Siirry pääsisältöön

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (2003 Sammakko, 676 s, suom. Vesa Suominen).



”Pilvikartasto-seksteton täytyy antaa kuolemansuudelma kaikille, jotka ryhtyvät sen kanssa tekemisiin.”

Mielettömän taitavasti kirjoitettu ja suomennettu kirja!

Pilvikartasto liikkuu ainakin viidessä aikatasossa ja kertoo ainakin kuuden eri henkilön tai ryhmän tarinaa. Kirjoitan ”ainakin”, koska en ole ihan varma. Minua saa vapaasti syyttää juonipaljastuksista, mutta kirjaa lukiessa huomaa, etteivät ne ole oleellisia. Itse asiassa joku toinen saattaa kirjoittaa Pilvikartastosta ihan toisenlaisen tarinantiivistyksen.

Amerikkalainen Adam Ewing työskentelee Uudessa-Seelannissa ja Tyynen valtameren pikkusaarilla 1800-luvun puolivälissä. Hänen matkakertomuksensa päätyy 1930-luvun Belgiaan, jossa velkojiaan paennut englantilainen säveltäjä kirjoittaa ystävälleen kirjeitä. Kirjeet saanut tiedemies joutuu myöhemmin, 1970-luvulla, Amerikan länsirannikon energiapolitiikan pyörteisiin ja menettää henkensä. Samoin käy asiaa tutkineelle toimittajalle. Tiedemiehen kohtalo on kuitenkin vain romaanikäsikirjoitus, jonka käsiinsä saavasta kustannustoimittajan kohtalosta tehdään myöhemmin elokuva. Sen katsominen on kiellettyä tulevaisuuden maailmassa, missä suurin osa nykyisistä mantereista on tuhoutunut.

David Mitchell kirjoittaa ihanan rönsyilevää mutta silti taitavasti koossa pysyvää tekstiä. Ihmisten ajatukset kun tuppaavat joskus rönsyilemään. Tapahtumat ovat välillä harhaisia ja surrealistisia, eivätkä suinkaan joka kerta saa arkista tai armollista selitystä. Tuntui kuin Mitchell olisi leikitellyt kanssani. Kirjassa on myös tylsiä ja täysin käsittämättömiä pätkiä, joita en osannut kytkeä kokonaisuuteen. Pilvikartasto on kirjoitettu usealla eri tekstityylillä, eivätkä kaikki valinnat ole onnistuneita.

”Laivan mukana purjehtineet löys ne suuret kaupungit sieltä mistä vanhat kartat oli luvannut ne löytyväks, mutne suurkaupungit oli kalmanraunioita, viidakon tukehduttamia, rutonmädättämiä, muttei ikänä merkkiäkään niistä heiän kaipaamista elävistä suurkaupungeista.”

Pilvikartaston tarinat toimisivat paikoin itsenäisinä novelleinakin, mutta haastavinta ja riemastuttavinta teoksessa on sen rakenne. Kukin aikataso sisältää usein nerokkaan linkityksen seuraavaan ja harhauduin alkuun luulemaan kirjaa suoraviivaiseksi juoniromaaniksi. Epäilykseni tätä tulkintaa kohtaan heräsivät tajutessani, ettei Mitchell vienyt yhden tarinan osaa koskaan riittävän pitkälle ennen seuraavan aloittamista. Tuntuu kuin viestijuoksija olisi pudottanut kapulan vaihtosuoralla, mutta seuraavan osuuden juoksija jatkanut siitä huolimatta matkaa. Kuuden kierroksen jälkeen rata on täynnä viestikapuloita ja vaikka suoritus on päättynyt, siitä puuttuu palasia. Lopputulosta ei voi hahmottaa.

Pilvikartastoa on vaikea unohtaa. Niin hyvä kirja kuin se onkin, jätti se minut lukijana yllättäen tyhjähköön ja tyhmähköön olotilaan. Kirjaan sisältyy niin paljon juonellisia koukeroita ja filosofia viisauksia, joita en tavoittanut - tai sitten ei sisälly. En tiedä, uskallanko katsoa Pilvikartaston elokuvaversion. Tunnenko itseni vielä tyhmemmäksi?

”Kokeneena kustantajana paheksun takaumia, aikasiirtymiä tuleviin tapahtumiin ja juonikkaita temppuja, sellaiset kuuluvat 1980-luvulle siinä kuin postmodernismia ja kaaosteoriaa tutkimalla hankitut maisterinpaperit.”

Kommentit

  1. Pidin myös Pilvikartastosta, mutta sama vaivaannus tuli. Jokin ei loksahtanut kohdalleen. Suosittelen ehdottomasti elokuvan katsomista, sillä se on onnistunut ja koukeroistaan huolimatta helposti lähestyttävä. Yksi niistä harvoista onnistuneista kirja-adaptaatioista.

    VastaaPoista
  2. No pitää sitten ehdottomasti katsoa! Jälkimaku kirjasta ei ole muuttunut kahdessa viikossa, edelleen samat tunnelmat.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…