Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2018.

Syyskuun 2018 suositukset

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historia. (2016 Siltala, 587 s). Harvinaisen hurja tietokirjalukukokemus; runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa, ei pelkästään sen takia, että Eskelinen esittelee ison pinon kirjallisuuden valokeilasta varjoon jääneitä teoksia. Kaikkea Eskelinen analyysiä en ymmärräkään, ja osa tuntuu kohtuuttoman tölvivältä, mutta kokonaisuutena erinomaisesti kirjoitettu teos.

Olli Jalonen: Taivaanpallo (2018 Otava, 461 s). Hieno tarina tieteen, taikauskon, uskonnon ja tiedon kamppailusta. Ihmisyys on koetuksella nuoren Anguksen matkassaa St Helenan saarelta Lontooseen. Symboliikka, tarkkanäköisyyden metafora jäi toimimaan monella tavalla.

Tommi Kinnunen: Pintti (2018 WSOY, 291 s). Neljäntienristeys oli paras vuonna 2014 lukemani kirja, ja Lopotti kymmenen parhaan joukossa kaksi vuotta myöhemmin. Top 10:een Pinttikin on matkalla, koska Tommi Kinnunen on mestari luomaan henkilön miljöössään. Harvaan ladotui…

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Talvella 2003 KOM-teatterissa näkemäni Tarpeettomia ihmisiä on yksi järkyttävimpiä näytelmäkokemuksiani. Eero Ahon, Hannu-Pekka Björkmanin, Sari Mällisen ja Tiina Lymin hahmot ja yksittäiset vuorosanat ovat painuneet mieleen. Niinpä oli ristiriitaisen kiinnostava kokemus tarttua 15 vuoden jälkeen itse näytelmätekstiin.

Draama sijoittuu Helsingin lähiöihin, joista mainitaan ainakin Pihlajisto ja Roihuvuori. Kari on työttömäksi jäänyt kojeistoasentaja, jonka viimeiseksi jäänyt tehtävä oli asentaa miehen itsensä tarpeettomaksi tehnyt linja-automatiikka. Petri on puuhakas, omaan tarmoonsa väsyvä, vähitellen erillistaloonsa yksinäistyvä luokanopettaja. Karin vaimo Tuula on ylennetty myymälävastaavaksi, ja Sonja on Tuulan työkaveri Siwasta.

Näytelmän tarina ja henkilöt ovat kuin oppikirja siitä, kuinka aktiivisuus ja osallistuminen kasautuvat yksille ja toisaalta huono-osaisuus syvenee toisilla. Lundánin näytelmä on kirjoitettu vuosikymmen lamakurimuksen jälkeen, hurjan nousukauden keskell…

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Kun kirjaa kuvaillaan termillä postmoderni antiromaani ja sitä kerrotaan leimaavan nihilistinen kehityspessimismi, olisi ehkä viisasta ottaa lukupinosta seuraava teos. Mutta silloin saattaisi menettää jotakin aivan poikkeuksellisen haastavaa ja stimuloivaa.

Romaanihenkilön kuolema on läimäytys pitkäpiimäisen realistisen, kirjasarjamaisen työproosan poskille. Se on metafiktiivinen: kirja kirjasta itsestään, kertomus kertomuksesta, omasta luomisprosessistaan. Se kertoo muun muassa siitä, miten Matti Pulkkisen edellinen teos otettiin vastaan, enkä minä tiedä, onko näin oikeasti tapahtunut, koska ainakaan sennimistä teosta ei ole olemassa.

Kustannustoimittaja Makkonen istuu puistonpenkillä ja lukee kirjailijan muistiinpanoja. Kirjailija – mahdollisesti Matti Pulkkinen – käy Tansaniassa ja Berliinin muurilla, analysoi Puolan sotatilaa ja tulee matkallaan tölvineeksi kaikkea. Suomalaista kulttuuripolitiikkaa, yhtenäiskulttuuria, konsensusta, kirjallisuuspalkintoja, pitkiä valtionapurahoja.