lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuoden 2016 parhaat levyt

Nämä ja neljän kaverin valinnat vuoden 2016 kymmeneksi parhaaksi levyksi on julkaistu 22.-31.12.2016 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää ja rakkautta.


-10- David Bowie: Blackstar

En kuulu David Bowien musiikin suuriin faneihin enkä surrut miehen kuolemaa, mutta kylmäksi ei tammikuun alun viikonloppu jättänyt. Kuolemaan monin tavoin viittaava Blackstar julkaistiin perjantaina, ja maanantaiaamuna levisi tieto Bowien menehtymisestä.

Ihmiselämän päättyminen on suurempi asia kuin rocktähteys, ja myös taiteilijoiden on kuoltava. Tapa, jolla noutaja vei David Bowien, on yksi legendaarisimmista mahdollisista. Näin muututaan kuolemattomaksi.

Blackstar kuuluu itseoikeutetusti vuoden parhaiden levyjen listalleni. Musiikillisesti se ei ehkä sinne mahtuisi, eikä säälipisteitä ole jaossa. Se pääsee listalle ylivoimaisilla tyylipisteillä.




-9- The Felice Brothers: Life In The Dark

Muut veljekset eivät ole tainneet vieläkään toipua Simone Felicen karkaamisesta soolouralle. Siitä on jo seitsemän vuotta, mutta tuntuu, että paluuta vuosien 2007-09 kulta-aikaan ei ole tulossa.

The Felice Brothers on yrittänyt kokeellisempaa otetta, konebiittejäkin, ja palannut aina mukavuusalueelleen heinälatoon. Oli lähestymistapa mikä hyvänsä, tärkeintä ovat aina ja kaikkialla kunnon kappaleet, ja ne ovat yksittäisistä valonhetkistä huolimatta puuttuneet.

Nyt rivit on kasattu ja saatu aikaan hyvä levy. Tallella ovat tutut elementit: rähjäisten ihmisten puhdas rakkaus, kaiho, päihteet, pikkurikollisten epätoivoiset teot, lainsuojattomuus ja vapauden kaipuu.



-8- Kendrick Lamar: Untitled Unmastered

Vanha kikka. Puolihuomaamatta pukataan markkinoille ylijäämänauhoista kasatuksi materiaaliksi naamioitu julkaisu. Tätä alleviivatakseen tälle Kendrick Lamarin levylle ei ole edes annettu kunnollista nimeä. Kahdeksan kappalettakin ovat Untitled 01-08.

Levy on hyvää ja vakavasti otettavaa räppiä. Genreä ympäröi alati muuttuva kulttuuri. Se ei varsinaisesti tue pitkäaikaisia kestosuosikkisuhteita, mutta minulla taitaa olla sellainen Kendrickin kanssa.

Miekkonen on viime vuosina noussut eturiviin, presidentin suosikiksi, palkinnoille ja mihin vielä, eikä sellaisesta yleensä hyvää seuraa. Katutuntuma on kuitenkin säilynyt yhdistyen musikaaliseen kunnianhimoon ja monipuolisuuteen. Ilahduttavan kestävä kokonaisuus.


-7- Of Montreal: Innocence Reaches

Se tapahtuu aina yllättäen. Of Montreal julkaisee levyn lähes joka vuosi, eikä niitä tahdo erottaa toisistaan. Kuin heillä olisi häröilysoundia ja vetävää rytmiä tuottava iso lihamylly koko ajan päällä. Sinne kaadetaan laatuaineksia ja kaikenlaista rustoa, ja ulos puskee jotakin.

Vaan mikäpä siinä. Tästä sekoilusta tulee aina hyvä mieli, vaikka uskon että yhtyeen keikkabussissa olisi sietämätöntä olla.

Kun lapsena oli kuumetta, näin välillä ihmeellisiä unia. Mieleen piirtyi omituisia kuvioita, massiivisia ja täysin sileitä, väliin sotkuisia ja ryppyisiä. Kevin Barnesin houreinen laulu ja of Montrealin musiikki palauttavat ne aina mieleen.



-6- Ryley Walker: Golden Sings That Have Been Sung

Kiva tänne on tekstejä kirjoitella, ja mikä sen mukavampaa, kun tilaston mukaan keskimäärin 17 lukeekin. Parasta on kuitenkin löytää toisten kirjoituksista uusia tuttavuuksia. Viime vuonna tämän foorumin ykköslöytöni oli Ryley Walker, jonka Primrose Green olisi päässyt heittämällä omallekin listalleni.

Onneksi mieheltä pukkaa levyä hyvään tahtiin. Walkerin musiikkia on vaikea sijoittaa millekään vuosikymmenelle, siinä on aineksia niin monesta. Jos musiikkimakuni joskus lähtee kehittymään aikuisempaan suuntaan, Ryley Walker saattaa olla yksi suunnannäyttäjä.



-5- Minor Victories

Yleensä kootut bändiprojektit, niin kutsutut superyhtyeet ovat enemmän tai vähemmän hanurista. Ne ovat kuin urheilun löysiä Allstars-otteluita: pelejä ilman mitään panosta, tunti läpsyttelyä, tuttujen tapaamista, naureskelua. Lopulta on vaikea sanoa, tunteeko esiintyjä vai kuluttaja itsensä enemmän pelleksi.

Minor Victoriesin kohdalla ”super” ja ”star” ovat käsitteinä epätarkkoja. Tulevathan yhtyeen jäsenet marginaalia edustavista Mogwaista, Slowdivesta ja Editorsista ja levyn vierailevat artistit Sun Kil Moonista ja Twilight Sadista.

Tällä kokoonpanolla homma vaan toimii. Levy on hämmentävän tiukka, harmoninen ja kokonainen. Se on kuin sameissa syvyyksissä loistava pieni valo. Jos musta voisi olla kirkas väri ja kuulostaa joltakin, se kuulostaisi tältä.

Hieno levy edustaa listallani Rough Trade Album Clubin kuukauden levyt -kiintiötä tänä vuonna.



-4- Kent: Då Som Nu För Alltid

Tiedän, miten Kentin viimeiset levyt ovat saaneet alkunsa. Ruotsalaisen kiviomakotitalon hyvin varustellussa kotistudiossa. Bergit, Sköldit, Sirviöt ja Mustoset ovat grillailleet, edenneet vähitellen jälkiruokiin ja kolmansiin punaviinilaseihin. ’Hör du Jocke, har du nya texter? Jag har några basriff här’, sanoo Martin, ja niin miehet vetäytyvät, lapset jäävät hyvin hoidetulle nurmikolle kirmaamaan ja naiset parantelemaan rusketuksiaan.

Kentin uran päätöksen lanseeraus vuoden alussa oli näyttävä. Viimeinen levy, viimeinen kiertue, viimeisen levyn viimeisen kappaleen nimenä Den Sista Sången. Paatossensorini oli kuormitettu äärimmilleen. Onko tavoitteena lopettaa bändi itkettämällä nostalgian vainuavia keski-ikäisiä?

Tyyli kuitenkin säilyi, falskiuden yli selvittiin maaliin asti, rimaa hipoen mutta kunnialla. Ei välitetä siitä, että jäähyväisvuoden aikana lanseerattiin kiertueappsia, muistosivustoa, kokoelmalevyä, hautajaiskynttilöitä, viimeistä videota ja vaikka mitä.

Levyllä on biisejä, jotka putoavat suoraan Kentin pursuavaan klassikkolaariin, mutta myös monia täytekappaleita. Silti se on minulle kaikkein rakkaimman bändin komea päätös. Tack och adjö.




-3- Bon Iver: 22, A Million

Ihan kuin olisi taas vuosi 2011. Bon Iver julkaisee oudon levyn. Sen kuunteleminen ei alkuun vakuuta vaan pistää miettimään, mihin sitä aikaansa kuluttaa. Tykkäänkö tästä vai onko tämä levy, josta vain kuuluu tykätä, onko ei-tykkääminen vaihtoehto?

Ensituntumani 22, A Millionista oli, että se saa vetoapua edeltäjältään. Bon Iveriksi nimetty levy oli vuoden 2011 ykkönen ja sen viehko on kantanut tähän päivään saakka.

Mutta niin vain uutukaisenkin kokonaisuus hiipii pala palalta tajuntaan, valtaa alaa. Bon Iver on niin moniulotteinen, että koukut tarttuvat helposti. Niitä koukkuja on paljon ja ne ovat nyt tiukasti kiinni. Bändillä on poikkeuksellinen taito saada keskinkertainenkin materiaali nousemaan uudelle tasolle muutaman sekunnin hienolla kohdalla biisin keskellä. Sitä kohtaa alkaa kaivata kuin huumetta, ja pienen yksityiskohdan kautta ovi avautuu kokonaisuuteen.

Pitkä matka on tultu ensilevyn mökistä. Syysmetsä, pudonneet lehdet, riistaliha ja lähdevesi ovat muuttuneet joksikin vaikeasti hahmotettavaksi synteesiksi. Silloin Justin Vernon lauloi Emmalle, entiselle rakkaalleen. Pitkään aikaan en ole enää tiennyt mistä lauletaan, ja biisien nimetkin ovat muuttuneet omituisiksi merkkijonoiksi.



-2- Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree

Aloin perehtyä Skeleton Treehen vasta marraskuussa ja myönnän, että se oli siihen kohtaan vähän liian iso ja musta kakku. Siksi tämä listasijoitus perustuu osittain varmuuteen siitä, että levystä on ammennettavaa vielä pitkään.

Levy on upea. Se möyrii, palaa hiljaisella liekillä, kerrostuu hitaasti. Levyn kuunteleminen huolimattomasti ratikassa tuntuu epäkunnioittavalta. Kuuntelukokemus on uskonnollinen ja meditatiivinen, intiimi ja henkilökohtainen. Musiikki on samaan aikaan kaunista ja vereslihalla.

Mielestäni Skeleton Tree on Nick Caven uran parhaita kokonaisuuksia. Osin varmasti siksi, koska tältä levyltä puuttuvat kokonaan tiukat temporutistukset, jotka eivät ole aina täysin sopineet miehelle.



-1- Radiohead: A Moon Shaped Pool

Jos Thom E. Yorkella on ollut vaikeuksia henkilökohtaisessa elämässään, se ei ilmene tältä levyltä. Paradoksaalisesti maailmantuska ja siitä seurannut loputon valitus on vähentynyt. Radiohead hengittää terveen ilmavasti ja kuulostaa kypsältä. Ei tietenkään yhtään aiempaa iloisemmalta, mutta irtonaisemmalta ja vapautuneemmalta.

Levyn kauneimmat kohdat pysäyttävät kaiken ympärillään.  Kokonaisuus on monitasoinen ja harmoninen, jopa sinfoninen. Temppu, joka ei Radioheadilta suinkaan aina ole onnistunut, ja ehkei näin täyteläisesti vielä koskaan ennen.

A Moon Shaped Pool on vuoden paras ja eniten kuuntelemani levy. Se on kulkenut mukanani tiiviisti toukokuusta lähtien, ja matka jatkuu kohti kesäkuun alun Globenin keikkaa.




perjantai 30. joulukuuta 2016

Lukuvuosi 2016



Lukutahtini kiihtyy. Vuonna 2014 luin 46 kirjaa ja viime vuonna 68. Vuoden 2016 saldoksi tuli 74 teosta. Osasta olen kirjoittanut tänne oman tekstinsä ja kaikista lukemistani kirjoista on blogissani vähintäänkin lyhyt kuvaus.

Alla on kolme listaa lukuvuodestani 2016. Vuoden 2015 suosikkini löydät täältä. Silloin vuoden parhaiksi kirjoiksi nousivat Eeva-Kaarina Arosen Edda, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme ja John Williamsin Stoner.

Kuten 2015, myös tämä vuosi oli suomalaisten naiskirjailijoiden. Viiden parhaan kirjan tekijöistä neljä on aktiiveja nykykirjailijoita.

(Linkit teksteihin kursiivilla)

Vuonna 2016 parhaat lukemani kirjat
1) Volter Kilpi: Kirkolle
2) Helmi Kekkonen: Vieraat 
3) Katri Lipson: Detroit
4) Minna Rytisalo: Lempi
5) Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Piippuhyllyllä-blogin viisi luetuinta tekstiä vuonna 2016
1) Leeni Peltonen: Valvomo
2) Volter Kilpi: Kirkolle
3) The Cure Hartwall Arenalla 7.10.2016
4) Helmi Kekkonen: Vieraat
5) Katri Lipson: Detroit

Piippuhyllyllä-blogin viisi mielestäni onnistuneinta tekstiä vuonna 2016
1) Arctic Monkeys: Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not
2) Volter Kilpi: Kirkolle
3) The Cure Hartwall Arenalla 7.10.2016 
4) Kent: Du & Jag Döden
5) Bernard Malamud: Tuomittu

Kiitos Piippuhyllyllä-blogin lukijoille. Hyvää lukuvuotta 2017!

torstai 29. joulukuuta 2016

Joulukuussa 2016 luetut


Suosituksiksi nousevat

Tuula-Liina Varis: Huvila 

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016 Gummerus, 213 s).
Tuore Finlandia-voittaja on kuin runonsäkeistä tai kuvista koostuva romaani. Sen riveille ja sanoihin haluaa jäädä viipymään, mutta koska samaan aikaan mieli janoaa oman kotikaupungin historiaa, sivut kääntyvät liian nopeasti. Ja koska sivuja on liian vähän ja niillä liian vähän sanoja, lukukokemus jäi hieman vajaaksi.
Olen etuoikeutetussa asemassa saadessani kulkea päivittäistä työmatkaani Engelin ja Ehrenströmin kortteleissa. Katson niitä nyt eri tavalla. Se ei ole kirjan ansioksi ihan vähäinen.


Lukukokemuksena säilyy

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (2005 Otava, 221 s).
Anna-Leena Härkösen tärkeä puheenvuoro siskosta, joka päätti oman elämänsä. Verestävä lukukokemus, joka on kirjoitettu aika pian tapahtuman jälkeen. Kirjoittamisella on varmasti ollut valtava terapeuttinen merkitys, ja niin uskon lukemisellakin olevan samanlaisiin tilanteisiin joutuville. Se on tärkeintä, vaikka kirjana Loppuunkäsitelty on hieman keskeneräinen.


Unohduksiin painuvat

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (2016 Siltala, 255 s).
Yhden vuorokauden tiivistunnelmainen romaani. Nuori mies aivokuolee ja hänen terveet sisäelimensä halutaan käyttää elinsiirtoja odottavien potilaiden pelastamiseksi. Asiaan liittyy eettisiä, psykologisia, lääketieteellisiä ja logistisia haasteita, joiden myötä tarinasta muodostuu varsin mukaansatempaava. Ennakkotietojen perusteella odotin tästä kuitenkin syvällisempää lukukokemusta.

Tommi Liimatta: Jeppis 2 (2016 Like, 569 s).
Jeppiksen jatko-osa kattaa Tommin teinivuodet 1987-1990. Edessä on muutto Pietarsaaresta Rovaniemelle. Pääsin Tommi Liimatan tekstin kautta monen tutun ajankuvan äärelle, mutta lukukokemusta ne eivät pelastaneet. Liimatta onnistuu hyvin kuvatessaan nuoren Tommin elämää ikään kuin sisältä käsin, aikaa ja tapahtumia reaaliaikaisesti tarkkaillen. Kokonaisuus ei kuitenkaan nouse loputtomien yksityiskohtien yläpuolelle, vaan alkaa pikemminkin puuduttaa.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Huvila


Tuula-Liina Varis: Huvila (2016 WSOY, 240 s).

”En mene koskaan naimisiin, Leea julisti. Luon oman uran ja elän oman itsenäisen ja vapaan elämän. En halua omistaa elämääni jonkun miehen pyrkimyksille. Omistan sen omille pyrkimyksilleni.”

Huvila alkaa 1930-luvun taitteesta ja päättyy 20 vuotta myöhemmin. Historian tapahtumat kuohuvat ja vyöryvät myös Huvilan päähenkilöiden päälle. Raakel on nuori turkulaisneiti, joka avioituu arvoituksellisen ja kiehtovan taiteilijan, Akselin kanssa. Heille syntyy tytär, Leea ja perheen syrjäiselle hirsihuvilalle muuttaa myös Selma-piika. Aksel on Tuula-Liina Variksen romaanissa keskeinen toimija, jonka ratkaisujen ympärille kaikkien kohtalot kietoutuvat. Romaanin ääninä ovat kuitenkin kolme naista.

1920-luku on päättynyt. Sisällissodan haavat vuotavat vielä, punikkiviha elää, mutta Turun kulttuuripiireissä on vietetty kieltolaista huolimatta myös iloisia vuosia. Tulevaisuus on näyttänyt valoisalta. Seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä Suomenkin taloustilanne heikkenee nopeasti. Tuula-Liina Varis piirtää taitavasti horisontin mustat pilvet. Lukija tietää, mitä pahimmillaan voi olla edessä, kun puheisiin tulevat Saksa-sympatiat ja rotuopin kysymykset.

Huvila on sivistynyt, intensiivinen ja traaginen kertomus ihmisistä historian virrassa. Se on tarina naisista, jotka haluavat vain elää rauhassa, mutta joilta aatteiden palo murentaa elämisen pohjan.

”Sodalla on pitkät jäljet, ja kun paremmat ajat vihdoin tulevat, aletaan vissiin seuraavaa sotaa valmistella, liehutetaan lippuja ja puhkutaan jos minkä aatteen nimissä, niin minä ilkeässä mielessäni ajattelen.”