Helmikuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat

Claes Andersson: Oton elämä (2011 WSOY, suom. Liisa Ryömä, 240 s).
Otto työskentelee ja mietiskelee kirjailijankammiossaan meilahtelaisen kerrostalon kuudennessa kerroksessa. Otto on lääkäri, entinen poliitikko, muusikko, kulturelli jalkapalloaktiivi – varsin paljon Claes Anderssonin oloinen mies. Oton elämä on omaelämäkerrallinen muistelmateos, mutta vahvasti kiinni myös nykypäivässä; aikalaisromaani, lukee kannessa. Kirjassa on sivistyneitä havaintoja tavallisesta elämästä, ihmisten välisistä suhteista, ryhmädynamiikasta, koko ihmiskunnasta. Anderssonin poliittinen näkemys ja turhautumat poliitikon uralta puskevat läpi, mutta se on helppo sallia, koska Andersson on aina tavallisen ihmisen puolella. Todella miellyttävä lukukokemus.

Marko Lempinen: Läpi helvetin. Marko Jantusen tarina (2016 Otava, 320 s).
Kirja muutaman viikon tarkkuudella ikätoveristani, jonka jääkiekkouraa seurasin intensiivisesti. Jantunen ei ole minulle sen tärkeämpi henkilönä kuin kukaan mukaan lahjakas jääkiekkoilija. En ole miestä koskaan tavannut, mutta säätäviä lätkä- ja muita jätkiä on varmasti ollut kaikkien tuttavapiireissä. Jantusen tarina on pysäyttävä, hänellä elämä oli luisumassa käsistä jo yläasteella, ja kirjan kuvaama alamäki on hurja. Marko Lempinen tavoittaa hienosti olennaisia elementtejä päihderiippuvuudesta, ja toivon kirjan auttavan yhdessä tarkoituksessaan, eli varoittavana esimerkkinä. On nimittäin sekin vaihtoehto, että huumeiden käyttö saa tällaisista tarinoista ansaitsematonta ja tarkoittamatonta glooriaa. Kiitän Jantusta kaikista unohtumattomista hetkistä kaukalossa ja toivon kaikkea parasta elämässä – silloinkin, kun huomio hänen ympäriltään vähitellen hälvenee ja tavallinen keski-ikäisen miehen arki alkaa.

Volter Kilpi: Pitäjän pienempiä 

Antti Tuuri: Tangopojat

Hanna Weselius: Alma! (2016 WSOY, 207 s).
Hieno, palkittu esikoiskirja on sykäyksittäinen tarina naisista. Alma on parhaiten tunnettu säveltäjä Gustaf Mahlerin vaimona, Aino on kahden tyttären yksinhuoltaja, lakimies hoitaa elatuskiistoja, glamourmalli on julkista riistaa, nigerialaistytöt kaapataan koulustaan nukkumasta. Hanna Weseliuksen kieli on upeaa ja kirjan parhaissa kohdissa kuvaus on mestaritasoa. Jotta lukukokemukseni olisi ollut vielä parempi, olisin kaivannut lisää yhteyksiä kirjan osien välille.


Lukukokemuksina säilyvät

James McBride: The Good Lord Bird (2013 Riverhead Books, 417 s).
The Good Lord Bird sai National Book Awardin vuonna 2013, Ta-Nehisi Coatesin Between The World And Me vuonna 2015 ja Colson Whiteheadin The Underground Railroad vuonna 2016. Keskimmäinen luokitellaan tietokirjaksi rotukysymyksen historiasta ja kaksi muuta kertovat samoista tapahtumista orjuuskysymyksen leimahtaessa Amerikan sisällissodaksi. Viesti on vahva: Amerikassa taitaa olla orjuuden vaikutuksissa paljon enemmän pureskeltavaa ja kirjoitettavaa kuin olen ymmärtänytkään. Samalla tämä havainto on todiste siitä, kuinka kaunokirjallinen fiktio voi auttaa ymmärtämään reaalimaailmaa.
James McBriden kirja on hyvä, se kannattaa lukea. En halua juonipaljastuksen uhan takia mennä liikaa yksityiskohtiin, mutta kirjassa on kiinnostavasti rinnasteinen asetelma sukupuolen ja rodun kesken: ellet voi olla oma itsesi, et voi olla vapaa.

Riitta Jalonen Kirkkaus (2016 Tammi, 347 s).
Kehuttu kirja uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta sekoittaa faktan ja kuvitelman. Teos on raadollisen kovan lapsuuden, mielisairauden hoidon ja lahjakkuuden kuvaus. Frame säilytti henkisen tasapainonsa kirjoittamisen avulla. Riitta Jalosen Kirkkaus mainittiin monissa yhteyksissä yhtenä viime vuoden parhaista kirjoista, mutta pettymyksekseni en itse saanut niin paljon irti.

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä


Unohduksiin painuvat

Veikko Huovinen: Pojan kuolema (2007 WSOY, 115 s).
Kansilehden tieto, että Veikko Huovinen ei anna tämän kirjan tiimoilta haastatteluja ja toivoo, ettei häneen oteta yhteyttä, kertoo oikeastaan olennaisen. Kyseessä on äärettömän henkilökohtainen kirjoitus. Se on pelkistetty ja yksinkertainen tarina kirjailijan hukuttautuneesta pojasta, eikä siitä ulkopuolinen voi olla mitään erityistä mieltä. Mielipiteen esittäminen tuntuu ikävältä.

Torgny Lindgren: Taiteilja Klingsor (2014 Tammi, suom. 2017 Liisa Ryömä, 173 s).
Keltaisen kirjaston vuoden 2017 avaus jätti kylmäksi. Kirja kertoo omalaatuisen kuvataiteilija Klingsorin elämästä elämäkertatutkijoiden silmin. Se on lyyrinen ja kaunis ihmiskuvaus, mutta teksti on liian painavaa. Jokaisella sanalla ja lauseella on paikkansa, mutta teksti ja lukija eivät mahdu hengittämään.

Veijo Meri: Jääkiekkoilijan kesä (1980 Otava, 170 s).
Veijo Meren modernin kirjallisuuden klassikko on nuoren jääkiekkoilijan, Illun miehistymiskertomus 1950-luvun Hämeenlinnassa. Tarinassa ei oikeastaan ole pääjuonta, vaan tapahtumat etenevät henkilöiden kautta. On sotaveteraaneja, naisia, pikkurikollisia.
Jotkut sivutarinoista olivat hyviä, mutta kokonaisuus jäi ohueksi. Lähinnä paikkasin tällä oman kirjasivistykseni puutteita; suureksi lukukokemukseksi kirjasta ei ollut.

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”

Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.

Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.

En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.

Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikön lävitse, löytää loputtomasti aarteita. Teksti on nerokkaan tarkkanäköistä. Se kuvaa, millaista on olla ihminen; luonnettamme ja käyttäytymistämme, sosiaalisia tilanteita, välisiämme suhteita. Kilven kuvaukset ovat nykypäivänäkin täysin relevantteja. Teksti liikuttaa, itkettää ja naurattaa. Ei väliä, vaikkei ymmärrä jokaista sanaa, jatkaa vain. Sanat ja lauseet ovat niin osuvia, että vähän väliä tekee mieli kirjoittaa niitä muistiin.

”Ketoniemen Riikka – Fredrika Emerentia Jäderholm lukuvuoroilla kutsuttu – oli sormekas ihminen, käteväksi häntä ei juuri voinut sanoa, vaikka hänellä olivatkin tuolut, Valpur-sängen nikkarin varvaama rukki ja Kiparluodon tätivainajalta peritty täkkipooka kammiossa, mutta sormekas ihminen hän oli, niinkuin sanottu ja ehdottomasti nopein triivin nyhtijä pitäjässä.”

Kilven kirjoissa tapahtuu ajoittain asioita hurjaan tahtiin, ajoittain taas tarinan päähenkilö saattaa istua paikallaan miettimässä useiden sivujen, jopa kymmenien, ajan. Kilven teksti on monitasoista, mutta toimii silti hyvin myös ääneen luettuna.

Kilven kirjat ovat tiiviissä yhteydessä taiteen monitoimimies Juha Hurmeen tuotantoon. Itselleni rakas on Hurmeen Nyljetyt ajatukset (2014 Teos), jossa Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon ja keskustelevat taiteesta ja kaikesta muustakin. Keskustelu rönsyilee sinne tänne, ja kirjan lopussa oleva henkilö- ja teoshakemisto on mittava. Volter Kilpi tai hänen Saaristolais-sarjansa mainitaan 38 yhteydessä.

” -Kaaskerin Lundströmistä. Siitä minä starttaisin. Kaaskerin Lundström –novellin avaa Pukkilan kapteeni, Petter Pihlman, koko Saaristolaissarjan todellinen päähenkilö, kaikkialle ennättävä pyrkyri ja häirikkö. Mutta koska Kilpi on Kilpi, niin hänen demoninsa, pukki sorkkineen, on hellyttävä ja surkuhupaisa, loppujen lopuksi itselleen pahimpia vastoinkäymisiä aiheuttava.”

”Kaaskerin Lundströmistä siis kannattaa alkaa Kilven lukeminen, olen samaa mieltä. Valitsen sitä seuraavaksi lukukohteeksi Alastalon salin, joka, kuten totesin, on kuitenkin volyymiltaan puolet Sarjan sivumäärästä.”

Hurme kertoi viime viikolla kirjailijaillassa kirjoittaneensa Nyljettyihin ajatuksiin pelkästään hyviä asioita ja kehuja, koska koko maa on täynnä negatiivisuutta ja valittamista. Hän on soutanut ystävänsä kanssa saman Pohjanlahden matkan kuin Köpi ja Aimokin, ja säilyttää omaa soutuvenettään Kustavissa lähellä sitä taloa, johon Kilpi sijoitti Alastalon salissa -tapahtumat. Juha Hurme sanoi olevansa jo liiankin lähellä vanhan Volterin tuotantoa ja aikovansa tulevaisuudessa jättää Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisen johtajan tehtävät.

Aion ensi kesänä osallistua ensimmäistä kertaa Volter Kilpi -viikolle ja samalla aloittaa Saaristolais-sarjan uusintakierroksen. Odotukset ovat molemmille kovat, henkilökuvaus tulee syventymään entisestään, kun tiedän, mistä on kyse ja mitä odottaa.

Minulla on tallessa muistiinpanot neljän vuoden takaisesta Alastalon salissa -lukupiirikokemuksesta. Se oli itselleni täysin poikkeuksellinen lukutapa ja niillä sivuilla on hurja määrä ajatuksia. Niitä en aio julkaista, mutta toivoisin Helsingin Sanomilta kulttuuritekoa: lehdessä vuonna 2000 ollut Rainer Ihantolan ja Jorma Kämärän (Ilkka Malmberg ja Antti Majander) Kevät Kilven kanssa -lukupiiridialogi ansaitsisi tulla julkaistuksi uudestaan.

Alastalon salissa on Volterin omin sanoin tarkoitettu ”tuleville suomalaisille lukijapolville”. Minä suosittelen Volter Kilven tuotantoon tutustumista seuraavassa järjestyksessä:

1. Kaaskerin Lundström (julkaistu 1934; 51 sivua)
2. Aurinkotytti (1934; 35 s)
3. Jäällävaeltaja (1934; 38 s)
4. Alastalon salissa I & II (1933; 807 s)
5. Ylistalon tuvassa (1934; 251 s)
6. Merimiehen leski (1934; 43 s)
7. Kirkolle (1937; 440 s)
8. Kirkkomaa (1933; 16 s)

Antti Tuuri: Tangopojat

Antti Tuuri: Tangopojat (2016 Otava, 317 s)

Pidän paljon Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan romaaneista Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Katson ne jopa lukuharrastukseni kivijaloiksi, ne olivat ensimmäisiä erittäin hyviä lukukokemuksia aikanaan. Olen lukenut useimmat Tuurin kirjoista, mutta ollut uusimpiin viime vuosina hieman kyllästynyt. Nyt innostuin uudestaan - olisiko uusi kiinnostava teema löytynyt: Pohjanmaalta 1960-luvulla Ruotsiin muuttaneiden ja sinne jääneiden vaiheet.

Eletään vuotta 1966 Etelä-Pohjanmaalla. Sauli on hyvä, oikeudenmukainen ja maltillinen nuori mies. Hän asuu sisarensa ja tämän perheen luona omakotitalon vinttikammarissa, toisessa päässä asuu lankomiehen äiti. Tuuri piirtää miljöön niukoin sanoin. Hyvä kun hän on ehtinyt mainita, keitä jakamattomassa perintötalossa asuu, kun se on jo elävänä lukijan mielessä.

Sauli elättää itsensä hanttihommilla ja soittaa haitaria tanssiyhtye Hurmassa. Hänen rakkautensa solisti Elinaan muuttuu yhtäkkiä yksipuoliseksi kaipaukseksi: Elina ottaa lopputilin Hurmasta keskellä yötä keikkabussissa Lappajärven ja Lummukan välisellä tiellä ja muuttaa Ruotsiin.

Myös Saulia alkaa Ruotsiin muutto kiinnostaa enemmän kuin kuorma-autolla ajaminen tai rengin pesti isäpuolen sokerijuurikaspellolla, vaikka hänen lähtönsä perimmäinen syy onkin Elinan perään meneminen. Monella suomalaisella lähtö on edessä, kun kotimaassa seinä tulee vastaan.

”Pöytään tuli tuttuja poikia Ylikylästä ja ne kertoivat, että Vaasassa hotelli Astorissa istui mies, jolla oli valta ottaa ja päästää, palkata riskejä miehiä Ruotsiin töihin Volvon tehtaille.”

Lähtijöiden usko tulevaan on luja, elämä vaihtuu parempaan. Sen kunniaksi laivalla otetaan ensimmäiset jaloviinat auton myynnistä saadulla pesämunalla. Mielessä on nopea muutto takaisin, kunhan on tienattu sen verran, että kehtaa palata.

Skövdeen saapumisen jälkeen miehet marssitetaan asemalta kuin karjalauma Volvon konttorille. Heidät erotellaan testien ja ulkoisen olemuksen perusteella eri töihin. Tuurin kuvaus menettelystä, työolosuhteista ja majoituspaikasta nostaa mieleen paljon synkemmät vaiheet ihmiskunnan historiassa.

”Pois lähtiessämme naureskelimme ruotsalaisten testejä. Meistä tuntui, etteivät Volvon työhönottajat pitäneet meitä kovin korkealle kehittyneinä olentoina.”

Onneksi mielikuva menee ohi. Ammattiyhdistysliike pitää ainakin periaatteessa uusistakin tulijoista huolta, vapaapäiviä on, ja loma-ajan palkkaoikeuskin karttuu vähitellen. Alkuun monet nukkuvat kuitenkin autoissa eikä lieveilmiöiltä vältytä. Ollaan finnjäveliyden alkulähteillä.

Elämä Ruotsissa alkaa sujua suomalaispiireissä, baareissa ja tansseissa. Musiikki ja tanssilavat tulevat uudestaan Saulin elämään – ”Suomesta tulleet eivät halunneet kuulla ruotsalaisten ilovirsiä, koska elämä ei sitä ollut, vaan se oli kärsimystä ja häpeää.”

Antti Tuurin tyyli on hioutunut aikoja sitten ylimääräisistä särmistä. Teksti on selkeää ja yksinkertaista, mutta kertoo paljon. Minua on aina viehättänyt Tuurin persoonallinen tekniikka kirjoittaa dialogi tekstin sekaan käyttämättä perinteistä vuoropuhelumuotoa. Minä-kertoja lakonisesti toteaa, mitä kukin sanoo. Lauseenvastikkeiden käyttö on tarkkaa, välimerkit huolellisesti valitut. Kerronnassa lomittuvat dialogi, tarinan kuljettaminen reaaliajassa sekä aiemmat tapahtumat.

”Kamppila oikein tivasi, muistinko, mitä hän minulle oli sanonut. Sanoin muistavani. Kamppila huusi saman asian myös Elinalle; en tiennyt sen pitäneen puhuttelun myös sille.”

Lukiessa huvitun toistuvasti Tuurin tekstin sisäisestä sanailusta. Hauskuus syntyy siitä, että se on toteavaa, rauhallista ja kypsää tekstiä, josta on kuitenkin helposti luettavissa karski ja miehisen kuittaileva puheenparsi.

”Kerroin olevani herkkä taiteilija, muusikko, jolle paperipuun lastaaminen käsipelillä ei sopinut: haitarinsoitossa tarvittiin ehjiä ja herkkiä sormia. Tunnustin kuitenkin, että työ kiinnosti minua teknillisenä haasteena ja ottaisin sen siitä syystä vastaan. Huhtala pyysi vaimoaan todistamaan, etten ollut pyytänyt mitään palkkaa lastaustyöstä, vaan tekisin sen, koska minua kiinnosti tekniikka, jolla saisimme puut hankalasta paikasta auton lavalle.”

Rempseästä pohjalaisuudesta siirrytään kuitenkin hetkessä, yhden aukeaman aikana miehiseen tragediaan. Lainat on hoitamatta eikä auton moottorin korjaamiseen ole varaa.

Tangopojat on lukuvuoteni toistaiseksi iloisin yllätys. Uskallanko toivoa, että sarja jatkuisi kuin Pohjanmaa aikanaan. Kiinnostaisi nimittäin tietää, mitä Elinalle ja Saulille kuuluu.

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä (1917 Tammi, 344 s)

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.

Pasilan kirjaston kirjavarastossa on yhtäkkiä ollut kuhinaa. Konrad Lehtimäen pölyyntyneet Ylös helvetistä –niteet ovat lähteneet liikkeelle, niissä on jopa varausjono. Minä sain omani vuoden 1953 painoksena.

Kirja sijoittuu tuntemattomaksi jäävään eurooppalaiseen valtioon ja lienee kuvannut vuonna 1917 suurin piirtein nykyaikaa tai lähitulevaisuutta. Takana on tuhoisa maailmansota, valtiota hallitsee oikeistolainen santarmihallitus. Maailmansota lienee ainakin osittain fiktiivinen tapahtuma ja hallintomalli viittaa keisarivallan aikaiseen Suomeen tai jonnekin Etelä-Eurooppaan. Päähenkilöiden nimet ovat raamatullisesti Marcus, Antonius ja Aurelius. He johtavat vastarintaliikettä, jonka tarkoituksena on tuhota vallanpitäjät niin, että sodat ja sorto päättyvät.

”Hän naputti pitkällä, laihalla sormellaan pöytään ja alkoi puhua hillitysti matalalla, sointuvalla äänellään; hän ilmoitti saaneensa tärkeän tiedon: – hallitus aikoo lähitulevaisuudessa julistaa yleisen liikekannallepanon ja sen jälkeen sodan naapurivaltakuntaa vastaan. Hän ehdotti siis keskusteltavaksi, mitä on asian johdosta tehtävä, mihin ryhdyttävä, ja kehoitti jokaista lausumaan mielipiteensä.”

Ylös helvetistä on naiivia ja omituista tekstiä 100 vuoden takaa. Juonen kuljetus tuntuu lapselliselta, tunteiden ja ajatusten kuvaus pintapuoliselta. Teksti on tarinointia ja sisältää epätarkkoja ja yksinkertaisia kielikuvia. T ä r k e ä t  a s i a t  k i r j o i t e t a a n  n ä i n, kolmen pisteen merkintä on säännöllisessä käytössä kappaleiden lopussa…, huutomerkin käytössä ei ole säästelty edes leipätekstissä!

”– Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet – mutta tämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia – mutta nyt emme voi enää, emme k e s t ä enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän täytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien ja orpojen nimessä ja me sanomme: s e i s !  N y t  r i i t t ä ä !”

Koneet ja moottorit ovat edustaneet aikanaan suurta tuntematonta, ja koska tarina kietoutuu vahvasti sodan ympärille, teknologia näyttäytyy apokalyptisessä valossa. Lentokone on myyttinen helvetinkone ja ajassa maailmanlopun henki. Toisaalta lentokone saa kirjassa fantasiamaisia piirteitä. Se nähdään ketteränä jokapäiväisenä kulkuvälineenä. Erikoinen ja kiehtova ajankuva onkin Konrad Lehtimäen tarinan parasta antia.

”Jos aseistus oli ensiluokkainen, niin oli miehistö sen sijaan sangen kirjavaa. Siinä oli villinnäköisiä alusmaalaisia ja jättiläiskokoisia maaseuduilta koottuja miehiä; näiden tylsäin härännaamain rinnalla huomasi ovelia suurkaupungin kasvattien kasvoja: veijareita, taskuvarkaita, epäonnistuneita liikemiehiä, rappeutuneita ylioppilaita.”

Ylös helvetistä on pasifistinen ja sosialistinen julistus. Militarismi on kukistuva lopullisesti sodan hirmutekojen seurauksena, ja Euroopan Yhdysvallat takaavat ikuisen rauhan. Kirja kuulostaa välillä kuin 1930-luvun Saksassa kirjoitetulta: historian vääryyksiä lähdetään oikomaan karismaattisen johtajan johdattamina, joukkohysterian vallassa. Lopputuloksena suurkaupungit palavat poroiksi.

”Mutta vielä koskaan ei ole tehty niin kauhistuttavan julmaa rikosta kuin viime yönä: Yksi Euroopan uljaimmista kaupungeista suitsee suunnattomana tuliroviona, kolmen miljoonan ihmisen: naisten, vanhusten ja satojentuhansien viattomien pienokaisten tuskanhuudot ovat siinä sammuneet viime yönä – siinä palavat parhaillaan heidän ruumiinsa.”

Tarinassa on lopulta myös rakkautta, vaikka se tuleekin täysin kulman takaa. Konrad kertoo siitä lukijalle, mutta mikään aiemmassa tarinassa tai henkilöiden käyttäytymisessä ei anna meille vihiä, että tällaista on tapahtumassa.

Jos nykyään fiktiota kirjoitetaan kansan sivistämiseksi, ihmisten viihdyttämiseksi, maailman jäsentämiseksi, joskus tuntemattomistakin motiiveista, niin tätä lukiessa tuli pohtineeksi romaanien julkaisemisen motiivia 100 vuotta sitten. Mieleen tulee lähinnä propaganda tai pelottelu.

Pakko on tunnustaa, ettei kaksisesti alkanut tämä projekti. Toisaalta Konrad Lehtimäen kirjaa luetaan ja jonotetaan 100 vuotta ilmestymisen jälkeenkin. Tätä blogikirjoitusta tuskin luetaan vuonna 2117.