sunnuntai 30. elokuuta 2015

Elokuussa 2015 luetut




Suosituksiksi nousevat


Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, 175 s)

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther (2014 Tammi, 269 s). Lupaavassa, paikoin erinomaisessa kirjassa Petrovskaja kertoo juutalaisen sukunsa moninaisen ja traagisen itäeurooppalaisen historian. Kokonaisuus jää yksityiskohtien ja hieman poukkoilevan kerronnan alle, kerrottavaa on yksinkertaisesti liikaa. Todella sääli.

David Walsh: Seven deadly sins. My pursuit of Lance Armstrong (2013, 447 s)


Lukukokemuksina säilyvät

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (2014 Tammi, 189 s). Hyvin kirjoittavan novellistin esikoisromaani sympaattisesta ranskalaismiehestä ei lukiessa tuntunut erikoisen hyvältä, mutta jäi miellyttävänä ajatuksiin.

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (1999 Tammi, 221 s). Jhumpa Lahiri on niin hyvä, että hänestä kirjoitan varmasti vielä. Tämä esikoisnovellikokoelma ei kuitenkaan ollut vielä parasta Jhumpaa.

George Saunders: Joulukuun kymmenes (2013 Siltala, 229 s). Laadukkaatkaan satiirinovellit eivät täysin sytyttäneet kaltaistani hitaan proosan miestä.   


Unohduksiin painuvat

Jo Nesbo: Verta lumella 1 (2014 Johnny Kniga, 195 s). Menestyskirjailijan jännitystarina on sujuvaa luettavaa ja etenevää tarinankuljetusta, mutta kovin vähän jäi mitään mieleen.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Rosa Liksom: Väliaikainen




Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, enkä juuri lainkaan pohjoisen tai meänkielen autenttisuutta, mutta olen vakuuttunut. Puhekielinen kerronta tuntuu luontevalta.

Kertoessaan ihmisistä Liksom välttää mielestäni oivallisesti liiallisen inhorealistisuuden ja sortumisen sosiaalisilla ongelmilla mässäilyyn. Väliaikainen tuo lukijan eteen leipäjonojen, elementtitalojen, riippuvuuksien ja työkyvyttömyyseläkkeiden Suomen. Pohjoisessa tapaamme korpiseutujen, tyhjentyneen maaseudun ja peräkammarien ihmiset. Keskusteluissa ovat EU-vastaisuus, nykyaikavastaisuus, kuntaliitokset ja elämän ehtoopuoli. Eduskuntaryhmän esityslistalla kolme asiaa: ”suet, homot ja ruottin kieli”.




Luin tätä kirjaa elokuun helteissä. Samaan aikaan julkisuudessa oli yhteiskuntasopimuksen kariutuminen, ja silmiin osui useampikin keskustelu kansakunnan henkisestä tilasta. Tuskin Väliaikainen tai mikään kaunokirja antaa ratkaisuja kestävyysvajeen tai kilpailukyvyn haasteisiin. Olen kuitenkin varma, että Väliaikainen tarjoaa realistisen kuvan Suomen henkisestä tilasta siinä kuin talousviisaiden ja yhteiskunnallisten ajatusten paneelikin. Liksomin kuva on vain paljon aidompi ja verestävämpi. Etelässä ei ehkä ymmärretä, ettei naapuripitäjään niin vaan liitytä: ”eikä meistä ikinä tule juustovaaralaisia, jokka vuonna kaheksantoista, silloin ko oli kuuma talvi ja kaikila kauhea nälkä, veit meän nokan eestä ruottalaisten lähettämät läskilaatikot. Söivät itte kaiken ja met saimme nähä nälkää.”

Väliaikaisesta tulee mieleen näytelmä. Kaspar Hauserin mainitseminen ehkä tarkoituksellisestikin vahvistaa mielikuvaa: on kuin näyttämölle marssitettaisiin vuorollaan toinen toistaan arkisempia ja nyrjähtäneempiä kohtaloita ja kohtauksia elämästä. Tämän Rosa Liksom tekee taitavasti ja lämmöllä ihmisiään kohtaan.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

David Walsh: Seven Deadly Sins. My Pursuit of Lance Armstrong




David Walsh
Seven Deadly Sins. My Pursuit of Lance Armstrong.
(2012 Simon & Schuster, 447 s)


"Back when Sandro Donati educated me to the chronology of serious privatised doping, he showed the starting point as being the moment in the early eighties when Fransesco Conconi decided that he would take the Finnish invention of blood doping and create a Mediterranean version."


Kyllääntymispiste on saavutettu, ja nyt tuntuu, että tämä jää viimeiseksi kirjaksi, minkä luen kilpapyöräilyn dopingskandaaleista. Ei niin, ettäkö lukukokemus olisi ollut huono. Täysin päinvastoin: jos haluan nimetä suosituksia aiheesta, Seven Deadly Sins on varmasti kärkipäässä Tyler Hamiltonin ja David Coylen Secret Racen (suom. Voittoja ja valheita) ohella. Yhteinen laatukriteeri näille kirjoille on, että tekstistä vastaavat kirjoittamisen ammattilaiset, eivät urheilijat itse.
David Walsh on pitkän linjan urheilutoimittaja, joka on seurannut ammattipyöräilyä ja varsinkin suuria etappikilpailuja yli 30 vuotta. En ole lukenut miehen muuta tekstiä, mutta vahva tuntuma on, että tämä on hänen pääteoksensa, elämäntyönsä. Se on julkaistu vuonna 2012, mutta kirjoittaminen on käynnistynyt jo 1990-luvulla.

Kirja oli valmiina jo joitakin vuosia aikaisemmin, mutta oikeudellisista syistä Walsh varmasti itsekin kuvitteli, ettei koskaan voisi sitä julkaista. Lance Armstrongiin henkilöityvän dopingkulttuurin paljastuminen vuonna 2012 muutti tilanteen, Walsh saattoi kirjoittaa viimeiset luvut ja kirja uskallettiin vihdoin saattaa luettavaksi. Walsh on tehnyt mittavan kenttätyön. Hän on lukenut kirjoja ja lehtiartikkeleita, penkonut arkistoja, tavannut ihmisiä, seurannut kilpailuja, ottanut riskejä, istunut lehdistötilaisuuksissa, tullut uhatuksi. Hän on halunnut paljastaa totuuden, mistä itse kertoo olleensa varma jo vuonna 1997.

Seven Deadly Sins on urheilukirja. Se kertoo huippu-urheilusta ja kilpailemisesta menemättä kuitenkaan oikeastaan lainkaan kirjallisesti puuduttaviin kisakuvauksiin. Kirja on myös legenda syövästä, sankaruudesta, petoksesta, vallasta ja rahasta. Lance Armstrongin tarina on varmasti suurin yksittäinen urheilupetos ja tuomioiden langettaminen siitä helppoa. Se on samalla kuitenkin inhimillinen selviämistarina, kertomus häikäilemättömästä miehestä, jolle voittamattomuuden tiellä mikään vallan käytön tapa ei jäänyt vieraaksi.

Syövän sairastaminen ei jalostanut Lance Armstrongia, se ei muuttanut häntä yhtään muita paremmaksi tai huonommaksi ihmiseksi. Hän lankesi heti uudelleen. Lance Armstrong saattaa olla urheiluhistorian pahin douppaaja ja huijari, mutta hän on joutunut koko aikakautensa syntipukiksi. Todennäköisesti siksi, että hän oli kaikista douppaajista samalla myös paras ja sitkein pyöräilijä ja kovin luonne.

David Walsh tuo systemaattisesti esiin doping-ongelman kokonaisvaltaisuuden, kuinka koko pyöräily-yhteisö sulki silmänsä. Hyytävää luettavaa on vuoden 1996 tilannekuva: Armstrong sai syöpädiagnoosinsa syksyllä ja hän oli ajanut koko kesän kovissa kivuissa. Doping-testi oli tehty kesän aikana 13 kertaa. Testissä olisi pitänyt havaita myös epätavallisen korkea hormonitaso (hCG). Se liittyy luontaisesti naisilla raskausvaiheeseen ja voidaan muissa tapauksissa tulkita elimistön epätasapainotilaksi joko kasvaimen tai jonkun ulkoisen tekijän takia – steroidien käytön tiedetään nostavan tasoa. Syksyllä kasvainlöydön yhteydessä Armstrongin lukema oli jopa 100 000 –kertainen normaaliin verrattuna. Se oli varmasti näkynyt myös kesän doping-testeissä, mutta testaajat, pyöräilyjärjestöt, kaikki yhdessä pimittivät tiedon, koska sen oletettiin johtuvan steroidien käytöstä.

Dopingissa on loppujen lopuksi kysymys vain huijaamisesta urheilukisoissa, ei sen vakavammasta. Se on kuitenkin rikkeenä niin näyttävä ja rikkoo niin monen ihmisen ihannehakuista oikeudentuntoa ja sankaruudenkaipuuta, että rangaistukset ja julkinen lynkkaus eivät noudata mitään suhteellisuuden rajoja. Seitsemän Kuolemansyntiä.

”I watch the Olympic Games but I don’t bother to remember the names of the athletes any more. It’s like theatre – but I prefer the theatre because the relationship between actor and spectator is clear. In sports, both are still pretending it’s real.”

Armstrong on esiintynyt paljastumisensa jälkeen julkisuudessa katuvasti, anteeksiantoa pyytäen, sitä jopa vaatien. Hänen vilpittömyyttään on epäilty ja kieltämättä helposti syntyy vaikutelma, että mies on enemmän pahoillaan paljastumisestaan. En voi tulkita julkisuuden kautta miehen syvimpiä tuntoja, mutta täytyy hänellä omatunto kolkutella jo pelkästään Tour de Francen voittajalistoja tutkiessaan. Miehen seitsemän voittoa 1999-2005 on poistettu historiatilastosta kokonaan. Muut ajanjaksot jolloin historia ei listaa Ranskan ympäriajon voittajaa lainkaan ovat 1915-18 ja 1940-46.

En hyväksy dopingin käyttöä, enkä sitä miten Lance Armstrong toimi ja kohteli muita ihmisiä. Näen kaikkivoipaisuuden ja voittamattomuuden illuusion sokeuttaneen miehen. Hän palasi sairaalavuoteelta, voitti maailman arvostetuimman urheilukilpailun seitsemästi, innosti ja rohkaisi miljoonia ihmisiä, rikastui ja käytti valtaa. Hänen toimissaan erottuu sankaruushakuisuus, nöyryyden ja vaatimattomuuden puute.

Itse en koskaan unohda Lance Armstrongia. Kävin oman taisteluni kymmenen vuotta hänen jälkeensä. Armstrongin syöpäsäätiössä on liian paljon amerikkalaisia elementtejä ja kaukaisen texasilaismiljönäärin henkistä vaikutusta omaan elämääni voi olla vaikea osoittaa. Vaikutus kuitenkin oli. Ja on edelleen, koska Lance Armstrongin ja United States Postal Service –tallin kautta innostus maantiepyöräilyyn roihahti toden teolla.



Rehellisesti sanoen en tiedä, mitä mieltä olen Lance Armstrongista tänä päivänä. Olen seurannut häntä lukuisissa medioissa, lukenut hänen kirjansa ja hänestä tehtyjä kirjoja. Nähnyt elokuvan. Katsonut tuntitolkulla tv-kuvaa ja myöhemmin videonauhoja miehestä pyörän selässä ja kiperissä haastatteluissa. Nähnyt kuinka hän valehtelee vannoen totuutta syöpäsairautensa kautta. Mies on samaan aikaan suuri sankarini ja suuri huijari; karismaattinen ja röyhkeä amerikkalainen. Tuskin olisimme kavereita reaalielämässä. Joka toisella pyörälenkillä päälläni on US Postalin paita. Välillä taas, kuten Seven Deadly Sinsin lukemisen jälkeen en kehtaa pukea sitä päälleni vähään aikaan.

Ehkä luen sittenkin vielä yhden pyöräilydopingkirjan. Toivon nimittäin, että Lance Armstrong itse joskus kertoo kaiken – ilman sädekehiä, ilman puolusteluja, ilman syyttelyjä.

”Armstrong was just three weeks over his last chemotherapy session. Even before he was given all clear from his cancer, he was going out of his way to spend time in Ferrara with dr Michele Ferrari. At the same time dr Craig Nichols, his physician in Indiana was firmly saying it was at that point unclear as to whether Lance would be able to resume a career as a professional cyclist. What was in his head? What decisions had he made? Someday I hope he tells us about all these things.”



Muutama fakta:

Lance Armstrong on 1971 syntynyt amerikkalainen kilpapyöräilijä. Voitti maailmanmestaruuden 1993. Sairasti pitkälle edenneen syövän 1996-97. Voitti Ranskan ympäriajon seitsemän kertaa 1999-2005. Oli koko uransa ajan dopingsyytösten varjossa, kunnes vuonna 2012 todisteet olivat kiistattomat ja Armstrong myönsi käyttäneensä kiellettyjä aineita koko uransa ajan. Menetti saavutuksensa.

Armstrongin perustama Livestrong-säätiö tekee maailmanlaajuista työtä syövän torjumiseksi ja kerää rahaa hoitojen kehittämiseksi. Säätiö on profiloitunut pyöräilyharrastukseen. Armstrong oli työn näkyvä keulakuva, mutta hän joutui jättämään säätiön dopingpaljastusten myötä.

United States Postal Service oli Armstrongin pyöräilytalli hänen menestyksensä vuosina. US Postalin on sittemmin todettu ylläpitäneen systemaattista dopingohjelmaa mm. italialaisen urheilulääkäri Michele Ferrarin avustamana. On yleisesti tiedostettua, että testien puutteiden takia doping, erityisesti EPO-hormonin käyttö oli laajamittaista kaikessa kestävyysurheilussa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.

tiistai 11. elokuuta 2015

Pet Shop Boys esiintyy Flow-festivaaleilla ensi lauantaina


1980-luvulla ja alkuun 90-lukua en voinut kuunnella Pet Shop Boysia, koska se oli konemusaa. Tiesin ja tunsin toki soitetuimmat kappaleet, mutta aika ja minä olimme kypsiä vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla. Eivät ne kaikkein suosituimmat diskohitit sen houkuttelevammilta kuulostaneet kuin aikaisemminkaan. Niiden tuolta puolen avautuu kuitenkin edelleen lähes pohjattomalta tuntuva pop-aarteisto.

Being Boring oli kappale, jonka ansiosta pääsin Pet Shop Boysin maailmaan. Majesteettisen melankolinen, kaunis ja haikea Being Boring saattaa olla pophistorian paras kappale. Se ei kuitenkaan ole Pet Shop Boysin paras.


Pet Shop Boys on julkaissut lukuisia covereita toisten kappaleista. Eikä ole vain tyytynyt esittämään niitä uudestaan. Madnessin alkuperäinen My Girl kertoo nuoresta miehestä, jolle tulee yhtenä iltana riita tyttöystävänsä kanssa. Tyttö haluaisi lähteä leffaan pojan viihtyessä paremmin itsekseen kotona töllön ääressä. No, riidat unohtuvat nopeasti, huomenna on uusi päivä, aurinko paistaa, kaverit odottavat jo lädiämme kadunkulmassa. Tyttökin leppyy.


Chris Lowe ja Neil Tennant muuttavat Our House –mixillään My Girlin tulkinnaksi nykyajan suurkaupunkien kasvottomuudesta. Sama tarina muuttuu synkäksi kuvaukseksi modernien hauraiden ihmissuhteiden haasteista. Ulkona on aina vaan pimeää ja sateista.


Pet Shop Boysin paras kappale on King’s Cross. Se herättää aina kovan kaipauksen Lontooseen, vaikkei turististatuksella matkustavalla heteromiehellä voi olla hajuakaan, mitä aseman kulmilla öisin tapahtuu.

” The man at the back of the que was sent
To feel the smack of firm government
Lingered by the fly poster for a fight
It’s the same story every night”



My Girliä tuskin kuullaan lauantaina, mutta minun valintani 10 kappaleen biisilistaksi olisi:

We’re The Pet Shop Boys
Fluorescent
Rent
I Made My Excuses And Left
Memory Of The Future
I’m Not Scared
The Way It Used To Be
King’s Cross
Go West
Being Boring


keskiviikko 5. elokuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Anthony Doerr
Kaikki se valo jota emme näe
(2014 WSOY, 543 s, suomennos Hanna Tarkka)

Kohuttu, palkittu, luettu, blogattu, myyty, pitkä varausjono, elokuva tulossa. Tästä kaikesta minulle syntyy ristiriitaisia odotuksia. Uutta kirjaa aloittaessani toivoisin säästyväni tällaisilta ennakkoasetelmilta.



Anthony Doerrin menestyskirja alkaa Normandian rannikolta vuoden 1944 elokuusta. Kolmas valtakunta on luhistumassa, Saint-Malon rannikkokaupunkia pommitetaan, ja liittoutuneet etenevät kaikilla rintamilla. Vaikka melko nopeasti siirrytään ajassa taaksepäin, lukijalle paljastetaan heti päähenkilöt ja kaari: kohta aletaan kehittää tarinaa kohti näitä sodan loppukuukausia ja 18-vuotiaan saksalaisen Werner Pfennigin ja 16-vuotiaan ranskalaisen Marie-Laure LeBlancin kohtaamista.

Kymmenen vuotta aikaisemmin Werner ja Marie-Laure ovat pieniä lapsia eivätkä tiedä toisistaan mitään. Sodan syttyessä Hitler-Jugendissa on huomattu Wernerin poikkeuksellinen radiotekninen lahjakkuus, Marie-Laure on sokeutunut ja paennut saksalaisten miehittämästä Pariisista isänsä kanssa.


Doerrin kerronnallinen ratkaisu on varsin sujuva. Hän otsikoi isosti ja selkeästi, missä vuodessa ja kuukaudessa mennään. Lisäksi hän vaihtaa kerronnan kohdetta nopeasti jopa kahden sivun välein, jolloin lukija on lähes reaaliaikaisesti selvillä Wernerin, Marie-Lauren ja muutaman sivuhenkilön tilanteista. En malta jättää mainitsematta, että harvahkon taiton ja lyhyiden kappaleiden myötä kirjassa on useita sivuja, joissa on vain jokunen rivi tekstiä. Todellinen sivumäärä on siis paljon numeroituja pienempi.

Teksti osoittelee mielestäni liikaa. Se on ladattu täyteen merkityksiä, symboliikkaa, legendoja, satua, dramaattisen kohtalokkaita loppusanoja. Itse tarina tuntuu tukehtuvan tämän kuorrutuksen alle.

Ajatelkaa kekälettä, joka hehkuu perheenne kodin kamiinassa. Näettekö sen, lapset? Tuo hiilenkappale oli joskus muinoin vihreä kasvi, saniainen tai ruoko, joka eli miljoona vuotta sitten, tai ehkä kaksi miljoonaa, tai ehkä sata miljoonaa vuotta sitten. Pystyttekö kuvittelemaan sata miljoonaa vuotta? Joka kesä koko kasvin elinajan sen lehdet ottivat vastaan kaiken mahdollisen valon ja muunsivat auringon energian omakseen. Kaarnaksi, oksiksi, varsiksi. Sillä kasvit syövät valoa melko lailla samaan tapaan kuin me syömme ruokaa. Mutta sitten kasvi kuoli ja kaatui, kaatui todennäköisesti veteen ja mätäni turpeeksi, ja turve poimuttui maan sisään vuosiksi ja vuosiksi – aikakausiksi, joina kuukausia tai vuosikymmen tai jopa koko ihmiselämä oli vain yksi henkäys, yksi sormien napsautus. Ja lopulta turve kuivui ja muuttui kiven kaltaiseksi, joku kaivoi sen ylös, ja hiilimies toi sen teidän taloonne, ja ehkä juuri sinä kannoit sen kamiinaan, ja nyt tuo auringonvalo – sata miljoonaa vuotta vanha auringonvalo – lämmittää teidän kotianne tänä iltana.

Parhaimmillaan Doerr pysähtyy ja syventää henkilöidensä motiiveja ja ajattelua. Kirjassa on aivan erinomaisia osioita, joissa Doerr onnistuneesti kuvaa lapsia, nuoria, aikuisia ja yhteisöjä tilanteissa, joissa nämä eivät mahda mitään ylivoimaiselle väkivalta- ja propagandakoneistolle. Katson kirjan ansioksi lisäksi harvinaisemman näkökulman avaamisen II maailmansodan tapahtumiin, holokaustiin, propagandaan, miehitysvaltaan, vastarintaliikkeeseen.

Marie-Lauren sokeutuminen ja maailman avautuminen jopa entistä kirkkaampana muiden aistien välityksellä on kirjan hienoin kokonaisuus. Lukijalle ei liikaa paljasteta, miltä tytön maailma näyttää, koska tämä ei sitä itsekään näe. Tarinan muut henkilöt säilyttävät näkökykynsä, mutta sokeutuvat omilla tavoillaan.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan mystisellä termillä ”lukuromaani”. Mielestäni lukuromaani ei sisällä mieleenpainuvaa kieltä tai ajatuksia herättäviä lauseita. Sellaisia, jotka lukiessa yrittäisi painaa mieleensä tai kirjoittaa muistiin. Se sisältää etenevää proosaa, kiinnostavaa juonta ja sujuvaa tekstiä, jota lukee mielellään ja vaivatta. Mutta sen ajatukset, kielikuvat tai lauseet eivät houkuta pysähtymään tai palaamaan takaisin. Lukuromaanin teemoilla ei ole syvyyttä, ei merkityksiä, lauseilla ei ole tasoja; motiivit ja tunteet kerrotaan, niitä ei tarvitse itse löytää eikä tulkita. Mielestäni Kaikki se valo jota emme näe täyttää nämä tunnusmerkit. Omaan makuuni se on liian seikkailullinen tarina.

Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän ajatuksiini tulivat yhden pirun timantin takia kirjan tuleva elokuvaversio. Se ei ole hyvä merkki.