keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Marraskuussa 2016 luetut


Suosituksiksi nousevat

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi (2016 WSOY, 302 s).
Kirjan ensimmäinen kolmannes kertoo Tuomaksen ja Annan melko tavanomaisen odotus- ja raskausajan, joka ei ole sinällään kovin kiinnostava. Taustalla on kuitenkin lukijan tietoisuus tulevasta. Seuraava kolmannes, Martta-tyttären yhden päivän mittainen elämä, on pysäyttävää luettavaa. Viimeisellä kolmanneksella Tuomaksen ja Annan elämä jatkuu.
Tuomas Juntunen linkittää kirjallisuudentutkijana oman perheensä tragedian hyvin kiinnostavasti kirjallisuuden historian kuuluisiin kohtaloihin. Tuntematon lapsi on hieno ja rohkea kirja, ja siitä oman mielipiteeni kirjoittaminen tuntuu poikkeuksellisen vaikealta ja jotenkin merkityksettömältä.

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928 Otava, 96 s).
Klassinen ihmissusitarina on suuri kertomus rakkaudesta. Se on kielellisesti nykylukijalle hyvin omalaatuinen ja erinomainen. Tarina on hieno kuvaus siitä, kuinka 1600-luvun Hiidenmaalla yhteisön selittämättömät asiat saivat muotonsa uskomusten ja taikojen kautta.

Ulla-Leena Lundberg: Jää (2012 Teos & Schildts & Söderströms, 575 s, suom. Leena Vallisaari).
Luin vihdoin rästiin jääneen Finlandia-voittajan neljän vuoden takaa, ja kyllä kannatti. Hieno, eleetön, mutta silti moni-ilmeinen tarina nuoresta pastorista, joka saapuu mannermaalta syrjäisille luodoille. Lundberg onnistuu tavattoman hienosti ihmiselämän haurauden ja hetkellisyyden kuvaamisessa. Samaan aikaan luonnon kiertokulku on ikuinen.

Kauko Röyhkä: Lapinpoika (2016 Like, 368 s).
Lapin peräkylällä enonsa kanssa asuva Simo tapaa kolme stadilaista tyttöä, ja hänen elämänkulkunsa muuttuu peruuttamattomasti. Hän muuttaa Helsinkiin ja lukija pääsee Kauko Röyhkän matkalle 1970-luvun hippivuosista NMT-aikaan. Tarina menee ihon alle ja on kerrassaan hieno. Röyhkän kieli on tässä teoksessa parhaimmillaan. Teksti on hyvin omalaatuista: se on suoraa kerrontaa, perussanastoa, lakonisesti tilanteesta toiseen nopeana etenevää. Ei tulisi silti mieleenikään kutsua sitä yksinkertaiseksi.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Lukukokemuksina säilyvät

Peter Sandström: Laudatur (2016 S&S, 228 s).
Finlandia-ehdokkaana ollut romaani kertoo keski-ikäisen Peterin elämästä vuonna 2014 sekä nuoren Peterin vaiheista vuonna 1988. Peterin elämä on tulossa käännepisteeseensä ja samaan aikaa hän tekee tiliä omien muistojensa, vanhempiensa ja näiden liiton kanssa. Sandströmin kieli on kaunista ja kerronta kunnianhimoista, Mutta kovin lähelle se ei minua päästänyt.

Merja Svensk: Kaksoissidos 


Unohduksiin painuvat

Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus (2005 Teos, 297 s).
Osittain historiallisiin tositapahtumiin perustuva Eeva-Kaarina Arosen esikoisromaani kadottaa otteensa jonnekin Vienan Karjalan loitsumaille. Myöhemmin Kallorummussa Aronen onnistui yksityisen fiktion ja yleisen historian yhdistämisessä. Hänen viimeisimmän romaaninsa Eddan erinomaisuudesta Maria Renforsin totuus antaa vasta lupauksia.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua (2015 WSOY, 86 s).
Erkka Mykkänen esitteli taannoin puheenvuorossaan Helsingin työväenopistolla novellikokoelmansa Kolmen maailmanlopun saamia Goodreads-arvosteluja. Hänen mukaansa ne vaihtelevat akselilla ”Mestariteos” ja ”eihän tätä paskaa voi selvinpäin lukea”. Itse välttelen äärimmäisyyksiä. Erkka Mykkäsen novellit ovat tasoltaan vaihtelevia. 86-sivuiseen kokoelmaan mahtuu 25 tarinaa ja parhaimmillaan ne ovat hyvää luettavaa. Huonoimmat painuvat unholaan heti. Mykkänen kirjoittaa niin hyvää tekstiä, että uskon hänen julkaisevan jatkossa parempia kirjoja.

Anja Snellman: Lähestyminen (2016 WSOY, 143 s).
Pilasin itseltäni tämän lukukokemuksen, kun kävin syksyllä kuuntelemassa Anja Snellmanin kahta haastattelua. Kirjaa lukiessa koin, että olen kuullut lukemani jo haastatteluissa. Ilman juonipaljastuksiakin selväksi tuli, että Snellman haluaa kirjoittaa kokemuksistaan huumeklinikalla ja Kreikassa. Niistä hyvin kirjoitettu kirja kertookin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti