keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Maaliskuussa 2016 luetut



Suosituksiksi nousevat 

Tommi Kinnunen: Lopotti (2016 WSOY, 364 s). Väistämätön vertailu Neljäntienristeykseen tuntuu epäreilulta. Se oli kaksi vuotta sitten niin lähellä täysosumaa, ja yksi huhtikuinen viikonloppu meni silloin muissa maailmoissa. Ihan samaan ei Lopotti nyt päässyt. Lopotista on kirjoitettu niin paljon, että jätän tässä kuvaamatta kirjan sisältöä. Nämä kaksi kirjaa kannattaa lukea, koska Tommi Kinnunen kirjoittaa poikkeuksellisen hienoa tekstiä.

Heidi Köngäs: Hertta

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri


Lukukokemuksina säilyvät

Rosa Liksom: Maa (2006 WSOY, 132 s). Rosa Liksomin lyhytproosa toimii, ja Maa koostuu lyhyistä 1-3 sivun tarinoista. Ne ovat hyviä, mutta koska väistämättä vertailen Maata erinomaiseen Väliaikaiseen, jää se hieman vaisummaksi. Tarinat ovat yksioikoisempia ja aika lohduttomia, koko kirja on harmaa. Hieman jäin kaipaamaan eri värejä.

Kalle Lähde: Happotesti (2015 Otava, 269 s). Aito ja verestävä kertomus siitä, kuinka alkoholi on ottamassa miehestä lopullisen vallan. Kaoottista, säälittävää, karmivaa, mutta myös erittäin hauskaa ja ironisessa itse-analyysissään osuvaa tekstiä. Älä lue Happotestiä, jos et kestä kuvausta viinan, oluen ja lääkkeiden runnoman suoliston toiminnasta. Lue Happotesti, jos olet joskus kuvitellut, että ryyppääminen ja rappio olisivat jotakin hauskaa ja romanttista.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (2003 Tammi, 846 s, suom. Kaijamari Sivill). Iso kirja, ja minulla monien lukemieni blogikirjoitusten myötä lähes valtavat odotukset. Linnuntietä kertoo 1960-luvulta alkavan perhetarinan. Se on murhamysteeri, yksilökokemus idän ja lännen kilpavarustelusta, ajankuva 1960-luvun perheestä ja yhteisöstä. Kaikki on kohdallaan, mutta oma kokemukseni jäi vajaaksi. Harmittaa.

Markku Pääskynen: Sielut (2015 Tammi, 254 s). Finlandia-ehdokkaana ollut yhden päivän romaani 1980-luvun Mikkelistä. Koululainen Maija katoaa, ja etsintöjen täyttämän päivän kulkua kerrotaan monen eri henkilön kantilta. Pääosissa ovat pojat Taito ja Ilari. Itse tarina oli kiinnostava, ja Pääskysen kieli on hyvää. Mutta kokonaisuuteen sisältyi niin paljon elementtejä, että minä en saanut niistä kaikista kiinni. Ne tuntuivat paikoin liian irrallisilta eivätkä nivoutuneet tarinaan.


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Ritari, jota ei ollut olemassa (1959 Tammi, 127 s). Italo Calvino -projektini osa 4/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Samanhenkinen teos kuin Paroni puussa ja Halkaistu varakreivi, mutta niitä heppoisempi. Tarina ritarikunnasta on allegoria rakkaudesta, uskollisuudesta ja kunniasta sekä ilmeisesti myös julkaisuaikansa yhteiskunnasta. Ei auennut minulle, mutta projekti jatkuu.

Pekka Hiltunen: Varo minua (2015 WSOY, 447 s). Pekka Hiltunen kirjoittaa vetävää kotimaista jännityskirjallisuutta. Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan kolmas osa oli kuitenkin edellisiä (Vilpittömästi sinun ja Sysipimeää) tylsempi. Sarjan muodostavissa kirjoissa parasta on usein side, joka päähenkilöihin syntyy. Niin on käynyt näissäkin kirjoissa.

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960 Otava, 191 s). Pätkittäinen ja kaoottinen, ihan kuten varmasti sotakin, kuvaus muutamasta päivästä sisällissodan loppuvaiheista. Pidän Veijo Meren tavasta kirjoittaa, mutta en saanut tarinasta tai henkilöistä mitään otetta. Parasta tässä vuoden 2006 uusintapainoksessa olivat Juha Hurmeen jälkisanat.



maanantai 28. maaliskuuta 2016

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs: Hertta (2015 Otava, 285 s).



Heidi Köngäksen Hertan resepti on erinomainen: sopivassa suhteessa todellista historiaa ja mahdollista fiktiota. Tarina on todellinen. Se kertoo suomalaisista huippupoliitikoista aikana, jona maamme kohtalo oli vaakalaudalla. Mahdollista fiktiota ovat henkilöiden ajatukset ja motiivit, tunteet toisiaan kohtaan. Ne tuntuvat uskottavilta, mutta tulkinta on tietysti kirjailijan. Pienen ihmisen inhimilliset murheet sekoittuvat valtiotason maailmanpolitiikan tapahtumiin.

”Vaikeinta oli kestää tätä päämäärätöntä vankeutta. Se on kuin taikinaa, joka ei nouse. Kun olisikin joku tietty päivä, jota kohti aika kulkisi vääjäämättä, omalla painollaan. Seuraan sotatapahtumia, välillä yritin jopa piirtää omaa karttaa tapahtumista itärintamalla, mutta se löydettiin, ja istuin siitäkin. Nyt en enää jaksa seurata rintamaliikkeitäkään tarkkaan. Minulle riittää, että puna-armeija tulee, mutta kuinka pian.
Siitä kun näin mieheni viimeksi on kulunut kolme vuotta ja seitsemän kuukautta ja kuusitoista päivää. En laske päiviä, kärsin ne puutteenalaisena yhden kerrallaan.”

Kirjan kolmen näkökulman kerrontatekniikka toimii hyvin ja sujuvasti. Ääneen pääsevät lähes vuorotahtiin Hertta ja Leino, ja hieman harvemmin Riekki. He ovat kaikki todellisia historian henkilöitä. Kappaleet ovat lyhyitä ja teräviä, mutta muutamassa sivussa on paljon sisältöä.

Hertta on Hertta Kuusinen (1904-1974). Hän on jättänyt lapsensa Neuvostoliittoon, viettänyt Suomessa vuosia vankeudessa ja turvasäilössä ja noussut sitten maamme politiikan huipulle. Leino on Yrjö Leino (1897-1961), sittemmin rappiolle ajautunut ja unohdettu kommunistiministeri, joka hetken aikaa oli huipulla hallituksessa ja Hertta Kuusisen aviomiehenä. Riekki on Esko Riekki (1891-1973), kivenkova jääkäri, Valkoisen Suomen puolustaja ja kommunistien jahtaaja.

”Sanoin viimeksi Riekille, ettei tästä tule mitään, että lopetan, mutta hän ei päästä minua vaikkei itse enää edes ole Etsivän keskuspoliisin johdossa, vai mikä sen puljun nimi nyt on, joku Valtiollinen joku. Hän työnsi kainalooni sanomalehden, jonka välissä oli rahakuori ja vaati minua pysymään niin lähellä Herttaa kuin vain mahdollista.”

Tarina tekee siellä täällä vaivihkaisia selittäviä siirtymiä ajassa taaksepäin, mutta pääsääntöisesti edetään kronologisesti. Käsittelyssä ovat sotien ja vaaran vuodet, ja tapahtumat alkavat Hertan vapauduttua maanpetostuomiostaan vuonna 1939. Kirja päättyy vuoteen 1948.

Hertta on tarina rakkaudesta sekä oman elämän uhrauksista ja kuvaus kovista poliittisista ajoista. Kirjan vuosina politiikka ei ollut peliä, vaan siinä olivat kyseessä urat, vapaudet ja elämät. Heidi Köngäs tavoittaa mielestäni erinomaisesti ajan ilmapiirin. Nämä inhimilliset ihmiset olivat yhtäkkiä tilanteessa, joissa vaakalaudalla saattoi olla koko kansakunnan tulevaisuus. Samalla he olivat itse konkreettisessa hengenvaarassa. Silti vaikuttaa, että aate ja puolue menivät kaiken edelle.

Tiesin tietysti, miten Suomelle ja Neuvostoliitolle kävi noina vuosina. Muistin myös pääpiirteissään Hertta Kuusisen henkilöhistorian ja jotakin Yrjö Leinosta. Silti minua jännitti lukiessa. Heidi Köngäksen Hertta ei ollut viime vuonna Finlandia-ehdokkaana. En tiedä, miksi ei.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri ((1989) 2015 Tammi, 393 s, suom. Antero Tiittula).

”Raimundo Benvindo Silvan motiivit, jotka jossain elämänvaiheessa liittyivät kaunaiseen turhautumiseen, ovat nykyään pelkästään esteettisiä, sillä kahden gerundin lähekkäisyys ei miellytä häntä äänteellisesti, ja lisäksi on eettisiä ja ontologisia syitä, nimittäin hänen koruttoman näkemyksensä mukaan olisi mustaakin mustempaa ironiaa uskotella, että joku olisi todella tervetullut tähän maailmaan, mikä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että jotkut näyttäisivät asettuneen siihen mukavastikin.”


Säännöllinen lukuharrastukseni alkoi verrattain myöhään aikuisiällä, opiskelujen loppuvaiheessa. Siitä on parisenkymmentä vuotta, kun aloin ahmia kirjoja. José Saramagon Kertomus sokeudesta (1995) teki heti silloin lähtemättömän vaikutuksen ja on edelleen kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listalla hyvin korkealla.

Lähes koko Saramagon tuotanto tuli sittemmin luettua, ja oli sääli, kun miehen poismenon 2010 lähestyessä myös kynä kävi tylsymään. Kun Lissabonin piirityksen kirjuri ilmestyi viime vuonna Tammen Keltaisessa kirjastossa, en enää innostunut. Erehdyin luulemaan sitä kirjailijan kuoleman jälkeen julkaisukuntoon saatetuksi mahdollisesti keskeneräiseksi tarinaksi. Yllätys oli iloinen huomatessani, että alkuperäisteos olikin julkaistu 1989, miehen kultakaudella.

Lissabonin piirityksen kirjurin taustalla on historiallinen tapahtuma. Kaupunki oli vuoteen 1147 saakka arabien hallussa. Kristinusko oli alkanut levitä Etelä-Eurooppaan ja uskonsodan myötä valta vaihtui Lissabonissakin.

Mutta miten kaikki tapahtui, siitä ovat aiheesta kirjan kirjoittanut historioitsija ja teoksen oikolukija eri mieltä. Oikoluettavana on historioitsijan kirja vuoden 1147 tapahtumista Lissabonissa, uskonsodasta ja Portugalin valtion synnystä. Oikolukija kärsii ja kipuilee historioitsijan virheiden ja oman roolinsa kanssa, korjatako vai ei, muuttaako historian kulkua. Oikolukija ja historioitsija lähestyvät samaa, omanaan pitämäänsä, tekstiä niin eri tavoin.

”Jo kaksi minuuttia Raimundo Silva on tuijottanut poissaolevan tiiviisti sivua johon on merkitty nämä vankkumattomat historialliset tosiasiat, ei siksi että hän epäilisi siihen kätkeytyvän jonkin viimeisen virheen, kavalan painovirheen joka olisi keplotellut piiloon tuskallisen virkerakenteen poimuihin ja härnäisi häntä nyt suojassa hänen väsyneeltä katseeltaan ja käyttäen hyväkseen kokonaisvaltaista uupumusta joka vainoaa ja turruttaa häntä.”

José Saramago ei juuri tauota tai anna lukijalleen valmista rakennetta. Romaanin luvuilla ja osilla ei ole numeroita, otsikoista puhumattakaan. Pieni väli silloin tällöin ja taas mennään. Lissabonin piirityksen kirjurissa sentään paikoilla ja henkilöillä on nimet. Pisteitä kirjailija käyttää harvakseltaan, pilkkuja enemmän, mutta siitä huolimatta isoja alkukirjaimia käytetään kuin kirja koostuisi lyhyemmistä virkkeistä. Saattaa kuulostaa tarpeettomalta kikkailulta, kun minä asiaa tässä esittelen. Kyseessä on kuitenkin omintakeinen ja tinkimätön tyyli, kuin tavaramerkki.

Aina ei tietenkään ole ihan helppoa olla Saramagon ystävä. Tarkkana pitää olla ja sivuja saattaa mennä helposti ohi, nytkin oli palattava välillä takaisin. Parikymmentä sivua Saramagon tekstiä on minulle hyvä kerta-annos. Hänen lukemisensa on kuitenkin lumoavaa ja hyvin palkitsevaa.

José Saramago kertoo tarinaansa, vie sitä välillä vauhdikkaastikin eteenpäin, toisinaan pysähtyy yksityiskohtaan pitkäksi toviksi. Hänen kirjoissaan on aina mukana myös metataso. Hän auttaa lukijaansa, keskustelee tämän kanssa meneillään olevasta lukukokemuksesta, luovii tarinassa eteenpäin. Saramago kommentoi kirjansa tapahtumia ja ihmettelee henkilöidensä toimintaa ja käyttäytymistä. José Saramago onnistuu luomaan luottamuksellisen suhteen juuri minuun.

”Oikolukijalla on nimi, hän on Raimundo. Oli jo aikakin saada tietää, kuka on se henkilö, josta olemme niin epähienosti puhuneet---”


tiistai 15. maaliskuuta 2016

Kent: Du & Jag Döden

Kent: Du & Jag Döden (2005)


Se alkaa suoraan The Curen Disintegrationilta lainatulla bassokuviolla. Minuutti ja 22 sekuntia on kulunut, kun Joakim Berg avaa suunsa: ”Domen föll på en morgonflight till London.” Näin tehdään klassikoita.

Kentin kuudes levy Du & Jag Döden saapui 2005. Tarkka päivä oli 15.3. Koska olin silloin tyttäreni kanssa hoitovapaalla ja ostin vielä cd-levyjä, pistäydyimme heti aamusta kaupassa. Levy iski silloin lauhaan kevättalveen ja siitä tuli koko kesän ääniraita.

Lehdissä kirjoitettiin, että Kent oli kasvanut mitoistaan ulos, kärsi mammuttitaudista. Käpylän urheilupuistoon juhannuksen alla ulottunut massiivinen telttakiertue oli kuulemma selvä merkki. Minusta se oli hieno keikka, ja rakastin Kentiä sinä kesänä enemmän kuin koskaan.

Sitä en silloin vielä osannut aavistaa, että tämä tulisi olemaan viimeinen kokonaisuutena loistava Kent-levy. Viimeinen lajiaan kahden, välillä kolmenkin sähkökitaran vavisuttavilla loppukohotuksilla.



Du & Jag Dödenin kannet henkivät makaaberia ja irvokasta kuoleman karikatyyriä;  leikittelevät sillä, tekevät pilaa. Sanoitukset ja levyn tummanpuhuva musiikki viestivät samaa teemaa astetta vakavammin. Ja jos ei suoraan kuolemaa, niin autioita taloja, vanhoja pihoja, pölyisiä asuntoja, muistoja ja unohdusta. Se oli kuin tehty siihen kevääseen. Talvi oli ollut läheisille surullinen, omatkin murheet painoivat ja öitä tuli valvottua. Kesä oli aurinkoinen ja lempeä.

”Och när natten är ljus, I vårt åttiotalshus”

Vuonna 2005 Joakim Berg (s.1970) ymmärsi ja kuvasi paremmin kuin koskaan, millaista on olla 70-luvun lapsi – 90-luvun taitteen ylioppilas – 00-luvun pohjoismaisessa yhteiskunnassa. Hampaat on hoidettu hyvin, mutta muuten tuntuu jotenkin harmaalta.

”Men älskling vi var alla en gång små”

Surullinen Du & Jag Döden on yksi kaikkien aikojen parhaita levyjä. 11 kappaleesta kahdeksan on loistavia, eikä kokonaisuus ole vanhentunut yhtään. Seitsemäs raita, Klåparen, ei ole suurin suosikkini, vaikka hieno keikkabiisi onkin. Paras tapa kuunnella Klåparenia on kuitenkin kävelyllä, mieluiten vanhoilla kulmilla.

”Att det är så ditt liv ser ut, och allting är som förut”