sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Huhtikuussa 2017 luetut


Suosituksiksi nousevat

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Juha Hurme: Hullu (2012 Teos, 249 s).
Luin kirjan päivä sen jälkeen, kun olin nähnyt unohtumattoman hienon näytelmäversion Teatteri Jurkassa. Kävin jo Hesarilla kirjadivari Punaisessa Planeetassa, Olympiastadionin pururadalla juoksemassa sekä Katajanokalla katsomassa ulappaa. Juha Hurme kävi näissä samoissa paikoissa ennen ja jälkeen Auroran suljetun osaston jaksoaan. Hullu on kertomus siitä tapahtumasarjasta. Se on rehellinen ja avoin kertomus hulluudesta, toveruudesta, toipumisesta, luovuudesta sekä mielenterveyshoitomme nykytilasta.

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017 Otava, suom. Juhani Lindholm, 200 s).
Ian McEwan kirjoittaa erinomaisia tarinoita, eikä Pähkinänkuori ole poikkeus. Asetelma, jossa kertojana on syntymätön sikiö ja kohteena tekeillä oleva rikos, on hyvin kiinnostava. Lopputulos on hyvä, mutta jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Ehkä yksinkertaisesti vain pidemmän tarinan.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus


Lukukokemuksina säilyvät

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies (1979 Tammi, suom. Jorma Kapari, 275 s)
ja
Herra Palomar (1983 Tammi, suom. Liisa Ryömä, 130 s).
Italo Calvino –projektini lähestyy loppuaan. Tavoitteena on lukea miehen koko suomennettu tuotanto ja nyt on yhdestätoista yhdeksän luettu. Kirjoitan kokonaisuudesta enemmän, kun kaikki on luettu. Jos talviyönä matkamies edustaa ilman muuta Calvinon tuotannon parhaimmistoa. Viehättävä tutkielma lukemisesta. Herra Palomar oli jäävä Calvinon viimeiseksi julkaisuksi ja sen tiedon valossa tulee väkisin ajatelleeksi, että herra Palomar on kirjailija itse. Oli miten oli, hyvä, kiinnostava ja sapekaskin pohdinta elämän pienistä ja isoista kysymyksistä.


Phil Klay: Redeployment (2014, The Penguin Press, 288 s).
National Book Award –voittaja Phil Klay palveli itse Irakissa siinä vaiheessa, kun amerikkalaiset olivat valloittaneet maan. Kirjassa on fiktiivisiä, mutta vahvasti tositapahtumiin pohjautuvia novelleita sodasta eri näkökulmista, myös kotimaasta kotiutumisen jälkeen. Kirja on hyvä, mutta NBA-palkinto on alkanut viime vuosina saada poliittisia ja yhteiskunnallisia piirteitä. Ajattelen, että tämänlaisia kirjoja on Amerikassa kirjoitettu paljon, ja ehkä sellainen on myös pitänyt palkita. En usko, että tämä on puhtaasti kaunokirjallisin perustein ilmestymisvuotensa paras amerikkalainen julkaisu.

Eino Leino: Vapauden kirja (1918 Kustannusosakeyhtiö Kirja, 248 s).
Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.
Jälleen ihana vanha nide Pasilan kirjavarastosta! Runovalikoima vuosilta 1896 – 1918 vie lukijan vahvasta kansallisromanttisesta vapaudentunnon heräämisestä sortokausien kautta itsenäisyyden alun veriseen sisällissotaan. Runojen symboliikkaa ei jää epäselväksi, itsenäisyyteen suorastaan yllytetään, sortovuosien alla kärsitään, eikä Leino jätä valitsematta puoltansa kevään 1918 tapahtumissa. Oma kiinnostus parani loppua kohti ja viimeisessä osassa oli suorastaan sykähdyttäviä hetkiä. Kokonaisuutena lukukokemus sijoittuu lähinnä sivistyksen aukkojen paikkaus –osastolle.

Cormar McCarthy: Menetetty maa (2005 WSOY, suom. Raimo Salminen, 263 s).
Verinen, väkivaltainen ja jännittävä tarina Texasin rajaseutujen huumemaailmasta. Olen tänä vuonna lukenut kaksi McCarthyn kirjaa ja pitänyt molemmista. McCarthyllä on ilmiömäinen taito kirjoittaa aiheistaan eleettömästi siten, että niistä syntyy kertomuksia ihmismielen pimeistä kolkista. Hänen kirjoissaan on läsnä absoluuttinen paha, tällä kertaa palkkamurhaaja Anton Chigurhin hahmossa.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (2017 Siltala, 177 s).
13 modernin novellin kokoelma on kiinnostavaa luettavaa. Harry Salmenniemen kieli on erinomaista ja aihevalinnat varsin omaperäisiä. Novelleja on kiitelty monista syistä, mm. lukuisista taiten rakennetuista kirjallisuusviittauksista. Niistä iso osa taisi mennä minulta pahasti ohi. Olen novellien lukijana niin harrastelija, etten usko saaneeni Salmenniemen teksteistä kaikkea irti.

Juha Siltala: Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017 Otava, 370 s).
Siltalan uusi kirjan on tiukka ja haastava lukupaketti. Se kertoo monipuolisesti, seikkaperäisesti ja perinpohjaisesti suomalaisen ja länsimaisen keskiluokan lähivuosikymmenien historian. Samalla se luo katsauksen oikeastaan koko elämäntyylimme ja yhteiskuntajärjestelmämme historiaan. Juha Siltala on parhaimmillaan analysoidessaan keskiluokkaista ihmistä psykohistorian näkökulmasta. Muuten kirjassa oli hieman liikaa kerralla, Siltalan käsittelemistä aiheista olisi riittänyt useampaankin teokseen.


Unohduksiin painuvat

Stephen King: Pitkä marssi (1979 Tammi, suom. Leevi Lehto, 270 s).
King-klassikko kertoo 100 nuoren miehen marssista läpi USA:n länsiosien. Pisimpään jaksanut voittaja palkitaan, kun uupuneet on yksi kerrallaan tapettu. Asetelma on kiinnostava, elämän vertauskuvia on helppo löytää, mutta pettymyksekseni en päässyt siihen lukemisen himoon, mitä Kingin tarinalta odotin.

Olavi Ruitlane: Nainen (2009 Savukeidas, suom. Hannu Oittinen, 133 s).
Ei kovin hyvin alkanut tutustumismatkani virolaiseen kirjallisuuteen. Nainen oli melko tavanomainen ronski renttutarina, mitä oli höystetty avoimella tai ironisella seksismillä ja sovinismilla. Aiheutti aikanaan kohun Virossa, mutta minä en pitänyt.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus

Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus (1919 Otava, 237 s).

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.


Myönnän, että välillä oli vaikeaa. Lukupinossa oli odottamassa uutta Zadie Smithiä, Ian McEwania, Jari Tervoa ja Elena Ferrantea – urbaania sykettä, musiikkia, teollisuusmiljöön rosoa, ihmissuhteita, monikulttuurisuutta, elämää, värejä ja iloa. Minulla oli kesken kirja, jossa ”Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle.”

Nobel-kirjailijamme omana aikanaan kritisoitu teos alkaa ja päättyy keväällä 1918. Vaikka sen julkaisua viivytettiin (vuodella), on aikalaiskuvaus varmasti ollut sisällissodan jälkeisessä maassa poikkeuksellisen rohkea. 

Prologissa valkoinen jääkäri toimeenpanee Juha Toivolan kuolemantuomion, ja samaan koskettavaan kohtaukseen tämä ”päättynyt suomalainen elämäkerta” myös loppuu.

Tarina alkaa keriä kokoon Juhan 60 vuotta kestänyttä elämää lapsuudesta alkaen. Köyhyys, isän juoppous, nälkävuodet, huutolaisuus, suomenmielisyyden nousu ja luokkaerot; kaikki kuin Suomi-tarinan ydintä, ja sitä Hurskas kurjuus onkin, suorapuheinen ajankuva yhteiskunnan muutoksista satakuntalaisesta maalaispitäjästä katsoen.

”Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin, vieraisiin aikoihin; on niin kuin olisi Jussin elämä saanut jo edes tähän päättyä.”

Kansakunnan kuohuvuosien heijastuma on karu yksittäisen ihmisen elämään: Juhan sukunimi vaihtuu isäntätilan mukaan ja etunimi sen perusteella, mikä isäntä haluaa sen olevan. Suomalainen mies tekee häpeissään ja huonommuuttaan, mitä käsketään ja mihin pystyy. Sortovuosia hän ei juuri huomaa, eikä suurlakko hetkauta. Äänioikeudella mies ei tee mitään.

”Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen, tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä, jonka seikkailuja – sitten kun kuluva aika on ne kullannut – hän ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin.”

Näin vuosisata myöhemmin Sillanpään kerronta tuntuu vähän naiivilta. Se on yksiviivaista, toteavaa ja ajoittain moralisoivaa. Vaikka elämä on kovaa, työ rankkaa ja menetykset raskaita, tunnekuvaus jää ohueksi. Erikoinen tenho tekstissä silti on. Elämä etenee askel kerrallaan: Riina-vaimo, lapsia, oma torppa, tölliläisen arki. Tunteille ei ehkä ole tilaa, mutta lopulta silmä kostuu, eikä ainoastaan  päähenkilöllä.

”Lämmöllä, valolla ja tuoksulla sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku kurjuudet, niin etteivät sen tuoksut pääset vallitseviksi. Mutta sillä on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre.”

Juha Toivolan muuttuva suhde kuolemaan on Hurskaan kurjuuden kantava teema. Kuolema käy niin lähellä ja satuttaa niin kipeästi, että lopulta kaikki tunteet kuolevat. Perheenjäsenten kohtalotkaan eivät enää kosketa, ja Juhasta tulee rauhan ja sisäisen levon saavuttanut väsynyt mies. Hän halusi vain elää itsekseen, mutta tulee lopuksi tempaistuksi mukaan kohtalokseen koituvaan kapinaan kuin vahingossa. 


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kokemuksistaan. Hän kirjoittaa maan historiasta ja ihmisten arkisista asioista. Yksityiskohtien kautta avautuu kuitenkin paljon suurempi näkymä. Kirja on matkakertomus Irlannista, irlantilaisuudesta, eurooppalaisuudesta ja ihmisyydestä

Böllin Irlanti on kiinnostava. Se on roisi, iloinen ja huoleton. Toisaalta koko kansakunta suree miljoonia kuolleita tai poislähteneitä. Irlantilaisten kollektiivisen muistin pintaa tarvitsee vain hieman raapaista, kun sieltä paljastuvat nälänhädän vuodet, sorto ja siirtolaisuus. Poissa oleminen on irlantilaisessa sielunmaisemassa. Se on surullinen maisema.

Kaikki rumuus, kauneus ja inhimillisyys herättävät romantisoidun halun lähteä Irlantiin; tekee mieli olla kuumalla teekupillisella kosteassa ja kylmässä aamussa. Böll tosin varoittaa jo saatesanoissaan, että ”Tämä Irlanti on olemassa, mutta jos joku sinne matkustaa eikä sitä löydä, hän ei voi vaatia korvausta tekijältä.” Jyrki Vainonen vahvistaa hienoissa saatesanoissaan, ettei 60 vuoden takaista maata enää ole. Böll ei kaunistele, ja matkaintoa laimentaisi, jos hänen kuvaamansa saastan, kosteat vaatteet, armottoman sään, kylmyyden ja hajut voisi aistia.

”Mannermaalla tee tarjotaan laimeana kalliista posliinikupeista, täällä taas kaadetaan muukalaisen virvoitukseksi välinpitämättömästi enkelien juomaa pilahintaan, kuhmuisista peltikannuista paksuihin keramiikkakuppeihin.” 

Böllin hienossa ja humaanissa kirjassa on suurenmoinen draaman, rytmin ja symboliikan taju. Esimerkiksi Mietelmä irlantilaisesta sateesta on teoksen lyhimpänä, vain viisisivuisena kertomuksena suurenmoista kirjallisuutta. Kylmät väreet menevät jo luvun ajattelemisesta.

Jalonen kuvasi Heinrich Bölliä sodanjälkeisen Saksan omaksitunnoksi. Saksalaisena ei varmasti ollut helppoa olla 1950-luvun Euroopassa. Böllkin joutuu matkalla tekemisiin valtionsa edellisen vuosikymmenen rikosten kanssa, ja miten taitavasti hän niistä kirjoittaakaan. Ne eivät varasta kirjan pääkohteelta Irlannilta mitään, mutta avaavat muutamalla rivillä näkymän eurooppalaiseen sodan jälkeiseen henkiseen ilmapiiriin, kaikkeen menneeseen mielettömyyteen.

Olli Jalonen luki kirjaa ensimmäisen kerran hitaasti, tarina kerrallaan junamatkoilla. Hän kertoi saaneensa tekstistä tukea silloisen työtehtävänsä eettiseen ristiriitaan. Se tuntuu ehdottomasti oikealta lukutavalta. Itse en malttanut.


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (2017 Teos, 394 s).

Pussikaljaromaani (2004) on urbaani klassikko, Pölkky (2007) unohdettu mestariteos, Nenäpäivä (2010) viime vuosien Finlandia-voittajien parhaimmistoa, Hippa (2013) hyvä kirja. Mikko Rimminen on erinomainen kirjailija ja hänen uutuutensa yksi eniten tänä vuonna odottamistani kirjoista.


Maailman luonnollisimman asian päähenkilö on berliiniläinen Ernst, joka työskentelee avaruustutkimuslaitoksen asiakaspalvelussa. Kotona Ernstille pitää seuraa yläkerran naapurin musta kissa Theo ja työpaikalla hänen ystäväkseen voidaan katsoa siivooja Sonia.

Ernst herää aamuisin asunnossaan Prenzlauer Bergin ja Pankow’n rajoilla, hoitaa aamutoimet ja siirtyy polkupyörällään kaupungin toisella laidalla olevalle työpaikalleen (ensimmäisellä kerralla tämä kesti n. 40 sivua).

Yhtenä lauantaina Ernst on hälytetty töihin, jonne saapuu myös johtaja. Ernstille ei kerrota liikoja, mutta hänet on valittu suorittamaan sairastuneen työntekijän tehtäviä. Ernstin paikan vastaanottotiskillä on ottanut varamiespalvelun kaveri. Ernst viedään huppu päässä työtehtävänsä luo, ja koska asia on kansitekstissäkin kerrottu, voinen minäkin todeta, että Ernstin uuden tehtävän kohde on kuutio.

”---johtajatason sekaantuminen asiaan ja asioihin, joiden luonteesta ja merkityksestä Ernst itse oli kaikkea muuta kuin selvillä, oli nyt johtanut sinällään luonnolliseen, mutta lopun perin vahingolliseen käyttäytymismalliin, tilanteeseen, jossa hän ei kerta kaikkiaan kyennyt tunnustamaan olevansa kaikesta pihalla kuin puutarhatonttu.”

Jo Maailman luonnollisimman asian aloitusvirke on niin hieno, että sellaiseen ei moni uskaltaudu: ”Niin siis, odota vähän.” Kielellinen riemu jatkuu koko kirjan. ”Niitä pitkin loikki tai luikki jänis” – tavallisempi kirjoittaja valitsisi viimeistään tekstin loppuversioon, kumpi verbeistä kuvaa paremmin eläimen liikettä raitiovaunukiskojen poikki. On ihastuttavan rimmismäistä jättää molemmat lauseeseen.

Välillä Rimminenkin toki sortuu tarpeettomaan kikkailuun. Tyyliä lainatakseni: Vaikka (se) ”tietyllä tavalla” kuului ”asiaan”, lukukokemustani häiritsi (tai hankaloitti) lainausmerkkien, sulkujen, alleviivausten ”ja muiden vastaavien” jatkuva viljeleminen.

Rimmistä voi arvostella myös lukijan väkisin hämmentämisestä. Yksiä tyyli saattaa ärsyttää, mutta uskon, että useampia kiehtoo ja huvittaa. Itse puolustan Rimmistä ajatuksella, ettei tällaista tekstiä voi tuottaa väkisin. Se syntyy jossakin persoonallisen luovuuden lähteessä, useimmille ihmisille tuntemattomassa paikassa.

Teksti operoi aivan omalla tasollaan. Rimminen suhtautuu puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen kunnioituksen ja ironian, pilkan ja arvostuksen sekoittavalla analyysillä. Jokainen sana on tärkeä, mutta yksikään ei ole tekstissä itsetarkoituksella. ” ”Asia” oli ”sillä” ”selvä”.”

Yksi tarinan päähenkilöistä on kertoja. Hän tietää kaiken ja antaa lukijalle myös vihjeitä tulevasta. Kertojalla on helppoa, koska hänellä on käytettävissään Ernstin muistiinpanot ja muita tietoja miehestä. Hän reflektoi Ernstin näkemystä tapahtumien kulusta kommentoiden ja tekstiä parannellen. Samalla kirjoittaja myös työstää omaa tekstiään.

”(Tämä Ernstin piinallisen tarkasti esittämä ”matkantekoselonteko”, kuten hän diskurssia tässä kohdin luonnehtii, olisi kai helpompi vain piirtää kartalle.)”

Kertojarakenne on kirjan nerokkain puoli: välillä kertoja puhuttelee meitä lukijoita, välillä suoraan minua. Asiat ovat tekstissä, suluissa ja alaviitteissä.

”Kun puhun ”meistä molemmista” niin oikeastaan tekisi mieli puhua ”molempien” sijaan ”kaikista”, sillä moni asia tässä sekasotkussa koskee paitsi sinua, myös (esimerkiksi) ”meitä”, ”häntä”, ”heitä” ja ”niitä”. Tiedän, että tämä on tavattoman epämääräistä ja -tyydyttävää, mutta koko vyyhti ei ikävä kyllä tunne oikopolkuja.”

Tekstissä on mukana kuvitusta, mutta ainakaan päällisin puolin se ei näytä liittyvän tarinaan. Niiden lisäksi on – kiitos – säännöllisiä siihenastisia tapahtumia yhteen kasaavia luetteloita.

Maailman luonnollisin asia on haastava, monitasoinen ja -ulotteinen lukukokemus. Se on hyvin koskettava kirja. Minä en osaa selittää, mikä on tuo mystinen ja kosminen kuutio, enkä kuvailla sitä niin, että asiasta tähän kirjoittaisin. Mutta samaan aikaan tuntuu, että tiedän, mistä Rimminen kirjoittaa.

Onnistuiko hän kirjallaan luomaan toista todellisuutta, uutta ulottuvuutta, jotakin sellaista, mitä ehkä tavoittelikin? Tarina vieraannuttaa, mutta tuntuu samaan aikaan hyvin kotoisalta ja lämpimältä. Ernst on irrallinen ja hajanainen hahmo omassa pienessä todellisuudessaan. Maailmassa on liian paljon reittimerkkejä.

Maailman luonnollisin asia ei ole juonivetoinen kirja, ja voin tunnustaa, etten ymmärrä, miten tarina päättyi. Oikeastaan sillä ei ole mitään väliä.

”Jollakin tasolla olen ollut ymmärtävinäni, että tällainen tarinallisuus elikkä ilmeisesti lähinnä asioiden ”kuvailu” on ikään kuin omiaan aiheuttamaan tunteita, ja tunteiden kautta myös itse ”asia” kai sitten on helpompi esittää.”

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Samuli Putron lyriikoiden mieskuva


Muusikko Samuli Putro on Zen Caféssa ja soolourallaan laulanut suomalaisista miehistä jo 12 levyllä. Samuli ja moni hänen kuulijoistaan on kasvanut näinä vuosina alle kolmikymppisistä nuorista aikuisista viittäkymmentä lähestyviksi keski-ikäisiksi.

Nuoren Putron mies on epävarma. Hän hymyilee vielä kotibileissä, mutta myöhemmin miehen kasvoilla ollutta ilmettä nauretaan. Mies on tavallinen tyyppi, hänen sosiaalisuutensa on liikuttavan kömpelöä ja aina mies ei tiedä, mitä tapahtuu.

Miehen monen tutun elämän suunta on vaakalaudalla, mutta hänessä on huomaamattoman miehen uho. Joku päivä vielä katsotaan, kuka nauraa, kelle nauretaan. Mies aikoo tehdä jotain suurempaa kuin kukaan arvaakaan.

Isäkin oli hyvä mies, joka aina kovilla pakkasilla otti pihapiirin kaikki lapset kyytiin. Lapsuus onkin voimakkaasti miehen elämässä läsnä, nuoruus vasta päättynyt, oma elämä alkanut haparoiden ja murenee jo alta. Elämässä täytyy olla muutakin kuin samanlainen maisema, jonka isä näki 20 vuotta sitten. Äiti pelkää, että yksin asuva poikamies retkahtaa helposti huonoon seuraan.

Mies on epävarma, pystyykö rakastamaan. Kello käy. Parisuhteista haaveillaan ja niitä solmitaan; sitoutuminen houkuttaa ja pelottaa. Viikko tai kaksi yhden naisen kanssa riittää, mutta ennen kuin mies huomaakaan, samaan taloon kulkee salakavalasti muuttolasti.

Oma paikka maailmassa on löytymässä, oma rooli on pieni, oman talon seinät ja tapetit ovat suorassa, mutta sukunimi ei jää kenenkään mieleen. Naista ei ole kaikille löytynyt ja vaikka miehelle onkin, epäilys alkaa jo kalvaa: olenko sittenkään riittävä, se oikea, se jota nainen todella etsii ja tahtoo.

Suhteet vanhempiin ovat edelleen lämpimät, vaikka heidän ikäpolvensa alkaa tulla jo lähtövuoroon. Perheet hajoavat, sisko muutti Vaasaan, äiti kuoli vuosi sitten, isä menee vielä iltavuoroon ja kotona kaikuu.

Putron miesten tiet alkavat eriytyä kolmenkympin jälkeen. Osa notkuu edelleen baareissa neljään, joku sekoaa ja ryöstää huoltamon, moni asuu vuokralla. Tuttu epävarmuus seuraa suurimpiakin menestyjiä. Heitä, jotka sisustavat kotinsa ja istuttavat pihapuunsa itse. Yhdellä auto kulkee tuhatta, toisella on runkopatja, lipasto ja tuoli.

Huonostihan siinä käy. Nainen lähtee Tampereelle ja mies muuttaa pääkaupunkiin. Elämä lyö vastapalloon, lataa suoraan kasvoille. Joku sotkee miehen asuntoa, se on talonmiehen akka kai.

Mies rypee ja sitten ryhdistäytyy, lukee kirjoja, lepää paljon ja laihduttaa vähän. Alkaa käydä uimassa ja juo tästedes vain kahvia. Mutta sitten se taas pyytää savuisana seuraansa, Helsinki.

Miehen itseluottamus on nousussa. Mies ei välitä, mitä hänestä sanotaan, ei kiinnosta, hän tietää arvonsa. Häntä ei enää mitätöidä ja korskeasti hän käskee naista rakastelemaan.

Elämä asettuu. Asunto, koira, piha, naapurit, työpaikan käytävä, kiiltävä portti, jemmaraha, kiire. Mies nukkuu hyvin jos jaksaa urheilla. Vaikka elämä on haurasta, mies kuitenkin liikuttuu, kaikella on tarkoitus. Hän kosii naista polvet matolla, ja pappi kastaa esikoisen.

Parisuhde tuntuu vakaalta, mutta mielen täyttävät jo elämisen pelot, pessimismi on saanut otteen. Lapsettomuus, koulutuksen puute, sokeutuminen, ukkonen, työttömyys, kaikki uhkaa miehen rauhaa. Sivullisuus, yksinäisyys ja ihmissuhdepaitsio vaanivat.

Mies on tehnyt mitätöntä virkaa, mutta nyt hän on olemassa. Hän ajattelee työtään enemmän kuin kavereitaan. Mutta sopimukset ovat jo katkolla ja mies helppo pyyhkiä yli. Hän ei kuule ääntä klik, kun varmistin poistuu. Fokus on kateissa, mies on huono sängyssä, pariskunnan päällä roikkuu jo kaksi miekkaa.

Iän myötä mies oppii nauttimaan elämästä ja suhtautumaan asioihin rennosti. Paineet ovat ulkoa tulleet, on virolaisen remppaäijän vika, jos raksa seisoo joulun yli. Vaikka on sodat, työttömyys ja ilmasto, tärkeintä on hoitaa festivaaliliput ajoissa. Kaverin uusperheen haasteet mietityttävät, miten siellä rytmitetään tenavan hoito ja tarhasta nouto.

Filmi pysähtyy. Rakkaus kesti koko elämän, vaikka miehen suoritus ei ollut täydellinen. Yläkerran hiljaisuus sitä on, seinä tapetoitu, lattia puusta, valokuvissa koira ja lapsenlapsia. Vaikka piti elää yhdessä, nyt ei voidakaan edes taantua yhdessä.

Mies ryytyy päivä päivältä. Ei nukuta, ei ole nälkä, ei huvita lukea. Mies ei peseydy, ei välitä miltä näyttää. Vanhojen miesten on vaikea luoda uusia ihmissuhteita. Mies soittaa tyttärensä vastaajaan –Kuinka voit? Mä kuulin, että muutit uuteen asuntoon.