Siirry pääsisältöön

Marraskuussa 2016 luetut


Suosituksiksi nousevat

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi (2016 WSOY, 302 s).
Kirjan ensimmäinen kolmannes kertoo Tuomaksen ja Annan melko tavanomaisen odotus- ja raskausajan, joka ei ole sinällään kovin kiinnostava. Taustalla on kuitenkin lukijan tietoisuus tulevasta. Seuraava kolmannes, Martta-tyttären yhden päivän mittainen elämä, on pysäyttävää luettavaa. Viimeisellä kolmanneksella Tuomaksen ja Annan elämä jatkuu.
Tuomas Juntunen linkittää kirjallisuudentutkijana oman perheensä tragedian hyvin kiinnostavasti kirjallisuuden historian kuuluisiin kohtaloihin. Tuntematon lapsi on hieno ja rohkea kirja, ja siitä oman mielipiteeni kirjoittaminen tuntuu poikkeuksellisen vaikealta ja jotenkin merkityksettömältä.

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928 Otava, 96 s).
Klassinen ihmissusitarina on suuri kertomus rakkaudesta. Se on kielellisesti nykylukijalle hyvin omalaatuinen ja erinomainen. Tarina on hieno kuvaus siitä, kuinka 1600-luvun Hiidenmaalla yhteisön selittämättömät asiat saivat muotonsa uskomusten ja taikojen kautta.

Ulla-Leena Lundberg: Jää (2012 Teos & Schildts & Söderströms, 575 s, suom. Leena Vallisaari).
Luin vihdoin rästiin jääneen Finlandia-voittajan neljän vuoden takaa, ja kyllä kannatti. Hieno, eleetön, mutta silti moni-ilmeinen tarina nuoresta pastorista, joka saapuu mannermaalta syrjäisille luodoille. Lundberg onnistuu tavattoman hienosti ihmiselämän haurauden ja hetkellisyyden kuvaamisessa. Samaan aikaan luonnon kiertokulku on ikuinen.

Kauko Röyhkä: Lapinpoika (2016 Like, 368 s).
Lapin peräkylällä enonsa kanssa asuva Simo tapaa kolme stadilaista tyttöä, ja hänen elämänkulkunsa muuttuu peruuttamattomasti. Hän muuttaa Helsinkiin ja lukija pääsee Kauko Röyhkän matkalle 1970-luvun hippivuosista NMT-aikaan. Tarina menee ihon alle ja on kerrassaan hieno. Röyhkän kieli on tässä teoksessa parhaimmillaan. Teksti on hyvin omalaatuista: se on suoraa kerrontaa, perussanastoa, lakonisesti tilanteesta toiseen nopeana etenevää. Ei tulisi silti mieleenikään kutsua sitä yksinkertaiseksi.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Lukukokemuksina säilyvät

Peter Sandström: Laudatur (2016 S&S, 228 s).
Finlandia-ehdokkaana ollut romaani kertoo keski-ikäisen Peterin elämästä vuonna 2014 sekä nuoren Peterin vaiheista vuonna 1988. Peterin elämä on tulossa käännepisteeseensä ja samaan aikaa hän tekee tiliä omien muistojensa, vanhempiensa ja näiden liiton kanssa. Sandströmin kieli on kaunista ja kerronta kunnianhimoista, Mutta kovin lähelle se ei minua päästänyt.

Merja Svensk: Kaksoissidos 


Unohduksiin painuvat

Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus (2005 Teos, 297 s).
Osittain historiallisiin tositapahtumiin perustuva Eeva-Kaarina Arosen esikoisromaani kadottaa otteensa jonnekin Vienan Karjalan loitsumaille. Myöhemmin Kallorummussa Aronen onnistui yksityisen fiktion ja yleisen historian yhdistämisessä. Hänen viimeisimmän romaaninsa Eddan erinomaisuudesta Maria Renforsin totuus antaa vasta lupauksia.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua (2015 WSOY, 86 s).
Erkka Mykkänen esitteli taannoin puheenvuorossaan Helsingin työväenopistolla novellikokoelmansa Kolmen maailmanlopun saamia Goodreads-arvosteluja. Hänen mukaansa ne vaihtelevat akselilla ”Mestariteos” ja ”eihän tätä paskaa voi selvinpäin lukea”. Itse välttelen äärimmäisyyksiä. Erkka Mykkäsen novellit ovat tasoltaan vaihtelevia. 86-sivuiseen kokoelmaan mahtuu 25 tarinaa ja parhaimmillaan ne ovat hyvää luettavaa. Huonoimmat painuvat unholaan heti. Mykkänen kirjoittaa niin hyvää tekstiä, että uskon hänen julkaisevan jatkossa parempia kirjoja.

Anja Snellman: Lähestyminen (2016 WSOY, 143 s).
Pilasin itseltäni tämän lukukokemuksen, kun kävin syksyllä kuuntelemassa Anja Snellmanin kahta haastattelua. Kirjaa lukiessa koin, että olen kuullut lukemani jo haastatteluissa. Ilman juonipaljastuksiakin selväksi tuli, että Snellman haluaa kirjoittaa kokemuksistaan huumeklinikalla ja Kreikassa. Niistä hyvin kirjoitettu kirja kertookin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…