaamista, naureskelua. Lopulta on vaikea sanoa, tunteeko esiintyjä vai kuluttaja itsensä enemmän pelleksi.

Minor Victoriesin kohdalla ”super” ja ”star” ovat käsitteinä epätarkkoja. Tulevathan yhtyeen jäsenet marginaalia edustavista Mogwaista, Slowdivesta ja Editorsista ja levyn vierailevat artistit Sun Kil Moonista ja Twilight Sadista.

Tällä kokoonpanolla homma vaan toimii. Levy on hämmentävän tiukka, harmoninen ja kokonainen. Se on kuin sameissa syvyyksissä loistava pieni valo. Jos musta voisi olla kirkas väri ja kuulostaa joltakin, se kuulostaisi tältä.

Hieno levy edustaa listallani Rough Trade Album Clubin kuukauden levyt -kiintiötä tänä vuonna.



-4- Kent: Då Som Nu För Alltid

Tiedän, miten Kentin viimeiset levyt ovat saaneet alkunsa. Ruotsalaisen kiviomakotitalon hyvin varustellussa kotistudiossa. Bergit, Sköldit, Sirviöt ja Mustoset ovat grillailleet, edenneet vähitellen jälkiruokiin ja kolmansiin punaviinilaseihin. ’Hör du Jocke, har du nya texter? Jag har några basriff här’, sanoo Martin, ja niin miehet vetäytyvät, lapset jäävät hyvin hoidetulle nurmikolle kirmaamaan ja naiset parantelemaan rusketuksiaan.

Kentin uran päätöksen lanseeraus vuoden alussa oli näyttävä. Viimeinen levy, viimeinen kiertue, viimeisen levyn viimeisen kappaleen nimenä Den Sista Sången. Paatossensorini oli kuormitettu äärimmilleen. Onko tavoitteena lopettaa bändi itkettämällä nostalgian vainuavia keski-ikäisiä?

Tyyli kuitenkin säilyi, falskiuden yli selvittiin maaliin asti, rimaa hipoen mutta kunnialla. Ei välitetä siitä, että jäähyväisvuoden aikana lanseerattiin kiertueappsia, muistosivustoa, kokoelmalevyä, hautajaiskynttilöitä, viimeistä videota ja vaikka mitä.

Levyllä on biisejä, jotka putoavat suoraan Kentin pursuavaan klassikkolaariin, mutta myös monia täytekappaleita. Silti se on minulle kaikkein rakkaimman bändin komea päätös. Tack och adjö.




-3- Bon Iver: 22, A Million

Ihan kuin olisi taas vuosi 2011. Bon Iver julkaisee oudon levyn. Sen kuunteleminen ei alkuun vakuuta vaan pistää miettimään, mihin sitä aikaansa kuluttaa. Tykkäänkö tästä vai onko tämä levy, josta vain kuuluu tykätä, onko ei-tykkääminen vaihtoehto?

Ensituntumani 22, A Millionista oli, että se saa vetoapua edeltäjältään. Bon Iveriksi nimetty levy oli vuoden 2011 ykkönen ja sen viehko on kantanut tähän päivään saakka.

Mutta niin vain uutukaisenkin kokonaisuus hiipii pala palalta tajuntaan, valtaa alaa. Bon Iver on niin moniulotteinen, että koukut tarttuvat helposti. Niitä koukkuja on paljon ja ne ovat nyt tiukasti kiinni. Bändillä on poikkeuksellinen taito saada keskinkertainenkin materiaali nousemaan uudelle tasolle muutaman sekunnin hienolla kohdalla biisin keskellä. Sitä kohtaa alkaa kaivata kuin huumetta, ja pienen yksityiskohdan kautta ovi avautuu kokonaisuuteen.

Pitkä matka on tultu ensilevyn mökistä. Syysmetsä, pudonneet lehdet, riistaliha ja lähdevesi ovat muuttuneet joksikin vaikeasti hahmotettavaksi synteesiksi. Silloin Justin Vernon lauloi Emmalle, entiselle rakkaalleen. Pitkään aikaan en ole enää tiennyt mistä lauletaan, ja biisien nimetkin ovat muuttuneet omituisiksi merkkijonoiksi.



-2- Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree

Aloin perehtyä Skeleton Treehen vasta marraskuussa ja myönnän, että se oli siihen kohtaan vähän liian iso ja musta kakku. Siksi tämä listasijoitus perustuu osittain varmuuteen siitä, että levystä on ammennettavaa vielä pitkään.

Levy on upea. Se möyrii, palaa hiljaisella liekillä, kerrostuu hitaasti. Levyn kuunteleminen huolimattomasti ratikassa tuntuu epäkunnioittavalta. Kuuntelukokemus on uskonnollinen ja meditatiivinen, intiimi ja henkilökohtainen. Musiikki on samaan aikaan kaunista ja vereslihalla.

Mielestäni Skeleton Tree on Nick Caven uran parhaita kokonaisuuksia. Osin varmasti siksi, koska tältä levyltä puuttuvat kokonaan tiukat temporutistukset, jotka eivät ole aina täysin sopineet miehelle.



-1- Radiohead: A Moon Shaped Pool

Jos Thom E. Yorkella on ollut vaikeuksia henkilökohtaisessa elämässään, se ei ilmene tältä levyltä. Paradoksaalisesti maailmantuska ja siitä seurannut loputon valitus on vähentynyt. Radiohead hengittää terveen ilmavasti ja kuulostaa kypsältä. Ei tietenkään yhtään aiempaa iloisemmalta, mutta irtonaisemmalta ja vapautuneemmalta.

Levyn kauneimmat kohdat pysäyttävät kaiken ympärillään.  Kokonaisuus on monitasoinen ja harmoninen, jopa sinfoninen. Temppu, joka ei Radioheadilta suinkaan aina ole onnistunut, ja ehkei näin täyteläisesti vielä koskaan ennen.

A Moon Shaped Pool on vuoden paras ja eniten kuuntelemani levy. Se on kulkenut mukanani tiiviisti toukokuusta lähtien, ja matka jatkuu kohti kesäkuun alun Globenin keikkaa.




perjantai 30. joulukuuta 2016

Lukuvuosi 2016



Lukutahtini kiihtyy. Vuonna 2014 luin 46 kirjaa ja viime vuonna 68. Vuoden 2016 saldoksi tuli 74 teosta. Osasta olen kirjoittanut tänne oman tekstinsä ja kaikista lukemistani kirjoista on blogissani vähintäänkin lyhyt kuvaus.

Alla on kolme listaa lukuvuodestani 2016. Vuoden 2015 suosikkini löydät täältä. Silloin vuoden parhaiksi kirjoiksi nousivat Eeva-Kaarina Arosen Edda, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme ja John Williamsin Stoner.

Kuten 2015, myös tämä vuosi oli suomalaisten naiskirjailijoiden. Viiden parhaan kirjan tekijöistä neljä on aktiiveja nykykirjailijoita.

(Linkit teksteihin kursiivilla)

Vuonna 2016 parhaat lukemani kirjat
1) Volter Kilpi: Kirkolle
2) Helmi Kekkonen: Vieraat 
3) Katri Lipson: Detroit
4) Minna Rytisalo: Lempi
5) Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Piippuhyllyllä-blogin viisi luetuinta tekstiä vuonna 2016
1) Leeni Peltonen: Valvomo
2) Volter Kilpi: Kirkolle
3) The Cure Hartwall Arenalla 7.10.2016
4) Helmi Kekkonen: Vieraat
5) Katri Lipson: Detroit

Piippuhyllyllä-blogin viisi mielestäni onnistuneinta tekstiä vuonna 2016
1) Arctic Monkeys: Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not
2) Volter Kilpi: Kirkolle
3) The Cure Hartwall Arenalla 7.10.2016 
4) Kent: Du & Jag Döden
5) Bernard Malamud: Tuomittu

Kiitos Piippuhyllyllä-blogin lukijoille. Hyvää lukuvuotta 2017!

torstai 29. joulukuuta 2016

Joulukuussa 2016 luetut


Suosituksiksi nousevat

Tuula-Liina Varis: Huvila 

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016 Gummerus, 213 s).
Tuore Finlandia-voittaja on kuin runonsäkeistä tai kuvista koostuva romaani. Sen riveille ja sanoihin haluaa jäädä viipymään, mutta koska samaan aikaan mieli janoaa oman kotikaupungin historiaa, sivut kääntyvät liian nopeasti. Ja koska sivuja on liian vähän ja niillä liian vähän sanoja, lukukokemus jäi hieman vajaaksi.
Olen etuoikeutetussa asemassa saadessani kulkea päivittäistä työmatkaani Engelin ja Ehrenströmin kortteleissa. Katson niitä nyt eri tavalla. Se ei ole kirjan ansioksi ihan vähäinen.


Lukukokemuksena säilyy

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (2005 Otava, 221 s).
Anna-Leena Härkösen tärkeä puheenvuoro siskosta, joka päätti oman elämänsä. Verestävä lukukokemus, joka on kirjoitettu aika pian tapahtuman jälkeen. Kirjoittamisella on varmasti ollut valtava terapeuttinen merkitys, ja niin uskon lukemisellakin olevan samanlaisiin tilanteisiin joutuville. Se on tärkeintä, vaikka kirjana Loppuunkäsitelty on hieman keskeneräinen.


Unohduksiin painuvat

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (2016 Siltala, 255 s).
Yhden vuorokauden tiivistunnelmainen romaani. Nuori mies aivokuolee ja hänen terveet sisäelimensä halutaan käyttää elinsiirtoja odottavien potilaiden pelastamiseksi. Asiaan liittyy eettisiä, psykologisia, lääketieteellisiä ja logistisia haasteita, joiden myötä tarinasta muodostuu varsin mukaansatempaava. Ennakkotietojen perusteella odotin tästä kuitenkin syvällisempää lukukokemusta.

Tommi Liimatta: Jeppis 2 (2016 Like, 569 s).
Jeppiksen jatko-osa kattaa Tommin teinivuodet 1987-1990. Edessä on muutto Pietarsaaresta Rovaniemelle. Pääsin Tommi Liimatan tekstin kautta monen tutun ajankuvan äärelle, mutta lukukokemusta ne eivät pelastaneet. Liimatta onnistuu hyvin kuvatessaan nuoren Tommin elämää ikään kuin sisältä käsin, aikaa ja tapahtumia reaaliaikaisesti tarkkaillen. Kokonaisuus ei kuitenkaan nouse loputtomien yksityiskohtien yläpuolelle, vaan alkaa pikemminkin puuduttaa.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Huvila


Tuula-Liina Varis: Huvila (2016 WSOY, 240 s).

”En mene koskaan naimisiin, Leea julisti. Luon oman uran ja elän oman itsenäisen ja vapaan elämän. En halua omistaa elämääni jonkun miehen pyrkimyksille. Omistan sen omille pyrkimyksilleni.”

Huvila alkaa 1930-luvun taitteesta ja päättyy 20 vuotta myöhemmin. Historian tapahtumat kuohuvat ja vyöryvät myös Huvilan päähenkilöiden päälle. Raakel on nuori turkulaisneiti, joka avioituu arvoituksellisen ja kiehtovan taiteilijan, Akselin kanssa. Heille syntyy tytär, Leea ja perheen syrjäiselle hirsihuvilalle muuttaa myös Selma-piika. Aksel on Tuula-Liina Variksen romaanissa keskeinen toimija, jonka ratkaisujen ympärille kaikkien kohtalot kietoutuvat. Romaanin ääninä ovat kuitenkin kolme naista.

1920-luku on päättynyt. Sisällissodan haavat vuotavat vielä, punikkiviha elää, mutta Turun kulttuuripiireissä on vietetty kieltolaista huolimatta myös iloisia vuosia. Tulevaisuus on näyttänyt valoisalta. Seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä Suomenkin taloustilanne heikkenee nopeasti. Tuula-Liina Varis piirtää taitavasti horisontin mustat pilvet. Lukija tietää, mitä pahimmillaan voi olla edessä, kun puheisiin tulevat Saksa-sympatiat ja rotuopin kysymykset.

Huvila on sivistynyt, intensiivinen ja traaginen kertomus ihmisistä historian virrassa. Se on tarina naisista, jotka haluavat vain elää rauhassa, mutta joilta aatteiden palo murentaa elämisen pohjan.

”Sodalla on pitkät jäljet, ja kun paremmat ajat vihdoin tulevat, aletaan vissiin seuraavaa sotaa valmistella, liehutetaan lippuja ja puhkutaan jos minkä aatteen nimissä, niin minä ilkeässä mielessäni ajattelen.”


keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Marraskuussa 2016 luetut


Suosituksiksi nousevat

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi (2016 WSOY, 302 s).
Kirjan ensimmäinen kolmannes kertoo Tuomaksen ja Annan melko tavanomaisen odotus- ja raskausajan, joka ei ole sinällään kovin kiinnostava. Taustalla on kuitenkin lukijan tietoisuus tulevasta. Seuraava kolmannes, Martta-tyttären yhden päivän mittainen elämä, on pysäyttävää luettavaa. Viimeisellä kolmanneksella Tuomaksen ja Annan elämä jatkuu.
Tuomas Juntunen linkittää kirjallisuudentutkijana oman perheensä tragedian hyvin kiinnostavasti kirjallisuuden historian kuuluisiin kohtaloihin. Tuntematon lapsi on hieno ja rohkea kirja, ja siitä oman mielipiteeni kirjoittaminen tuntuu poikkeuksellisen vaikealta ja jotenkin merkityksettömältä.

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928 Otava, 96 s).
Klassinen ihmissusitarina on suuri kertomus rakkaudesta. Se on kielellisesti nykylukijalle hyvin omalaatuinen ja erinomainen. Tarina on hieno kuvaus siitä, kuinka 1600-luvun Hiidenmaalla yhteisön selittämättömät asiat saivat muotonsa uskomusten ja taikojen kautta.

Ulla-Leena Lundberg: Jää (2012 Teos & Schildts & Söderströms, 575 s, suom. Leena Vallisaari).
Luin vihdoin rästiin jääneen Finlandia-voittajan neljän vuoden takaa, ja kyllä kannatti. Hieno, eleetön, mutta silti moni-ilmeinen tarina nuoresta pastorista, joka saapuu mannermaalta syrjäisille luodoille. Lundberg onnistuu tavattoman hienosti ihmiselämän haurauden ja hetkellisyyden kuvaamisessa. Samaan aikaan luonnon kiertokulku on ikuinen.

Kauko Röyhkä: Lapinpoika (2016 Like, 368 s).
Lapin peräkylällä enonsa kanssa asuva Simo tapaa kolme stadilaista tyttöä, ja hänen elämänkulkunsa muuttuu peruuttamattomasti. Hän muuttaa Helsinkiin ja lukija pääsee Kauko Röyhkän matkalle 1970-luvun hippivuosista NMT-aikaan. Tarina menee ihon alle ja on kerrassaan hieno. Röyhkän kieli on tässä teoksessa parhaimmillaan. Teksti on hyvin omalaatuista: se on suoraa kerrontaa, perussanastoa, lakonisesti tilanteesta toiseen nopeana etenevää. Ei tulisi silti mieleenikään kutsua sitä yksinkertaiseksi.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Lukukokemuksina säilyvät

Peter Sandström: Laudatur (2016 S&S, 228 s).
Finlandia-ehdokkaana ollut romaani kertoo keski-ikäisen Peterin elämästä vuonna 2014 sekä nuoren Peterin vaiheista vuonna 1988. Peterin elämä on tulossa käännepisteeseensä ja samaan aikaa hän tekee tiliä omien muistojensa, vanhempiensa ja näiden liiton kanssa. Sandströmin kieli on kaunista ja kerronta kunnianhimoista, Mutta kovin lähelle se ei minua päästänyt.

Merja Svensk: Kaksoissidos 


Unohduksiin painuvat

Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus (2005 Teos, 297 s).
Osittain historiallisiin tositapahtumiin perustuva Eeva-Kaarina Arosen esikoisromaani kadottaa otteensa jonnekin Vienan Karjalan loitsumaille. Myöhemmin Kallorummussa Aronen onnistui yksityisen fiktion ja yleisen historian yhdistämisessä. Hänen viimeisimmän romaaninsa Eddan erinomaisuudesta Maria Renforsin totuus antaa vasta lupauksia.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua (2015 WSOY, 86 s).
Erkka Mykkänen esitteli taannoin puheenvuorossaan Helsingin työväenopistolla novellikokoelmansa Kolmen maailmanlopun saamia Goodreads-arvosteluja. Hänen mukaansa ne vaihtelevat akselilla ”Mestariteos” ja ”eihän tätä paskaa voi selvinpäin lukea”. Itse välttelen äärimmäisyyksiä. Erkka Mykkäsen novellit ovat tasoltaan vaihtelevia. 86-sivuiseen kokoelmaan mahtuu 25 tarinaa ja parhaimmillaan ne ovat hyvää luettavaa. Huonoimmat painuvat unholaan heti. Mykkänen kirjoittaa niin hyvää tekstiä, että uskon hänen julkaisevan jatkossa parempia kirjoja.

Anja Snellman: Lähestyminen (2016 WSOY, 143 s).
Pilasin itseltäni tämän lukukokemuksen, kun kävin syksyllä kuuntelemassa Anja Snellmanin kahta haastattelua. Kirjaa lukiessa koin, että olen kuullut lukemani jo haastatteluissa. Ilman juonipaljastuksiakin selväksi tuli, että Snellman haluaa kirjoittaa kokemuksistaan huumeklinikalla ja Kreikassa. Niistä hyvin kirjoitettu kirja kertookin.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (2016 Siltala, 403 s).


”Miksi minä nyt näitä jauhan?
    Missä minä nyt olen?
Ai niin. Prismassa.”

Pirkko Saision uuden kirjan päähenkilö on Mies. Hän on kuusikymppinen pääkaupunkiseudulla asuva ja Helsingin keskustassa asianajotoimistossa työskentelevä lakimies. Mies on naimisissa itseään nuoremman Kristan kanssa. Kolmas päähenkilö on Miehen nuoruudenystävä Paavo ’Pablo’ Korhonen. Mies ei ole kuullut Pablosta aikoihin, mutta tämän kuolinilmoituksen lukeminen maanantaiaamuna sysää Miehen tolaltaan ja vie hänet menneisyyden syövereihin. Kirja kuvaa Miehen piinaviikkoa päivä kerrallaan seuraavaan maanantaihin.

Miehen työhön kuuluu tavata ihmisiä ja selvitellä heidän asioitaan. Hän vaikuttaa hyvin paatuneelta suhtautumisessaan asiakkaidensa tilanteisiin. Miehellä on vahvat ja kyseenalaiset näkemykset rikollisten tuomitsemisen vaikutuksista. Hän ei näytä ajattelevan yksiselitteisesti syyllisyydestä, syyttömyydestä, uhriudesta ja sovituksesta. Nämä kysymykset jäävät vaivaamaan monia Miehen asiakkaita, niin myös Miestä itseään, koska kuka oikeastaan tietää, mitä tapahtui Pablon kanssa vuosia sitten.

”Allekirjoittanut.
    Mitä Jaatinen nyt on allekirjoittanut? Minkälainen ihminen puhuu itsestään allekirjoittaneena?
  Tärkeilevä versio ihmisestä, joka on meikäläinen.”

Saision teksti kulkee lyhyinä katkelmina. Tekstikatkelmissa tarina, Miehen ajatukset, ihmisten toiminta ja heidän välisensä vuoropuhelu ajoittuvat kellontarkasti: ”Maanantai klo 10.08”, ”klo 10.43”, ”klo 12.25” ja niin edelleen, päivin ja öin. Tekstinpätkät ovat usein hyvin lyhyitä, toisinaan loogisesti eteenpäin vieviä, paikoin varsin sekavia ja rönsyileviä. Ihan niin kuin ajatuksetkin kulkevat poukkoillen edellisestä seuraavaan ja takaisin.

Jokaisesta sanasta ja lauseesta välittyy suvereeni kirjailijan taito. Teksti on miellyttävää ja sujuvaa, samalla viisasta ja syvällistä. Kuin Saisio olisi nähnyt elämää niin paljon, että hän osaisi kuvitella kaikenlaisten ihmistyyppien ajatukset ja teot ja kuvailla ne viiltävän tarkasti. Se ihastuttaa, sitten nolostuttaa, usein naurattaa.

Saision kieli tavoittaa hyvin vaikeasti kuvattavan alueen. Pienillä sanoilla, harkituilla sanajärjestyksillä, välimerkeillä, lyhyillä ja kitsailla lauseilla hän onnistuu kuvaamaan ihmisen sisäiset ajatukset. Samalla hän kirjoittaa täysin uskottavaa dialogia ja mikä hämmästyttävintä, löytää inhimillisestä vuorovaikutuksesta myös sen alueen, joka sijoittuu sanojen, vuoropuhelun, ennakointien, tulkintojen ja yksittäisten ajatusten rajapinnoille. Sen joka sisältää ihmisten kanssakäymisen koko haastavuuden ja ytimen. Mestarillista.

”Mutta miten onkin niin, että ihmisen tavasta astella huoneen poikki aavistaa aina etukäteen, aikooko ihminen vielä kääntyä ja sanoa jotakin, sanoa jotakin painavaa juuri ulos astuessaan?”


lauantai 5. marraskuuta 2016

Merja Svensk: Kaksoissidos

Merja Svensk: Kaksoissidos (2016 Robustos, 309 s).

”Siinä sitä istutaan, ollaan yhdessä, samassa huoneessa. Kumpikin omissa muistoissaan, eri ajassa, sokeina tähän yhteiseen hetkeen. Tuttuus löytyy vielä kosketuksesta. Saunalla on ollut hyvä vaikutus, vaikka Täti ei siellä muista käyneensä.”


Olemme Merjan kanssa samassa työpaikassa. Tiesin hänen julkaisevan esikoiskirjansa tänä vuonna ja lupasin ilomielin lukea kirjan ja kertoa mielipiteeni. Uskon, ettei Merja tiennyt, että kirjoitan siitä tänne. Lukiessani kirjaa lokakuun loppupuolella tapasimme Merjan kanssa työasioissa muutaman kerran. Kirjasta emme puhuneet, mutta itse havahduin tarkkailemasta omaa suhtautumistani häneen. Katsoinko tuttua työkaveria eri lailla, kun luin hänen esikoisromaaniaan? Minua taisi vähän jännittääkin, koska luin kirjaa huolellisesti ja oli keksittävä tapa kirjoittaa myös puutteista.

Kaksoissidoksessa on kaksi kerronnan tasoa. Minä-muodossa Paula on lapsi, joka asuu äitinsä ja isänsä kanssa. Ankaran ja lämpimiin tunteisiin kykenemättömän äitinsä takia Paula viettää paljon aikaa tätinsä ja setänsä luona. Maria-äidin ja Aino-tädin välejä on pysyvästi jäänyt hiertämään heidän oman äitinsä kykenemättömyys olla tasapuolinen äiti molemmille tyttärilleen.

Ulkopuolisen kertojan kuvaamassa nykyajassa keski-ikäinen Paula työskentelee leikkipuistossa Helsingissä. Välit äitiin ja omiin sisaruksiin ovat pysyneet etäisinä, jopa vihamielisinä, ja Paulan roolina on ryhtyä Lappeenrannassa asuvan tädin omaishoitajaksi. Iäkäs täti jää leskeksi, ja hänen toimintakykynsä heikkenee nopeasti.

Tarina kertoo hyvin suoraviivaisesti ja selkeäsanaisesti yhden suvun naisista. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja etenemistahti on nopea. Merja Svensk tuo selvästi esiin, mitä on tapahtunut, mitä tapahtumassa ja paikoin liikaakin tulkitsee asioita lukijan puolesta.

Kaksoissidos on kirja naisista. Miehet ovat sivuosissa; setinä, veljinä ja isinä taustalla. Renttuina, kuolleina, toteutumattomina haaveina. Sähköpostiystävinä. Jopa Paulan työpaikalla on vakituisina työntekijöinä vain naisia, ainoa mies on määräaikainen.

Kaksoissidoksessa on paljon yksityiskohtia. Niistä selviää, että Svenskillä on sisällöllinen termistö hallussaan. Hän tuntee alan ja aiheen ja tietää, mistä kirjoittaa. Yksityiskohtien kuvailussa ja tarinan kannalta irrelevanttien asioiden esittelyssä mennään välillä liiallisuuksiin. Ajattelen, että kyseessä on esikoisromaaniin liittyvä tyypillinen oireilu. Kerrottavaa on kertynyt vuosien aikana paljon. Kaksoissidoksessa on myös hienoja ja harkittuja, tarinaa tukevia ja sitä lisää valottavia yksityiskohtia. Niiden oleellisten olisin suonut pääsevän enemmän esiin.

Svenskin teksti sisältää paljon kysymysmerkkejä. Minua ne häiritsivät. Paikoin tuntui, että merkillä osoitetut kysymykset riistivät minulta mahdollisuuden oivaltaa ne itse. Olisin toivonut, että Svensk olisi kirjoittanut kirjan teemat ja kysymykset tekstin sisään. Niitä olisi voinut käyttää Paulan mielensisäisten liikkeiden ja ajatusten kuvaamisessa, tunteiden verbalisoinnissa, koska niissä on mielestäni kirjoittajan suurin kehittämisen kohde.

Vaikka tarinan konteksti ja kirjan asetelma sijoittuvat minua vähemmän kiinnostavaan vanhustenhoitoon, kirjoittajan avaama teema on tärkeä ja ajankohtainen: Nuoremmat hoitavat iäkkäämpiä, mutta kyseessä eivät nykypäivänä ole välttämättä enää heidän omat vanhempansa. Yhteiskunnan kyky huolehtia ihmisistä heikentyy koko ajan. Siteet ovat löystyneet ja katkenneet, toisten elämistä ei tiedetä enää juuri mitään, vaikka vain vähän aikaa sitten oltiin yhtä perhettä. Perheen ja suvun sisäinen jännite, katkerat muistot ja puhumattomuus heijastuvat pitkälle tuleviin sukupolviin. Svensk liittää tämän taitavasti muistisairauteen, Alzheimerin taudin etenemiseen, muistin menettämisen tragediaan ja armollisuuteen.

”Toiset kadottavat muistamisen kyvyn ja menettävät sen myötä minuutensa, kaiken sen, josta he ovat omaksi itsekseen tulleet. Toiset haluaisivat olla muistamatta, koska pelkäävät löytää todellisen itsensä. Kunpa ihmiset voisivat valita, mistä muistoista itsensä ja elämänsä haluavat koostaa.”

Kiitos Merja lukukokemuksesta. Toivottavasti kirjoitat lisää.


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Lokakuussa 2016 luetut

Lukukokemuksina säilyvät

Marja Björk: Lainaa vain 

Anja Kauranen: Syysprinssi (1996 WSOY, 126 s).
Hieno Anja Kaurasen ja Harri Sirolan rakkaustarina. Kirjan alkupuolella olin aivan tarinan lumoissa ja kuin punk-ajan Helsingissä sekä myöhemmin Lapinlahden sairaalan rantatiellä. Kuitenkin kirja jätti lopulta syvemmin koskettamatta, vaikka mitään lisääkään en olisi siihen kaivannut.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (2016 WSOY, 178 s).
Eurooppalaiset unet on kiehtova erillisistä, mutta toisiinsa linkittyvistä tarinoista rakentuva kokonaisuus. Emma Puikkonen vie lukijan Euroopan eri osiin vuosina 1980–2027 sivuten monia lähihistorian keskeisiä käännekohtia. Lyhyet tarinan toimivat periaatteessa itsenäisinäkin kuvauksina tapahtumista, mutta oivaltava lukukokemus syntyy tarinoiden välisten yhteyksien tajuamisesta. Kokonaisuutena Emma Puikkonen onnistuu kirjoittamaan jotain oleellista eurooppalaisuudesta ja nykymaailmasta. Silti jäin kaipaamaan kirjalle selkeämpää perusviestiä.


Unohduksiin painuu

Te-Nehisi Coates: Between The World And Me (2015 Spiegel & Grau, 152 s).
Toimittaja-kirjailija kirjoittaa 15-vuotiaalle pojalleen kirjeen. Asetelma on kiinnostava, mutta kirjeestä muodostuu Amerikan Yhdysvaltojen rotuhistorian pamfletti. Tunnustan puutteeni aihealueella ja niinpä lukukokemuksesta tuli aika ulkokohtainen. Mutta oliko tämä todella ilmestymisvuotensa paras non-fiction -teos, kuten National Book Award -valitsijat päättivät?



lauantai 22. lokakuuta 2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (2016 WSOY, 392 s).

”Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimon laittamisesta rautoihin.”


Riku Korhosen uuden romaanin päähenkilöitä ovat Eero ja Aino. Pariskunta on tavannut opiskeluvuosinaan. Eero on värikuulapelejä ja muita leikkisotapalveluja kauppaava yrittäjä, Aino työskentelee päihdeongelmaisten asumisyksikössä. Nelikymppisten Eeron ja Ainon liitto on rakoillut, mutta nyt suunta on parempaan päin.

Lari ja Eeva ovat Eeron ja Ainon ystäväpariskunta, ja heidän liittonsa on jo päättynyt. Korhosen romaanin rungon muodostaa Eeron salaa ideoima, suhteen lisäpiristeeksi tarkoitettu vaimonkaappaus, johon hän sitoo mukaan myös Larin.

Tärkeä elementti romaanissa on Ispoisten asuinalue. Se on Turussa meren rannalle sijoittuva taloudellisesti toimeentulevien ihmisten homogeeninen puutarhaidylli.

”Ispoisista tuli lasten paratiisi juuri ennen koulujen alkua. Aamuviiden jälkeen aurinko valaisi Katariinanmäen kelottuneet männyt ja etelämpänä Vaarniemenkallion näköalatornin (…) Kun aurinko kiersi korkeammalle, se tuli esiin Ispoisten kallion takaa ja paloi kirkkaammin ja paahtoi kiertotien omakotitalojen kattoja ja ylimpiä kerroksia.”

Olin ennen kirjan lukemista WSOY:n kirjailijaillassa, missä Riku Korhonen puhui kahtiajakautuneesta Suomesta. Se väistämättä vaikutti omaan lukukokemukseeni. Moni, mukaan lukien romaanin kansitekstien kirjoittaja tuntuu pohtineen tarinaa ja Eeron toimintaa miehen roolipaineista käsin. Eero ajautuu järjettömään suunnitelmaansa luodakseen oman nahkansa, palauttaakseen omaan identiteettiinsä jotakin, mitä siinä ei ole koskaan ollutkaan.

En pidä kirjan ydintarinaa enkä Ainon kaappauksen ratkaisua kovin kiinnostavana. Minulle oleellisempaa on Korhosen analyysi nykymaailmasta. Siinä onkin aineksia suureen kirjallisuuteen. Kuva Ispoisista on taitavasti rakennettu, ja Korhonen tuo ansiokkaasti sen rinnalle Ainon työn asumisyksikössä sekä sen asukkaiden ihmiskohtalot.

Valitettavasti asetelman viimeistely jää kesken. Kehikko eriarvoisesta maastamme rakentuu, mutta Korhonen ei kuitenkaan malta kirjoittaa, mikä sen luonne on, miten se on syntynyt, miten vaikuttaa ihmisiin. Tämä on sääli, koska romaanissa on mestarillisia kohtauksia. Eeron ja Ainon tutustuminen sekä 1970-luvun alussa syntyneiden ikäluokkien polkujen kuvaaminen on loistavaa kirjallisuutta. 100 sivun tienoilla innostuin pohtimaan, olisiko kirjasta noiden vuosituhannen vaihteen tienoilla aikuiselämään asettuneiden ihmisten sukupolviromaaniksi.

”Aino, Eero ja Lari kuuluivat turkulaiseen kaveripiiriimme, jossa useimmat olivat syntyneet 70-luvun alkupuoliskolla, ensimmäisen lottoarvonnan ja Etyk-kokouksen välisessä Suomessa. (…) Jotkut siirtyivät keskustasta rivi- ja omakotitaloihin Kohmoon, Ispoisiin tai Kaarinaan, ja noiden talojen pihalla oli vielä mahdollista nähdä jokseenkin ironinen orapihlaja-aita tai aavistuksen ironiset kottikärryt.”


Riku Korhonen kertoi perehtyneensä romaania kirjoittaessaan suureen määrään eri alojen tietokirjallisuutta, ja hänet tunnetaan lukeneena kirjailijana. Valitettavasti tämä aiheuttaa Emme enää usko pahaan –romaanin sivuilla lukijalle ähkyä. Korhonen innostuu paikoin tiukkaan, lähes luettelomaiseen eri tieteiden ja näkökulmien esittelemiseen. Niiden täysipainoinen sisäistäminen vaatisi lukijalta samantasoista perehtymistä. Ei ehdi, ei jaksa, happi loppuu.

Emme enää usko pahaan on epätasainen lukukokemus. Siinä on erinomaisia kuvauksia huumehelvettiin luisumisesta, digitaalisesta hälystä, alkoholistien elämästä sekä naapuruston turvajoukoista. Aika paljon olisin kuitenkin ollut valmis jättämään poiskin.


tiistai 18. lokakuuta 2016

Marja Björk: Lainaa vain

Marja Björk: Lainaa vain (2016 Like, 265 s).



”Raija-Liisa ei ollut tietääkseen, kun elinkeinoasiamies pölähti tiskille pitkä takki auki tekemään vekseliä Pattayan reissua varten, jonne hän oli lähdössä miesporukalla. Elinkeinoasiamies oli varma, että matkarahat järjestyisivät.”

Olen kaivannut suurta suomalaista lamaromaania. 1990-luvun talouden syöksystä alkaa olla neljännesvuosisata. Sen vaikutukset yhteiskuntaan, suomalaiseen sielunmaisemaan ja kokonaisen sukupolven kasvuun ovat voimakkaat. Tuntuu omituiselta, ettei isoa tarinaa ajasta ole tietääkseni vielä syntynyt. Voi tietysti olla, että isojen tarinoiden ja kokonaisia aikakausia tulkitsevien romaanien aika on ohi. Lama, sen ajan Suomi ja talouden vaikutukset ihmisiin ovat toki olleet ansiokkaasti esillä esimerkiksi Juha Itkosen, Hannu Raittilan ja Jussi Valtosen tuotannossa.

Marja Björk iskee houkuttelevasti suoraan teemaan. Lainaa vain sijoittuu 1980-luvun löysän rahan vuosiin sekä seuraavan vuosikymmenen alun romahdukseen. Tarinan puitteina ovat Suomen taloustilanne ja pankkien Helsingin pääkonttoreista ohjaama ihmisten lainanotto.

Björkin tarinan päähenkilö on Eeva, Mikkelistä Helsinkiin muuttanut oikeustieteiden opiskelija, joka työskentelee pankin lainatiskillä. Anja-täti on jäänyt kotiseudulle huoltamoyrittäjäksi, ja vieraillessaan Anjan luona Eeva rakastuu paikalliseen reppanaan, Sakariin, jonka kanssa päätyy hankkimaan yhteisen kodin kuihtuvasta pitäjästä.

”Pesänrakennusvietin vallassa olin johdattanut meidät tänne ja tähän tilaan. Sakari oli rukoillut Jumalalta johdatusta ja apua ja jättänyt isot asiat Isän käsiin. Tässä sitä nyt oltiin. Näin pitkälle minä olin osannut suunnitella tulevaisuuteni.”

Lamaromaanin etsinnässä en ole keskittynyt siihen, mitä ratkaisuja Suomessa tehtiin, minkälaista politiikkaa noudatettiin, kuka teki virheitä. Nekin kiinnostavat, mutta aiheesta on ilmestynyt jo lukuisia muistelmia, elämäkertoja ja muita tulkintoja. Haluan lukea, minkä näköistä silloin oli, mitä ihmiset ajattelivat, miten tekivät ratkaisujaan. Kaipaan kuvausta ajan elämästä ja tunnelmasta, kulttuurisista ja sosiaalisista merkityksistä.

”Kun vertasin Virpin tyyliä omaani, tajusin, että näytin kauhealta. Sovin kyllä muiden pankkivirkailijoiden joukkoon, ja toisetkin tilasivat puseronsa ja hameensa Anttilasta. Lukioaikaiset vaatteeni olivat olleet suurimmaksi osaksi sieltä.”

Marja Björk onnistuu ajankuvauksessaan ihan hyvin. 1990-luvun alussa Suomessa oli varmasti välillä myös aurinkoista, mutta Björkin tavoin minunkin mielessäni aikakausi näyttää harmaalta ja loskaiselta. Björkin ihmiset ovat sairaita ja vararikossa, ruokavaliot epäterveellisiä, huoltoasemalla on saastaista, seinät homehtuvat ja lattiat mädäntyvät.

Vaikka Björkin ajan ja tilanteiden kuvaaminen on sinällään onnistunutta, varsinkin dialogi kompastuu paikoin latistavaan ja alleviivaavaan loppulauseeseen; yhteenvetoon, jonka pois jättämällä viesti olisi ollut vahvempi. Tarina on tiivis ja tapahtumat etenevät nopeasti, mutta välillä tulee kiirehtimisen tunne. Kuin tarina olisi alun perin ollut pidempi ja sitä olisi väkivaltaisesti lyhennetty.

Puutteistaan huolimatta Björkin kirja on vahva teos, jossa yhteiskunnan heikosta taloustilanteesta kasvaa lohduton perheiden ja ihmisten tragedia.

lauantai 8. lokakuuta 2016

The Cure Hartwall Arenalla 7.10.2016


Yhteinen matkani The Curen kanssa alkoi vuonna 1989 ja lähes parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olin tutustunut bändiin kuultuani uudet sinkut Lullaby ja Lovesong Radio Cityn taajuuksilta. Ensimmäinen hankkimani Cure-levy oli komeasti yhtyeen sittemmin koko uran parhaaksi noussut Disintegration. Pari kuukautta myöhemmin kesällä olin interreilaamassa Lontoossa, näimme keikkailmoituksen ja päädyimme yhdelle neljästä Disintegration-kiertueen legendaarisista päätöskeikoista Wembley Arenalle.

Tieto eilisestä Hartwall Arenan keikasta julkaistiin lähes vuosi sitten, ja muistan olleeni silloin epäileväinen. Puhallellaankohan nyt hiipuneisiin tuliin? Lupaavalta idealta ei tuntunut toisaalta sekään, että bändi kertoi soittavansa kiertueella myös uusia kappaleita. The Curen tuotanto ei ole viimeiseen 24 vuoteen nostanut tasoaan, päinvastoin. Tänä kesänä keikkaodotukset alkoivat kuitenkin nousta ja syksyn tultua kuuntelin The Curea intensiivisemmin kuin luultavasti koskaan aiemmin. Samalla ilmassa oli jäähyväisten tuntua: näin tiiviisti emme ehkä olisi enää koskaan tekemisissä.

Perjantai-ilta Hartwall Arenalla ei varmasti ole The Curen ominta ympäristöä, ja ennen keikkaa aulatiloissa oli omituinen tunnelma. Toki peikkokansa oli ryöminyt paikalle koloistaan, mutta valtaosa ihmisistä tuntui olevan hymyileväisiä, puheliaita, useimmat hyvällä tuulella. Lisäksi Curelta mitään kysymättä eilinen oli julistettu Maailman hymypäiväksi. Friday, I’m in Love.

Robert Smithkin oli erinomaisella tuulella. Keikka alkoi ja päättyi erittäin vireästi. Kasarihittien virta tuntui loputtomalta, ihmiset tanssivat ja lauloivat, laulajasetä näytti hassulta. Ehtihän kahdessa tunnissa ja 59 minuutissa olla useampikin suvantovaihe ja paikoin myös soundit puuroutuivat pahasti, mutta vähitellen päästiin siihen pidemmän ja pimeämmän kaavan The Cureen, mihin itse olin vuosia sitten ihastunut. Hämmästyttävästi myös ainoa uusi kappale It Can Never Be The Same sopi vaivatta Prayers for Rainin ja muiden majesteettisten laulujen joukkoon. Jos kanssani olisi keskusteltu biisilistasta etukäteen, olisin ollut valmis karsimaan osan hiteistä pois ja korvaamaan ne Pornographyn ja Bloodflowersin materiaalilla.

Lavan taustavideot olivat näyttäviä, mutta yksinkertaisuudessaan hellyttäviä: A Forestin taustalla näytettiin pimeää metsää, Lullabyn kuvituksena oli hämähäkinseitti, Fascination Street visualisoitiin katujen iltaelämällä. No, jos ylipäätään jotain näytetään, niin mitäpä turhaan kikkailemaan.

The Curen paluusta elämääni jäi erittäin hyvä mieli. Robert Smithillä on kaikki hyvin. Onneksi hän ei ole selättänyt demoneitaan, vaan oppinut elämään niiden kanssa ja tuonut ne mukanaan 2010-luvulle. Yhteinen matkamme oli välillä katkennut, mutta nyt se jatkuu taas. Let’s Get Happy.



keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Syyskuussa 2016 luetut



Suosituksiksi nousevat


Helmi Kekkonen: Vieraat

Minna Rytisalo: Lempi (2016 Gummerus, 230 s).
Sota-aikaan sijoittuva tarina kertoo Lempistä, joka eli nuoruutensa ja lyhyen aikuisuutensa lappilaisessa kauppalassa ja syrjäisessä maatalossa. Lempin elämän käänteitä kertaavat omista näkökulmistaan aviomies Viljami, kotiapulainen Elli sekä Lempin kaksoissisko. Epätoivo, rakkaus ja sattuma heittelevät tarinan hahmoja täysin odottamattomiin käänteisiin. Minna Rytisalon Lempi on esikoiskirja parhaasta päästä. Se on harkittu ja tasapainoinen kertomus armottomista ajoista ja tunteista, joille ihmiset eivät mahda mitään. Upea suoritus!
”…asiat olivat kääntyneet nurin niskoin, ihan niin kuin tyynyliinat ja pussilakanat joskus pyykissä. Inhoan sitä. Käännän ne oikein päin märkinä, vaikka se on hankalaa. Yritän tehdä sen nopeasti ja niin että ne eivät osu lattiaan ja unohtaa koko asian pian.”


Lukukokemuksina säilyvät


Han Kang: The Vegetarian 


Miika Nousiainen: Juurihoito (2016 Otava, 324 s).
Miika Nousiaisen Juurihoito on kertomus isättömästä miehestä Pekasta, joka sattumalta löytää hammaslääkäriveljensä Eskon. Miehet lähtevät isänsä jäljille ja kertovat matkanteostaan vuorotellen.

Miika Nousiainen on hyvä tarinaniskijä, jonka ironislakoninen tyyli vetoaa. Elämä hammashoitona –asetelma on mielenkiintoinen. Juuret ja juurettomuus toimivat hyvin tarinan keskeisinä teemoina.

Jokin häiritsee, ehkä se on Nousiainen mediapersoonana. Piikikkäiden sutkautusten heittelijä tulee henkilönä liikaa esiin kirjan sivuilla, samalla tavoin kuin kävi toiselle verrattomalle sanasepolle Jari Tervolle aikanaan. Eihän se Nousiaisen vika ole, mutta näin vain tuppaa käymään, jos kirjailija tuo persoonansa julkisuuteen.

Juurihoito on oivaltavaa ja tarkkanäköistä tekstiä, mutta se on aivan liian täynnä kaiken maailman havaintoja, sinällään toki tärkeitä ja vaikuttavia. Ei parasta Nousiaista mutta huono saavutus ei ole, että kirjaa lukiessa varasin ajan hammastarkastukseen ja ostin hammaslankaa.




torstai 22. syyskuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat (2016 Siltala, 195 s).

Eikö sinun kuuluisi ostaa kukat itse?
Mitä?
- Mrs. Dalloway, muistatko? Hän sanoi ostavansa kukat itse. 
Kyllä Senja muisti. Virginia. Clarissa. Bond Street.
Äiti oli lukenut hänelle tuon romaanin iltasaduksi kauan sitten. Sen, ja muitakin. Oatesia, Munroa ja Atwoodia. Vimmaisia, älykkäitä tarinoita surullisista naisista ja onnettomista perheistä. Vasta vuosia myöhemmin Senja oli ymmärtänyt että siinä oli jotain outoa, että toisille lapsille luettiin jotain ihan muuta. Että toisten lasten äidit olivat jotain ihan muuta. 


Onkohan suomalaisessa nykykirjallisuudessa meneillään aikakausi - sukupolvien välisen dynamiikan arkinen kuvaaminen? Tämän tyylisiä kirjoja on nimittäin tullut vastaan viime vuosina, ja suurin osa oikein hyviä. Antaa tulla lisää vaan.

Kun on taitava, sanomalla vähän voi kuvata paljon. Kun on kerrottavaa, pelkistetyillä ja yksinkertaisen arkisilla sanoilla ja lauseilla voi kertoa isoja asioita. Helmi Kekkosen Vieraat on lyhyestä mitastaan huolimatta täynnä vaiettuja tunnelukkoja ja karmivia salaisuuksia. Kirjaa ei silti ole ahdettu umpeen. Teksti hengittää ja tarvittaessa pidättää hengitystään. Mukana on hiljaisuutta ja sanomattomia asioita.

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on vain pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla.



Keski-ikää lähestyvä Senja asuu puolisonsa Laurin kanssa, eikä yleensä tee tällaista, mutta nyt hän on halunnut kutsua ihmisiä illalliselle. Kutsun saavat Senjan äiti ja tämän mies, Laurin sisko, vanha ystäväpariskunta, uudempi tuttavuus leikkipuistosta, muutama Laurinkin tuttava. Senja haluaa valmistautua huolellisesti. Kutsutuilla on epäilyksensä omasta osallistumisestaan. Kaikki enemmän tai vähemmän myös ihmettelevät Senjaa.

He ovat tulleet koska tietävät mitä Senja tältä illalta haluaa ja tarvitsee (kaikki paitsi Nelli ja Karen, mutta heitä ei lasketa, he lähtisivät pian ja unohtaisivat yhtä nopeasti). Iloa, onnea, niitä hän tarvitsee, Tunteen siitä, että ihan tavalliset ja hyvät asiat ovat vielä mahdollisia, myös hänelle. Että kaikesta huolimatta hän on nainen joka voi kutsua läheisensä illalliselle. Että he ovat Laurin kanssa pariskunta jonka luona voi viihtyä.

Helteinen Helsingin kantakaupunki luo kirjaan pysähtyneen ja tiheän tunnelman. Kivikaupunki on varastoinut kesän lämmön ja vapauttaa sitä yötä myöten. Turhaa liikkumista ja ylimääräisen energian tuhlaamista kannattaa välttää. Kuumailmapallot lipuvat hitaasti taivaalla.

Helmi Kekkonen vaihtaa näkökulmaa ja kertojaa usein, mutta isot teemat säilyvät ja kantavat vaivatta koko tarinan. Äitiys sitoo tarinaa yhteen; yksinäisyys yhdistää ja erottaa kaikkia, vaikka he ovatkin tulossa yhteiseen illanviettoon. Vieraat on surullinen kirja. Sen ihmiset ovat vieraita, mutta eivät vain Senjan kutsuilla, vaan toisilleen, puolisoilleen, vanhemmilleen, lapsilleen, itselleen. Teksti on paikoin hengästyttävän upeaa, ja kylmien väreiden kohtia oli useita.

Äiti on oikeassa. Lauri oli ollut oikeassa. Mitä hän oli ajatellut? Miksi hän oli kuvitellut olevansa tähän valmis? Illallisia järjestivät onnelliset ihmiset, sellaiset jotka eivät itke ja pudottele laseja, joiden ajatukset ja muistot eivät räjähtele aamusta iltaan.





sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Han Kang: The Vegetarian

Han Kang: The Vegetarian (2011 Portobello books, 183 s, koreasta englanniksi kääntänyt Deborah Smith).


Aavistan, että moni tämän kirjoitukseni löytänyt lopettaa lukemisen heti, kun kerron aiheeni: eteläkorealainen kirja naisesta, joka haluaa muuttua puuksi.

The Vegetarian on Booker-palkittu kolmiosainen kertomus Yeong-hyestä; aivan tavallisesta, vaatimattomasta ja säntillisestä naisesta nykypäivän Etelä-Koreassa. Yhtenä päivänä itsestään vähän meteliä pitävä Yeong-hye ilmoittaa lopettaneensa lihansyönnin. Se lienee tavallista nykypäivän Aasiassakin, mutta Yeong-hyen valkokaulusmiehellä, tämän työyhteisöllä ja pariskunnan sukulaisilla on suuria vaikeuksia hyväksyä ratkaisua.

Tämän laajempi sisällön tai kolmen eri osan teeman paljastaminen pilaisi liikaa muiden lukukokemuksesta. Han Kang vie lukijansa mielen syövereihin, harhoihin ja hallusinaatioihin. Välillä ollaan kuin millä hyvänsä tuttavaillallisilla ja sitten hetkessä taas sadunomaisessa korealaisessa metsässä.

The Vegetarian käsittelee intohimoa, sukuyhteyttä, sosiaalista painetta ja yhteisön odotuksia. Kirjan päähenkilö ja neljä muuta henkilöhahmoa ehtivät 183 sivun kuluessa esittäytyä riittävästi. Kuitenkin Han Kang onnistuu jättämään heidät viehättävän kasvottomiksi.

Deborah Smith kuuluu opetelleen korean kielen aikuisiällä ja on ryhtynyt sitten ihailemansa Han Kangin kirjojen kääntäjäksi. Kuulostaa kunnioitettavalta suoritukselta, ja ainakin käännöstyö on nautinnollista englantia; runollista, lyyristä, utuista, silti painavaa. En väitä ymmärtäneeni kaikkea, mutta riittävästi: The Vegetarian on omalaatuinen ja hieno kirja.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Elokuussa 2016 luetut

Suosituksiksi nousevat


Italo Calvino: Marcovaldo, eli vuodenajat kaupungissa (1958 Tammi, 193 s). Italo Calvino -projektini osa 6/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. 20 lyhyen novellin kokoelma muodosti hienon kokonaisuuden. Nyt alkoi ensimmäisen kerran tuntua siltä kuin olisin pääsemässä Calvinon kyytiin mukaan. Sympaattisia, viisaita, arkisen tavallisia, mutta kuitenkin hyvin erikoisia tarinoita. Italo Calvino houkuttaa lukijaansa katsomaan maailmaa toisin.


Elena Ferrante: Loistava ystäväni 



Alice Munro: Kallis elämä (2012 Tammi, suom. Kristiina Rikman, 319 s). Olen viritellyt tuttavuutta Alice Munron kanssa, mutta joku etäisyys välillämme on. Vaikka Munron novellit ovat kiistatta korkeatasoista laatukirjallisuutta, niin jotakin puuttuu. Niitä lukiessa mikään ei muutu. Periaatteessa minun puoleltani estettä ystävyydelle ei ole: teksti on hienoa, tarinat maanläheisiä, arkisia ja viisaita. En osaa siis sanoa, mikä on vikana, jos mikään. Kenties vika on minussa novellilukijana: romaanimitassa Munro varmasti kypsentäisi tarinansa ja henkilönsä vielä pidemmälle. Yhtä kaikki, lisää novelleja ja lisää Munroa on suunnitelmani.


Lukukokemuksina säilyvät


Helen Macdonald: H niin kuin haukka (Gummerus 2014, 360 s, suom Irmeli Ruuska). Helen Macdonaldin isä menehtyy äkillisesti. Helen päätyy tekemään surutyötään ja oikeastaan peilaamaan koko elämänfilosofiaansa Mabelin, kanahaukkansa kautta. H niin kuin haukka on sukellus haukankasvatuksen ja ihmiskunnan sivistyksen historiaan. Mikä asetelma tämä olikaan, ja mikä pettymys, etten lumoutunut.


Edward St Aubyn: Never mind (Picador 1992, 197 s). Niin kutsuttujen Patrick Melrose -romaanien osa 1/5. Patrick on viisivuotias ja asuu vanhempiensa luona Ranskassa. Vanhemmat ja heidän ystäväpiirinsä ovat omalaatuista, taloudellisesti toimeentulevaa kulttuuriporukkaa. St Aubyn maalailee sivuillaan jonkinlaista idylliä, mutta iskee yhtäkkiä palleaan kertomalla kauheuksia perheen elämästä. Mielenkiintoinen ja helppolukuinen aloitus. Kokonaisuudesta saattaa tulla aikanaan oma kirjoitus.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (2011 WSOY, 362 s, suom. Helinä Kangas).


Kuusikymppinen Lila on kadonnut jäljettömiin Napolissa. Torinossa asuva Elena tietää, mistä on kyse: on kuin hän olisi odottanut tätä tapahtuvaksi. Elena alkaa kirjoittaa naisten elinikäisen suhteen tarinaa. Loistava ystäväni kertoo tyttöjen yhteisestä lapsuudesta ja nuoruudesta sodanjälkeisessä Napolissa.

”Lilassa oli jo silloin jotakin, minkä vuoksi en voinut jättää häntä. En tuntenut häntä hyvin, emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan, vaikka kilpailimme jatkuvasti niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin. Mutta vaistosin, että jos olisin juossut karkuun muiden tyttöjen kanssa, olisin jättänyt hänelle jotakin omaani, mitä hän ei enää antaisi minulle takaisin.”

Tyttöjen ystävyydestä muodostuu kompleksinen asetelma. Siihen kietoutuu luottamusta ja rakkautta, mutta yhtä lailla kilpailua ja kateutta.

”Oliko se mahdollista? Oliko hän raahannut minut mukaansa toivoen, että rangaistukseksi vanhempani eivät päästäisi minua keskikouluun? Vai oliko hän tuonut minut kiireesti takaisin, jotta välttäisin sen rangaistuksen? Vai – mietin nyt – oliko hän halunnut vuorotellen kumpaakin?”

Tarinan edetessä lapsuus kääntyy nuoruuden epävarmuuksiin, ja Elenan ja Lilan ystävyys syvenee ja monimutkaistuu.

”Kaipasin vain Lilaa, joka ei vastannut kirjeisiini. Pelkäsin, että hänelle tapahtuisi kaikenlaista minun poissa ollessani, niin hyvää kuin pahaakin. Se oli vanha pelko, joka ei koskaan hälvennyt: pelko, että menettäessäni palasia hänen elämästään minunkin elämästäni katoaisi jotakin tärkeää.”

Napoli ja sodanjälkeisen Italian yhteiskunnan muutos ovat kirjassa tärkeässä osassa. Kaupunki ja ajanjakso toimivat likaisena, armottomana, pelottavana ja väkivaltaisena kasvuympäristönä tytöille mutta myös kirjan yhtenä pääelementeistä. Käsityöläisammatit ovat katoamassa ja kirjan vähävaraiset henkilöt tavoittelevat sosiaalista ja taloudellista nousua. Samalla yhteisö pitää tiukasti kiinni perinteisistä asetelmista.

”Aloin tehdä lähtöä, totta puhuen vähän säikähtäneenä. Jos Oliviero todellakin menisi puhumaan isälle ja äidille, että heidän pitäisi antaa minun jatkaa koulunkäyntiä, siitä seuraisi taas riitoja, joita en nyt millään jaksanut. Oli parempi, että kaikki pysyisi entisellään: auttaisin äitiäni, menisin paperikauppaan töihin, hyväksyisin ruman finnisen naamani, olisin terve, nätin pulska, kuten maestra Oliviero sanoi, ja raataisin kurjuudessa.”

Lukija katselee napolilaisen lähiön asukkaita tyttöjen silmin ja ymmärtää asioita heidän kanssaan samaan aikaan. Lapsille ei ole olemassa aikaa ennen heidän omaa olemassaoloaan. Tytöt ottavat naapurustonsa moninaiset jännitteet annettuina: yhtä naapuria pelätään ja toisen kanssa ei tulla toimeen, mutta lapsi ei pysähdy kysymään, miksi. Iän myötä tytöille alkaa valjeta, että sodan aikaan naapurusto on ollut jakautuneena eri leireihin. Se on jättänyt aikuisiin traumat, jotka siirretään sukupolvelta toiselle.

Salanimen takana operoiva Elena Ferrante saattaa kirjoittaa omaelämäkerrallista tarinaa. Joka tapauksessa hänen tekstinsä on elämänmakuista ja rosoista, karua ja karheaa. Loistava ystäväni on hyvin sujuvaa luettavaa. Se on niin kutsutun Napolilaissarjan ensimmäinen osa. Toivottavasti kolme seuraavaakin suomennetaan.

maanantai 8. elokuuta 2016

Arctic Monkeys: Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not


Helsingissä oli 2006 loistavat hiihtokelit. Aurinko paistoi ja kantavaa hankea riitti pitkälle kevättalveen. Minulla oli uudet luistelusukset. Elin ruuhkavuosia, eikä arjessa päällimmäisenä ollut seurata nousevia brittibändejä. Kuuntelin lähinnä vanhoja tuttuja levyjäni. En olisi arvannut, että parikymppisten sheffieldiläisten räkänokkien esikoislevy tulisi olemaan sen mahtavan talven ääniraita vuosienkin jälkeen.

“Look, here comes a Ford Mondeo, isn't he Mr. Inconspicuous”

Arctic Monkeys oli minun siitä mitään tietämättä julkaissut suuren suosion saavuttaneita kappaleita Myspacessa. Kun yhtyeen esikoislevy ilmestyi tammikuun lopussa 2006, kohu saavutti myös Keskuspuiston ladut. Paitsi että levy on erinomaista musiikkia, se palautti luottamukseni ja kiinnostukseni siihen, että voin löytää merkittäviä uusia bändejä.

Jäsenten keski-ikä oli levyn ilmestyessä hädin tuskin 20 vuotta. Levy on täynnä lyhyitä tarinoita sen ikäisten miesten arjesta Sheffieldissä. Laulut kertovat baareista, drinkeistä, kimppatakseista, nujakoista, väärennetyistä papereista, biljardisaleista, soittoäänistä, siitä miten näppäinlukitus avataan painamalla ”unlock ja *”.

”And just 'cause he's had a couple o' cans, he thinks it's all right to act like a dickhead”

Vähän on aika kymmenessä vuodessa puraissut Arctic Monkeysin esikoislevyä, kuten meistä useimpia, eikä hiihtokuntokaan ole enää entisensä. Mutta muutama joutavampi kappale pois, ja kyseessä olisi lähes täysosuma.

Laulaja Alex Turnerin sivuprojekti The Last Shadow Puppets esiintyy Flow-festivaaleilla lauantaina. Sekin on kelpo yhtye, mutta minä seison taka-alueella ja toivon kuulevani Arctic Monkeysin kappaleita. Ensilevyltä ainakin Red Light Indicates Doors Are Secured. Ellei iTunes-laskurini olisi nollautunut vuonna 2009, olisi se luultavasti edelleenkin koko musiikkikirjastoni kuunnelluin kappale.

”It’s High Green, mate. Via Hillsborough, please”



sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Heinäkuussa 2016 luetut



Suosituksiksi nousee:


Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi. 

Laura Lähteenmäki: Korkea aika (2016 WSOY, 280 s). Hieno kakkosromaani lupaavan esikoisen perään. Tiivis, lumoava sukupolvitarina perheiden sisäisistä salaisuuksista. Elämänkulusta, kuinka ”asiat vain olivat vyöryneet kuin itsekseen eteenpäin, kuin päätä vailla, omalla tahdollaan ja toisiinsa merkillisesti ketjuuntuen.” Sotien jälkeisiin vuosiin sijoittuvia sukupolviromaaneja on aika paljon, mutta se ei mitenkään himmennä Laura Lähteenmäen tarinan hienoutta.

David Mitchell: Pilvikartasto. 


Lukukokemuksina säilyvät:

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (1989, 2004 Siltala 2016, suom. Juhani Lindholm, 321 s). Olen nyt lukenut Wallacen suomennetun tuotannon ja osan englanninkielistäkin. Katson olevani David Foster Wallace -harrastaja, en fani. Tämä kahdesta alkuperäisteoksesta koottu kirjoituskokoelma on epätasainen: loiston hetkiä ja saman tien unohtuvaa. Toisten ajatuksia lainaten: David Foster Wallace kirjoittaa ajastamme ja maailmasta, mutta jättää lukijalle kokonaiskuvan muodostamisen ja tulkinnan vapauden.
Kannattaa kuunnella myös Radio Helsingin Suuren hesalaisen kirjakerhon podcast Wallacesta.


Unohduksiin painuu:

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2016 Tammi, 366 s). Parasta kirjassa oli Beckombergan sittemmin suljetun mielisairaalan ja ruotsalaisen psykiatrisen hoidon historian kuvaus. Näistä teemoista olisin lukenut mielelläni enemmänkin, koska fiktion puolella Stridsberg ei onnistunut. Henkilöhahmot jäivät etäisiksi, tarina oli täynnä säikeitä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Kehuttu runollinen kielikään intensiivisine siirtymineen ja muistikuvamaisine keskustelunpätkineen ei minua innostanut.


keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (2011 WSOY, 157 s, suom. Kersti Juva).


”Englannin katumusta merkitsevän sanan remorse etymologia viittaa uuteen puraisuun, ja totisesti se tunne puree.”

Julian Barnesin Man Booker -palkitun romaanin Kuin jokin päättyisi päähenkilö Tony Webster muistelee nuoruuttaan 1960-luvun Lontoossa. Hän oli nuorempana hyvin epävarma itsestään ja tekemisistään, eikä tuntenut oloaan lainkaan kodikkaaksi ajan hengessä.

”Saatatte nyt kysyä: mutta eikö tämä ollut 60-lukua? Oli, oli, mutta vain joillekin ihmisille, vain joissakin osissa maata.”

Tony ja hänen koulutoverinsa Colin, Alex ja Adrian lähestyvät kasvuiän ilmiöitä filosofisella ja lukeneella otteella. Yhdessä heistä, Adrianissa, on jotakin, mikä erottaa hänet koulun muista oppilaista.

”Moni veti henkeä ja jokunen käänsi uhkarohkeasti päätä. Mutta kuten muutkin opettajat Hunt salli Adrianille erityisaseman. Kun me muut yritimme provokaatiota, se kuitattiin lapsellisena kyynisyytenä – josta siitäkin me kasvaisimme ulos. Adrianin provokaatiot, kas kummaa, otettiin vastaan hapuilevana totuuden etsintänä.”

Koulun jälkeen Tonyn, Adrianin ja muiden poikien yhteys katoaa kunkin lähtiessä omia teitään. Koska kirja on lyhyt, tapahtumien etenemisen tahti on välillä hurjaa. Puolentoista aukeaman aikana Tony lähtee kotoa työharjoitteluun ja päätyy ainoaksi eloonjääneeksi, kertomaan tarinaa.

”Onhan se elämä. On ollut saavutuksia ja on ollut pettymyksiä. Minut se on pitänyt liikkeellä, mutta en pane vastaan enkä hämmästy, jos muut näkevät asian toisin. Ehkäpä Adrian tavallaan tiesi mitä teki. Ei silti puhettakaan, että minä olisin mistään hinnasta jättänyt elämääni väliin, älkää käsittäkö väärin.”

Kaksiosaisen kirjan toinen puoli vie samaa tarinaa eteenpäin, mutta sävy muuttuu. Tony ei enää muistele vanhoja vaan yrittää nykyajassa selvittää, mitä oikein tapahtui. Kirjasta tulee paikoin armoton ajan kulumisen, kadonneen nuoruuden ja katumuksen tilitys.

”Ja nyt aloin ensimmäisen kerran tuntea yleisempääkin katumusta – jotakin itsesäälin ja itseinhon väliltä – koko eletystä elämästä. Alusta loppuun. Olin hukannut nuoruuteni ystävät. Olin menettänyt vaimoni rakkauden. Olin hylännyt kunnianhimoiset haaveeni. Olin karttanut elämässä kaikkea riesaa ja onnistunut – ja voi miten säälittävää se oli.”

Kuin jokin päättyisi on erinomaisesti rytmitetty tarina. Se etenee, mutta malttaa myös pysähtyä tärkeiden teemojensa äärelle. Henkilöhahmojen pohdinnat saivat minut myös nauramaan ääneen. Kirjan lyhyys väistämättä kuitenkin karsi Barnesin mahdollisuuksia kuvata henkilöitään, moni jäi maininnan tasolle. Se oli tietysti tarkoituskin, koska kirja kertoo ajan kulumisesta ja yhden miehen katumuksesta.


lauantai 16. heinäkuuta 2016

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (2003 Sammakko, 676 s, suom. Vesa Suominen).



”Pilvikartasto-seksteton täytyy antaa kuolemansuudelma kaikille, jotka ryhtyvät sen kanssa tekemisiin.”

Mielettömän taitavasti kirjoitettu ja suomennettu kirja!

Pilvikartasto liikkuu ainakin viidessä aikatasossa ja kertoo ainakin kuuden eri henkilön tai ryhmän tarinaa. Kirjoitan ”ainakin”, koska en ole ihan varma. Minua saa vapaasti syyttää juonipaljastuksista, mutta kirjaa lukiessa huomaa, etteivät ne ole oleellisia. Itse asiassa joku toinen saattaa kirjoittaa Pilvikartastosta ihan toisenlaisen tarinantiivistyksen.

Amerikkalainen Adam Ewing työskentelee Uudessa-Seelannissa ja Tyynen valtameren pikkusaarilla 1800-luvun puolivälissä. Hänen matkakertomuksensa päätyy 1930-luvun Belgiaan, jossa velkojiaan paennut englantilainen säveltäjä kirjoittaa ystävälleen kirjeitä. Kirjeet saanut tiedemies joutuu myöhemmin, 1970-luvulla, Amerikan länsirannikon energiapolitiikan pyörteisiin ja menettää henkensä. Samoin käy asiaa tutkineelle toimittajalle. Tiedemiehen kohtalo on kuitenkin vain romaanikäsikirjoitus, jonka käsiinsä saavasta kustannustoimittajan kohtalosta tehdään myöhemmin elokuva. Sen katsominen on kiellettyä tulevaisuuden maailmassa, missä suurin osa nykyisistä mantereista on tuhoutunut.

David Mitchell kirjoittaa ihanan rönsyilevää mutta silti taitavasti koossa pysyvää tekstiä. Ihmisten ajatukset kun tuppaavat joskus rönsyilemään. Tapahtumat ovat välillä harhaisia ja surrealistisia, eivätkä suinkaan joka kerta saa arkista tai armollista selitystä. Tuntui kuin Mitchell olisi leikitellyt kanssani. Kirjassa on myös tylsiä ja täysin käsittämättömiä pätkiä, joita en osannut kytkeä kokonaisuuteen. Pilvikartasto on kirjoitettu usealla eri tekstityylillä, eivätkä kaikki valinnat ole onnistuneita.

”Laivan mukana purjehtineet löys ne suuret kaupungit sieltä mistä vanhat kartat oli luvannut ne löytyväks, mutne suurkaupungit oli kalmanraunioita, viidakon tukehduttamia, rutonmädättämiä, muttei ikänä merkkiäkään niistä heiän kaipaamista elävistä suurkaupungeista.”

Pilvikartaston tarinat toimisivat paikoin itsenäisinä novelleinakin, mutta haastavinta ja riemastuttavinta teoksessa on sen rakenne. Kukin aikataso sisältää usein nerokkaan linkityksen seuraavaan ja harhauduin alkuun luulemaan kirjaa suoraviivaiseksi juoniromaaniksi. Epäilykseni tätä tulkintaa kohtaan heräsivät tajutessani, ettei Mitchell vienyt yhden tarinan osaa koskaan riittävän pitkälle ennen seuraavan aloittamista. Tuntuu kuin viestijuoksija olisi pudottanut kapulan vaihtosuoralla, mutta seuraavan osuuden juoksija jatkanut siitä huolimatta matkaa. Kuuden kierroksen jälkeen rata on täynnä viestikapuloita ja vaikka suoritus on päättynyt, siitä puuttuu palasia. Lopputulosta ei voi hahmottaa.

Pilvikartastoa on vaikea unohtaa. Niin hyvä kirja kuin se onkin, jätti se minut lukijana yllättäen tyhjähköön ja tyhmähköön olotilaan. Kirjaan sisältyy niin paljon juonellisia koukeroita ja filosofia viisauksia, joita en tavoittanut - tai sitten ei sisälly. En tiedä, uskallanko katsoa Pilvikartaston elokuvaversion. Tunnenko itseni vielä tyhmemmäksi?

”Kokeneena kustantajana paheksun takaumia, aikasiirtymiä tuleviin tapahtumiin ja juonikkaita temppuja, sellaiset kuuluvat 1980-luvulle siinä kuin postmodernismia ja kaaosteoriaa tutkimalla hankitut maisterinpaperit.”

torstai 30. kesäkuuta 2016

Kesäkuussa 2016 luetut



Suositukseksi nousee

Simon Kuper & Stefan Szymanski: Soccernomics


Lukukokemuksina säilyvät

Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari (1973, suom. Juhani Lindholm 2015 Teos, 999 s). On hieman epäselvää, mitä viimeisen kahden kuukauden aikana tuli luettua. Thomas Pynchon ja erinomainen suomentaja Juhani Lindholm kuljettivat minua pitkin sodanaikaista ja -jälkeistä Eurooppaa. Matkalla kohtasimme valtavasti tapahtumia, henkilöitä, olentoja, kohtauksia, vaikka mitä. Aina en tiennyt missä olen.

Painovoiman sateenkaari on monessa mielessä suuri kirja. Ei se koko mitaltaan ole erinomaista, viihdyttävää tai edes hyvää tekstiä. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin kertalukemisena välillä vähän liukuhihnamaisesti luetut kolmesataasivuiset perusromaanit. Tuskin jaksan koskaan lukea Painovoiman sateenkaarta kokonaan uudelleen, mutta varmasti palaan sen sivuille. Oikeastaan aika lailla sama, mihin kohtaan.

Ja jos jossain vaiheessa tuntuikin tuskaiselta ja turhauttavalta, sivulle 985 kannatti edetä monestakin syystä. Siitä alkavat Tiina Käkelä-Puumalan hienot jälkisanat.


Keltaiset esseet: Keltainen kirjasto tutkijoiden silmin. Toimittaneet Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (2016 Tammi, 221 s). Kirjallisuustieteen jatko-opiskelijat pureutuvat esseissään Tammen Keltaisen kirjaston 13 maineikkaaseen romaaniin. Näkökulmat ovat virkistäviä, mutta kokoelman kiinnostavuus vaihtelee valitettavan paljon. Kirja kuitenkin onnistui yhdessä tavoitteessaan: tekee mieli paikata omia lukuisia aukkoja Keltaisen kirjaston katalogista.

Unohduksiin painuu

Veikko Huovinen: Siintävät vuoret (1959 WSOY, 87 s). Vahvasti symbolinen ja luonnonläheinen Kainuun erämaihin sijoittuva pienoisromaani pojan ja tytön matkasta vaarojen yli. Samaan Suuren Suomalaisen Kirjakerhon niteeseen (vuodelta 1981) kuuluu aiemmin lukemani erinomainen Koirankynnen leikkaaja. Valitettavasti Siintävät vuoret on päässyt sitä pahemmin vanhenemaan.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Simon Kuper & Stefan Szymanski: Soccernomics

Simon Kuper & Stefan Szymanski: Soccernomics (2012 Harper Sport, 428 s).

”Why transfers fail, why Spain rule the world, why England lose and other curious football phenomena explained”


Kuten usein muutenkin, myös näin arvokisojen aikaan on paikallaan lukea jalkapalloteos. Lajin historiasta, tilastoista, talouden faktoista ja väestötiedoista onkin syntynyt varsin kiinnostava ja poikkeuksellinen kirja. Toimittajat Simon Kuper ja Stefan Szymanski paneutuvat maiden välisiin eroihin jalkapallon kautta. He käyvät läpi maiden aseman kansainvälisissä vertailuissa talouden tunnuslukujen, väestörakenteen, historian ja kulttuurin kautta pitäen kuitenkin näkökulman tiukasti jalkapallomenestyksessä.

Soccernomicsissa selviää esimerkiksi:
Miksi Englanti häviää. Se on kirjan pisin luku.
Miten isojen pelaajasiirtojen maksamisessa ei ole mitään järkeä.
Miksi Espanja ja FC Barcelona ovat ylivoimaisia (kirja on kirjoitettu vuosina 2010-11)
Miksi usean suuren jalkapallomaan paras joukkue ei tule pääkaupungista.
Miten jalkapallon arvokisat pelastavat ihmishenkiä enemmän kuin riistävät niitä, vaikka otsikkoihin nousevat parvekkeelta syöksymiset ja sydänkohtaukset oman maan putoamisen jälkeen.


Soccernomics on urheilukirja, mutta kuten hyvät urheilukirjat, se kertoo urheilun kautta muustakin. Kuper ja Szymanski eivät kirjoita urheilutapahtumasta, pelin vilskeestä, vaan jalkapallon luomasta yhteenkuuluvuudesta, verkostoista, pelin merkityksistä sitä seuraaville ihmisille. Koska itse katson olevani keskimääräistä paremmin perillä lajista, sain kirjasta valtavasti uutta näkökulmaa. On vaikea arvioida, miten teksti vetoaisi jalkapallosta vähemmän kiinnostuneisiin. Parhaimmillaan Kuperin ja Szymanskin sujuva ja humoristinen tyyli saattaa viihdyttää myös satunnaista lukijaa.


Vasta sivulla 391 Suomikin pääsee mukaan kirjaan. Resursseihin, väestöön, talouskasvuun ja jalkapallon harrastuneisuuteen perustuvassa analyysissä Huuhkajamme ovat yksi maailman pahiten alisuorittavista maajoukkueista. Jos Suomen vertailu muihin Pohjoismaihin on lukijalle kova paikka ja realiteettien kohtaaminen vaikeaa, ehkä tämä kirja on syytä jättää lukematta.

Tilaston toisessa päässä on samoilla suhteellisuusluvuilla saatu selville maailman paras jalkapallomaajoukkue, ja se on suuri yllätys.

1990-luvulta asti on hoettu, kuinka afrikkalainen maa tulee lähiaikoina voittamaan jalkapallon maailmanmestaruuden. Ei ole voittanut, ei ole ollut edes lähellä ja nykyään se vaikuttaa aika utopialta. Kuperin ja Szymanskin tavoin minä laittaisin seuraavaksi rahani Aasiaan. Sikäli, kun Länsi-Euroopan ylivalta on ikinä murrettavissa.

torstai 16. kesäkuuta 2016

The Smiths: The Queen Is Dead




“So I broke into the palace, with a sponge and a rusty spanner”

Olen tajunnut jälkikäteen, kuinka merkittävä vuosi 1986 oli musiikinkuuntelulleni. Metallica oli julkaissut silloin kaikkien aikojen parhaana pitämäni Master of Puppetsin maaliskuussa. Raskas metalli soi rippileirin rauhassa, ja samaan aikaan 16.6.1986 Manchesterissä julkaistiin levy, joka on 30 vuotta myöhemmin maailman paras.

The Smithsin kaikki tuotanto ei ole kestänyt kuluneita vuosikymmeniä, ja laulaja Stephen Patrick Morrisseyn soolourakin on ollut liian pitkä. The Queen Is Dead on kuitenkin eräänlainen melankolisen musiikkimakuni peruskivi. Morrisseyläinen mielenmaisema ei silti ole synkistelyä, jos ei ilotteluakaan.

Se on epävarmuuksien ja epäselvyyksien marinoimaa kertomusta siitä, kuinka ihmiset yrittävät tulla toimeen itsensä ja toistensa kanssa. Sukupuoli-identiteettien epävarmuuksien tulkitsijana ja hämmentäjänä Morrissey oli aikaansa edellä. Hänellä tuntui olevan kyky kuvitella, mitä ihmiset ajattelevat.

Morrisseyläinen maailma vaikutti varmasti omaan ajatteluuni siinä täysi-ikäisyyden taitteessa. Olin kaikkein vastaanottavaisimmillani kuulemaan, miten maailma ja ihmiset toimivat. Kun miettii Morrisseytä myöhemmin ja nyt, on se hieman pelottava ajatus.

“I had a really bad dream, it lasted 20 years, 7 months, and 27 days”

The Smiths osaa olla Morrisseyn sanoituksilla pohjattoman ahdistunut, ja heti perään hillittömän hauska. Kulttuuriviittaukset ovat vertaansa vailla, ja lukuisten rivinmittaisten viisauksien sanoma on kantanut näihin päiviin saakka.

 “Some girls are bigger than others, 
some girls’ mothers are bigger than other girls’ mothers”


The Queen Is Deadin 10 kappaleesta kuusi on klassikkoja. Musiikki on vaihtelevaa, ja kaiken kruunaa Johnny Marrin kitara. Se on heleä ja poikamainen, mutta vapauttaa siellä täällä piilotettua raivoa, pidätettyä kiihkoa, vimmaa. Levyn kesto ja kappaleiden välinen dynamiikka ovat täydelliset.

 “I want to go down in musical history”






maanantai 30. toukokuuta 2016

Toukokuussa 2016 luetut



Suositukseksi nousee

John Williams: Butcher’s Crossing (1960 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro, 334 s). Enpä ole ihan tällaisen kirjaan usein törmännyt. Kysymyksessä on neljän miehen biisoninmetsästysretki. Ehtaa länkkäriainesta, kun ollaan 1800-luvun keskilännessä ja henkilöt ovat kuin lajityypin karikatyyrejä. Matkakertomuksesta tulee lopulta kuin uudelleensyntymiskokemus, jotakin ihmistä suurempaa, voiko sanoa jopa raamatullista. John Williams ei Butcher’s Crossingilla mielestäni aivan päässyt Stonerin maagisuuden tasolle, mutta voi miten hienon kirjailijan maailma hänessä aikanaan jättikään noteeraamatta.

Lukukokemuksina säilyvät

Julian Barnes: The noise of time (2016 Jonathan Cape 180 s). Hieno kertomus säveltäjä Dimitri Sostakovitsista Vallan, eli Neuvostoliiton, Stalinin ja puolueen ikeessä. Julian Barnes yhdistää faktaa ja fiktiota ja onnistuu piirtämään mystisen kuvan miehestä, jolla oli ristiriitainen ja kaksijakoinen suhde oikeastaan koko elämäänsä. Odotan kovasti myös suomennosta, josta tulen luultavasti saamaan vielä enemmän irti.

Jeff Connor: Wide-eyed and legless. Inside the Tour de France (1988 Simon and Schuster, 192 s). Kevään Italian ympäriajo meni jo ja Tour de Franceenkin on enää kuukausi. Korkea aika siis avata myös pyöräilykirjojen kausi. Jeff Connor seurasi brittiläisen ANC-Halfords-tallin matkaa vuoden 1987 kilpailussa. Talli ei kuulunut ennakkosuosikkeihin ja yhdeksästä ajajasta lopulta vain neljä selvisi maaliin saakka. Kiva ja sympaattinen kirja ajalta, jona ammattilaispyöräily oli nykyistä vaatimattomampaa, viattomampaa ja legendaarisempaa.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (2016 Otava 415 s). Markkinoitu jatko-osa Anna minun rakastaa enemmälle (2005). Saatan vaihtaa mielipidettäni, jos Juha Itkonen kirjoittaa Antin ja Suvin tarinalle kolmannen osan vuonna 2025, mutta tässä kakkososassa heidän tarinansa ei ole kiinnostava. Teksti on taattua Itkosen laatua, ja hänestä on kehittynyt eturivin sukupolvikuvausten kirjoittaja. Henkilöhahmot kantavat tarinasta toiseen.
Populaarimusiikkikulttuurin merkkien asettelijana Itkonen on runsassanainen, hyvä ja uskottava. Itkosen tyyliä lainatakseni teen vertauksen pop-musiikin ja kirjallisuuden välillä: tuntuu, että Juha Itkosen tekstiä vaivaa sama kuin Arcade Firen musiikkia. Kaikki on kohdillaan, jälki paikoin erinomaista, mutta joku tosikkomaisuus vaivaa; mestariluokkaan pääsisi, jos tuotanto hengittäisi paremmin, avautuisi keveyteen, ei ottaisi itseään niin hirveän vakavasti.
Kirjasta on myös kattava Spotify-soittolista. 


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Tämä vaikea elämä (1960-63 Tammi, 206 s). Italo Calvino -projektini osa 5/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Kolmen erillisen kertomuksen kokoelma liikkui edeltäjiään maltillisemmissa ja realistisemmissa maisemissa. Tammen painos on koottu kahdesta tai kolmesta eri lähteestä ja hieman välityön maku tästä jäi suuhun. Perussuoritus.

Elizabeth Strout: My name is Lucy Barton (2016 Viking, 191 s). Hienon Olive Kitteridgen kirjoittajan uusi pienoisromaani kertoo naisesta, joka leikkauksesta sairaalasängyssä toipuessaan viettää ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla aikaa oman äitinsä kanssa. Läpi tulevat käydyiksi perheen salaisuudet. Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta varsin tavanomainen. Siksi lukukokemus jäi vähän etäiseksi.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Vuoden 1918 tapahtumat


Vuonna 1918 suomalaiset tappoivat toisiaan. Inhimilliset ja yhteiskunnalliset tragediat ovat kulkeneet läpi vuosikymmenten. Mukana olleista moni on kantanut salaisuutta, syyllisyyttä ja häpeää.

Maallikkolukijana on luvallista leikitellä käsitteillä. Ymmärrän intertekstuaalisuuden kirjoitusten välisinä viittauksina, mutta käytän sitä myös löyhemmin ja luultavasti väärin: kuvaamaan havaintoa, kun sama tapahtuma tulee vastaan eri kirjoissa. Se on aina ilahtumisen ja oivalluksen hetki.

Kesäkuussa 1975 tasavallan presidentti Urho Kekkonen paljasti salaisuuden luottotoimittajalleen Maarit Tyrkölle.

”Kävelin samaa matkaa presidentin kanssa, jolloin hän pyysi, että ottaisin nauhurini ja tulisin vielä hetkeksi hänen hyttiinsä. Presidentti haluaisi kertoa minulle erään tarinan syvälle mieleensä jääneistä vuoden 1918 tapahtumista.
Presidentti kertoi:
Toukokuussa 1918, kun olin 17-vuotias, koin elämäni kauheimmat hetket. Olen joutunut kantamaan kuvia niistä silmieni edessä läpi elämäni. En ole voinut puhua asiasta kenellekään, sillä jo ääneen kertominen on minulle hyvin vaikeaa.
Olin Haminassa. Kävelin torilla, kun yksi kaveri tuli ja komensi minut toimeenpanemaan teloitusta. Kaveri oli jääkäri Koistinen. Valkoiset olivat vanginneet kymmenen pahinta punaista ja ne oli seisotettu valmiiksi kaivettujen hautojen eteen. En tuntenut heistä ketään. Yhden nimen kuulin: Nieminen.
Minun piti sanoa vain, että ’nyt’. Toiset pojat ampuivat. ---
--- Olet ainoa, jolle olen kertonut, jolle olen voinut kertoa tästä. Toivon, että kerrot tämän kuoltuani, jos en ehdi toteuttaa päätöstäni ja tilittää näitä asioita muistelmissani mahdollisimman pian.”

Kekkonen ehti. Vuonna 1981 ilmestyivät hänen muistelmansa, Vuosisatani 1.

”Kävelin kerran Haminan tyhjähköllä torilla, kun näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. Sotilaiden johtajana oli komppaniamme päällikkö, jääkäri Taskisen nimellä tunnettu mies, joka oli ollut Kajaanissa syksystä 1917 saakka vapaaehtoisten kouluttajana. Nähtyään minut Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn.”



Jari Tervon romaanin Myyrä (2004) päähenkilö ja yksi kertojista on Presidentti.

”Muistan sen toukokuun päivän, kun minusta tuli murhamies Haminan valleilla. Seitsemän miehen kohtalo on painanut tuntoani yli puoli vuosisataa eivätkä he jätä minua rauhaan. He eivät armahda eivätkä sääli. Nuoruuden ja miehuuden vuodet elin murhista piittaamatta, mutta elämän illassa tuo vihan päivä tuntuu sijaitsevan menneisyyden sijasta tulevaisuudessa. Kuljen sitä kohti kankein askelin ja se yksityiskohtaistuu kuin teos gallerian seinällä. Se avautuu ja minä katoan maalaukseen pinnan värähtämättä. ---
--- He olivat tavallisia työmiehiä, joukossa myös pari parratonta pojanriukua. He ilmestyvät öisin tarkoin vartioidun vuoteeni äärelle ja kuiskailevat minut hereille ja heillä kaikilla on ainutlaatuinen tarinansa. He haluavat kertoa sen yhä uudestaan ja yhteistä heillä on luodinreikä otsassa.”

Kirjailija Väinö Linna sai Urho Kekkoselta virallisia tunnustuksia ja miehet olivat ilmeisesti läheisissä väleissä muutenkin. Linna kosketti vuonna 1960 kansan syviä tuntoja teoksessaan Täällä pohjantähden alla 2, kun vei Akseli ja Elina Koskelan nuoret pojat Akun ja Aleksiksen teloituskomppanian eteen vuoden 1918 kahakoissa.

”Polku kuusikossa oli vahvasti tallattu, ja sen rutaisesta pohjasta pisti esiin paljastuneita puunjuuria. Erääseen pehmeään kohtaan oli jäänyt kenkä. Polun varressa kiilteli kiväärinhylsyjä. ---
--- Eteen ilmestyi musta rutainen kaivanto. Puiden kyljet sen ympärillä olivat luotien repimiä. Joku höpötti rukousta ja joku päästi tukahtuneen kirkaisun nähdessään konekiväärin ja sitä sormeilevan miehen. –Tästä poikki. Toiset jäävät tähän ja kääntyvät selin. ---
--- Kaikki eivät kyenneet menemään. Heitä tönittiin ja raahattiin kaivannon reunalle.”

Kekkonen kantoi omaa salaisuuttaan vielä viisitoista vuotta Linnan teoksen julkaisun jälkeen.


Lähteitä:

Urho Kekkonen: Vuosisatani 1 (1981 Otava)
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 2 (1960 WSOY)
Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960 Otava)
Jari Tervo: Myyrä (2004 WSOY)
Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri (2014 WSOY)
presidentti.fi
wikipedia.fi