torstai 31. joulukuuta 2015

Vuoden 2015 parhaat levyt

Nämä ja neljän kaverin valinnat vuoden 2015 kymmeneksi parhaaksi levyksi on julkaistu 22. – 31.12.2015 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää ja rakkautta 2015. 

Kaikki kymmenen alla olevaa näytekappaletta löytyvät myös Spotify-soittolistana.


-10- Beach House: Depression Cherry

Aikana, jona kiukuttelen toistuvasti, ettei kokonaisia hyviä levyjä enää julkaista, päätän valita parhaiden levyjen joukkoon yhden kappaleen ihmeen. Beach Housen koko tuotanto on kuin samasta puusta veistettyä kappaletta varioiden matkan varrella sen verran, että kohokohdat ovat erotettavissa. Ja ne parhaat hetket, ne ovat pakahduttavia.

Uneliaan synapopin mestareilta ilmestyi tänä syksynä peräti kaksi levyä, jotka olivat tietysti molemmat ihan yhtä hyviä. Space Song on näiden levyjen paras kappale. Syyskesällä työmatkalla teki mieli pysäyttää raitiovaunu ja kertoa tästä laulusta kaikille.

Beach House on myös sangen etevä kirjoittamaan eteerisen lyyrisiä sanoja, joiden tiedän olevan totta, vaikkei minulla ole aavistustakaan, mitä niissä tarkoitetaan - ”Somewhere in these eyes, I’m on your side. You wide-eyed girls, you get it right.”



-9- The Districts: A Flourish And A Spoil

Rough Trade Album Club ansaitsee jo lähes institutionaalisen aseman vuosilistoillani. Ideahan on, että tämä lontoolainen levykauppa nimeää kuukausittain 1+9 tutustumisen arvoista uusien artistien julkaisua, ja niin maksaessasi postittaa ne uunituoreina kotiisi.

Tilaaja en ole koskaan ollut, mutta kuukauden levyn julkaisun seuraaminen on osoittautunut vuosien varrella melkoiseksi aarreaitaksi: John Grant, Beach House, MGMT, Keaton Henson, Temples, keihin kaikkiin olenkaan tutustunut sitä kautta.

Tänä vuonna lafkan terä on ollut hieman kateissa, niinpä vuoden paras Rough Trade –löytö pääsee vasta sijalle 9. The Districts soittaa varsin kelvollista, riuskaa ja säröistä amerikkalaista rokkia.



-8- Wilco: Star Wars

Wilcon kynä tylsyi mielestäni hieman jo vuoden 2011 The Whole Lovella. No, hyvä on, se oli vuoden toiseksi paras levy, mutta kiistattomista huippuhetkistä huolimatta joku tahmaisuus vaivasi sävellystyötä ja soitannasta puuttui lennokkuutta. Jeff Tweedyn Sukierae–sooloa (2014) voi säälittä sanoa välityöksi, ja nämä samat oireet olivat sillä aivan ilmeiset.

Tänä vuonna hyvin yllättävästi ilmestynyt Star Wars ei ole huono levy, sillä on monta hyvää kappaletta. Niin ison asian äärellä ollaan, että Wilcolle ovi Top 10:een aukeaa jo sillä, kun Tweedy avaa suunsa laulaakseen ja Nels Cline koskee kitaraansa. Viitoseen asti ei aika tasapaksujen kappaleiden taso tällä kertaa vaan millään riitä.



-7- Panda Bear Meets The Grim Reaper

Oma vikani, mitäs peräänkuulutan musiikkiin särinää, surinaa, kolinaa ja muuta outoutta. Tämän siitä saa. En ole edes ihan varma, mikä Panda Bear on - joku Animal Collectiven sekasikiö.

Biisien rakenteet ovat sekavia, sanoista ei saa selvää, laulu kuulostaa hapokkaalta. Musiikki on kuin tanssilattialle levitettäisiin syntikkaäänimatto toisensa päälle ilman että yksikään asettuu oikein kunnolla paikalleen. Eikä tanssimisestakaan mitään tule.

Lienee helppo aistia, kuinka minun on hyvästä sijoituksesta huolimatta hieman vaikea kirjoittaa positiivisia sanoja Panda Bear Meets The Grim Reaperistä. Kuitenkin kun sen huumaavaan pulssiin heittäytyy ja pulppuavaan laavaan putoaa, ei seasta oikein poiskaan pääse.



-6- Sufjan Stevens: Carrie & Lowell

Suurin keikkatoiveeni on nähdä Sufjan Stevens Flow Festivaaleilla. Toteutuessaan se olisi tänä vuonna luultavasti nostanut myös Carrie & Lowellin Top 5:een.

Kun Carrie & Lowell ilmestyi keväällä, olin varma että korvissani oli vuoden kasvaja. Levyn arvo nousi kohisten sitä mukaa, kun hiljaiset folkrock-laulut ja kätketyt soinnut avautuivat. Sanoitukset kuulostivat koskettavilta. Muutama viikko siinä meni, etten paljon muuta kuunnellut.

Jotenkin kasvu kuitenkin katkesi. Carrie & Lowell ei koskaan yltänyt sille ylimmälle kuunteluhimon tasolle, jossa levy opitaan ulkoa viimeistä piirua myöten. Ehkä sittenkin pidän moniulotteisen Sufjan Stevensin psykedeelisemmästä tuotannosta enemmän.



-5- Paperi T: Malarian Pelko

Irvileuat jo virittelevät pilkkalaulujaan: vuosilistani kiintiösuomiräppäri. Paperi T tuli isolla ryminällä keväällä, mutta levynä Malarian Pelko tyhjeni pelottavan nopeasti. Aika pian alkoi setäihmistä ärsyttää s-kirjaimen lausumistapa. Heräsi myös tarve oikaista nuorta laulajaa: suomen kielessä
sanotaan kuole ei ”kuale”, mies ei ”miäs”.

Paperi T:n musiikki on kirkasta ja vihaista, freesiä ja surullista, naiivia ja pelkistettyä. Syksyn edetessä huomasin hakeutuvani soittolistoilla yhä uudestaan Malarian Pelon kohdalle. Toistolaskurit totuuden tietysti viime kädessä kertovat, ja vuoden viiden soitetuimman kappaleen listalla on kolme biisiä tältä levyltä.

Huolimatta hienoista keikoista Tavastialla ja Flow Festivaaleilla Malarian Pelko jäi lopulta kuitenkin hieman etäiseksi, ampui hyvin mutta ohi. Se puhutteli alle kolmikymppisiä kalliolaisia, jollainen en ole koskaan ollut. (& Hendricks spotifyssä)


-4- Blur: The Magic Whip

Onkohan ollenkaan laitaa nostaa oman sukupolveni edustajat vuoden yllättäjiksi? Ei ollut poissuljettua, että Blurin paluulevy olisi jäänyt kokonaan väliin. Lähtökohtaisesti nimittäin vanhojen suosikkien paluut ovat koko lailla hanurista. Kiertueet kotiinpaluukeikkoineen ja niistä tehdyt dokumentit onnistuvat vielä, mutta yleensä näitä uudelleen kasattuja kokoonpanoja ei kannattaisi päästää studioon lainkaan.

Blur ei ollut paras, kun kaverin kanssa taannoin listattiin brittipopin kulta-ajan suuruuksia, mutta vuonna 2015 hyppäisin mieluiten juuri heidän kelkkaansa. Tuttu nykiminen, laiska laulanta ja länsilontoolainen charmi ovat tallella; löytyy kilkutuksen, erikoisten soittimien ja monikulttuuristen trendien erikoislaatuinen yhdistelmä. Syntyy kokonaisuus, jollaiselta oikeastaan kokeneen popyhtyeen pitääkin kuulostaa: omalta itseltään, syventyneeltä, kuulijoitaan ja heidän suhdettaan popmusiikin historiaan kunnioittavalta.

Blurille hyvin yllätyksellinen neljäs sija ja kunniamaininta vuoden parhaasta kertosäkeestä.



-3- Editors: In Dream.

Voi Editors, minkä momentumin missasitte toukokuussa 2010. Pari hyvää ja yksi erinomainen levy takana, täpötäysi Tavastia, liput huutonetistä ylihintaan. Mutta sitten, yliyrittävä, teennäinen ja siten olematon lavaläsnäolonne lähes karkotti minut. Kaiken päälle en voi käsittää, ettette soittaneet hienointa kappalettanne, The Boxeria.

Nyt osaan taas iloita puolestanne. In Dream on erinomainen levy. Se on aiempia monipuolisempi ja ilmeikkäämpi. Sointi on muuttunut entistäkin kolkommaksi, se on etäännytetty maanpinnasta ambiente-vaikutteilla, viety keskelle yhä suurempia, autiompia ja kaikuvampia tehdashalleja. Samalla musiikkinne on lämmennyt ja tulee enemmän iholle.



-2- New Order: Music Complete

Vuoden kaksi parasta levyä erottuivat selvästi, ja ykköseksi olisi voinut nimetä kumman tahansa. New Order julkaisi erittäin laadukkaan kokonaisuuden. Music Completelta kuulee rutiinin, taidon sekä tinkimättömän luottamuksen omaan tekemiseen. Levyn jokaisesta kohdasta henkii vankka kokemus siitä, mikä toimii, mikä kuulostaa hyvältä. Kone tikittää, basso pumppaa juuri sillä hyvällä tavalla, mistään ei tule laskelmoidun tuotannon tuntua.

Siirtymät ovat ajoittain kovaksi yltyvästä temposta huolimatta rauhallisia, harkittuja ja täydellisesti ajoitettuja, ja kun herkullisiin loppunousuihin käytetään riittävästi kypsyttelyaikaa, ei biisien kuuden minuutin keskipituudessa ole yhtään ylimääräistä.

Surumielidiskon, konepopin ja rockriffien yhdistelmä toimii edelleen. Näytteeksi valitsen Hot Chip Remixin Tutti Fruttista. Voisin kuunnella sitä loputtomiin, mutta valitettavasti se kestää vain 8 minuuttia ja 49 sekuntia.



-1- Father John Misty: I Love You, Honeybear

Parista joutavammasta kappaleesta huolimatta hyvän levyvuoden ykkönen on hyvin lähellä täydellistä kuuntelukokemusta. I Love You Honeybearin melodiat ovat hienoja, sointi ja laulu kirkasta, biisit vaihtelevia ja väliin hyvin outojakin.

Musiikillisesti erinomaisen levyn kruunaavat vuoden parhaat sanoitukset. Father John Misty vähät välittää ympäröivästä maailmasta, mutta ottaa siihen voimakkaastikin kantaa. Hän tekee sen viisaan humoristisesti ja älykkään ilkeästi havainnoimalla ja jättää kuitenkin visusti neuvomatta, mitä mieltä meidän pitää asioista olla. Kriittinen voi olla haukkumatta toisia ihmisiä.

I Love You, Honeybear kertoo suuresta rakkaudesta, ulkopuolisuudesta ja päämäärättömyydestä. Se on tyylikäs ja täyteläinen paketti. Levyn taika syntyy kontrastista: pehmeä laulu ja sulava soitanta viestittävät raadollista tekstiä ja viiltävää ivaa.

”Oh and no one ever really knows you and life is brief, so I’ve heard but what’s that gotta do with this black hole in me”



keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Joulukuussa 2015 luetut


Suosituksiksi nousevat

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. (2013 Siltala, 214 s). Näppärä joskin kapeateemainen pienoisromaani nuoren naiskirjailijan yksipuolisesta rakkaudesta vanhempaan taiteilijamieheen. Oivaltava kuvaus siitä, kuinka helposti ihminen voi huijata mielensä näkemään kaiken siinä valossa, jossa tahtoo.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän. (2005 Teos, 398 s). Juha Itkonen neuvoi taannoin kirjailijaillassa, että kirjojen lukeminen uudestaan on antoisaa. Luin AMRE:n uudestaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Yksityiskohdat olivat pyyhkiytyneet mielestä, tarinan muistin pääpiirteissään. Ehdottomasti hyvä lukukokemus ja kirjahan on erittäin hyvä. Pop-musiikki tarinan kontekstina toimii mainiosti.


Lukukokemuksina säilyvät

Paul Auster: Timbuktu. (1998 Tammi, 184 s). Odotukset olivat kovat, koska tämä teos oli ilmestynyt loistavien Mr. Vertigon ja Illuusioiden kirjan välissä. Valitettavasti se jäi heppoiseksi välityöksi. Koiran näkökulma ei toiminut, vaikka tarina sinällään oli kiinnostava.

Antti Holma: Järjestäjä. (2014 Otava, 380 s). Virkistävä kirja. Terävällä, omalaatuisella, tarkkanäköisellä ja varsin hauskalla tyylillä kirjoitettu tarina teatterista, miehistä ja naisista ja oikeastaan aika monesta muustakin asiasta. Hieman Holmalla oli minusta vaikeuksia kasata yksittäiset kohtaukset kokonaiseksi tarinaksi. Siksi kirjasta tuli välillä mieleen sisäpiirin juttu, johon on vaikea päästä sisään.

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta. (2015 Gummerus, 474 s). Kirja koostui paljosta kaikkea. Kerronnan fokus, joka alussa oli niin kirkas, pirstoutui matkan varrella ja vaikka asiaa miten päin ajattelisi, se ei voi olla kirjalle ansioksi. Hyvä kirja hukkui teemoihinsa – niitä tuli lisää vielä viimeisellä viidenneksellä. Erityistä kiitosta annan miljöölle: muutaman vuoden takainen isojen lumikasojen ja paukkupakkasten Helsinki on aidosti kuvattu. Pyörteiset myräkät estävät näkymän ympärille, ja merenjää on paksu. Seksistä ja matematiikasta oli pieni pettymys, koska ennakko-odotukset lupasivat kokonaisempaa, koostetumpaa ja, no, syvällisempää.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Lukuvuosi 2015




En ole aina pitänyt systemaattisesti kirjaa lukemisistani. Vuosittain olen kuitenkin listannut parhaat lukukokemukseni ja ollut suurin piirtein ajan tasalla lukemieni kirjojen määrästä: noin yksi viikossa. Vuonna 2014 luin 46 kirjaa.

2015 on ollut monella tavalla erittäin hyvä lukuvuosi. Olen aika iloinen, että lopulta rohkaistuin kirjoittamaan ajatuksiani tälle sivulle. Olin ehkä jo jonkin aikaa hakenut minulle sopivaa kirjoittamisen kanavaa, ja oikeat kannusteet ja rohkaisut johtivat tämän uuden harrastuksen aloittamiseen kesällä 2015.

Tulen tänä vuonna lukeneeksi 68 kirjaa, enemmän kuin koskaan. Päätös blogin avaamisesta syntyi lähes tasan keskellä vuotta, ja määrällisesti se näkyy niin, että alkupuolella vuotta luin 28 kirjaa ja loppupuoliskolla 40. Laadullisestikin lukemisessa tapahtui muutos: Yhtäältä syksyllä tuli ainakin aloitettua kirjoja tarkemmin ja siten, että periaatteessa kaikista niistä olisi pitänyt jotakin voida kirjoittaakin. Toisaalta tuli ehkä ahnehdittua liikaakin kirjoja, ja jos jostakin teoksesta syntyi nopeasti päätös olla kirjoittamatta, lukukokemuskin muuttui ylimalkaisemmaksi. Kaiken kaikkiaan blogin perustaminen on rikastuttanut lukuharrastustani paljon.

Uusista kirjoista kirjoittaminen, sellaisista jotka täyttävät blogit muutenkin, on vaikeaa. Olen saanut viisaita neuvoja profiloida tekstejäni kirjoihin, jotka eivät ehkä muuten ole niin laajalti tunnettuja. Mikä enemmän voisikaan motivoida kirjoittamaan kuin kuulla jonkun löytäneen lukukokemuksen tätä kautta.

Kiitos Piippuhyllyllä-blogin sisältöön vaikuttaneille ja tekstien lukijoille. On ollut erittäin lämmittävää huomata eri yhteyksistä jonkun lukeneen tekstejäni. Osa on kommentoinutkin suoraan minulle, kommenttikenttään tai Facebook-linkityksiin. Joku sanoi, että kirjoitan rohkeammin kuin puhun. En tiedä, mutta mielestäni se ainakin sujuu suullista ilmaisua paremmin, tämä on minulle luonteva tapa.

Listojen tekeminen on tärkeää. Listat auttavat jäsentämään maailmaa ja omaa tekemistä, niillä saa toimintaan ryhtiä ja järjestystä. Erityisen oleellista on koota vuoden lopun kokemukset. Tietenkin on niin, että lista samalla armottomasti ja usein epäreilustikin arvottaa listoilla esiintyjiä suhteessa toisiinsa. Mutta toistaiseksi en ole keksinyt reilumpaakaan tapaa.

Alla on kolme erilaista rankinglistaa lukuvuodesta 2015. Jo lyhyen hetken kuluttua saatan olla itseni kanssa eri mieltä. Siksi on kiva ensin palauttaa mieliin vuoden 2014 parhaat lukukokemukset; niistä en näe edelleenkään syytä olla eri mieltä. Ne olivat Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, Jhumpa Lahirin Tulvaniitty, Mikko Rimmisen Pölkky, Juha Itkosen Ajo ja David Foster Wallacen Infinite Jest.

Lukuvuosi 2015 oli suomalaisten naiskirjailijoiden. Viiden parhaan kirjan tekijöistä naiset jatkanevat edelleen julkaisemista, kaksi miestä eivät. (Pahoittelen, että parhaista kirjoista vain yhdestä syyspuolella luetusta on kirjoitus.)

Vuonna 2015 parhaat lukemani kirjat
1) Eeva-Kaarina Aronen: Edda
2) Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
3) John Williams: Stoner
4) Katri Lipson: Jäätelökauppias
5) Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3

Piippuhyllyllä-blogin viisi luetuinta tekstiä
1) Adam Langer: California Avenue
2) David Walsh: Seven Deadly Sins 
3) Pyöräilykausi 2015 ja Muistolaattabongarin opas
4) Rosa Liksom: Väliaikainen
5) Colson Whitehead: Balladi John Henrystä

Piippuhyllyllä-blogin viisi mielestäni onnistuneinta tekstiä
1) David Walsh: Seven Deadly Sins
2) Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
3) Katja Kettu: Yöperhonen 
4) Rosa Liksom: Väliaikainen
5) Katri Lipson: Jäätelökauppias

lauantai 5. joulukuuta 2015

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti. (2014 Otava, 319 s)


Urheilusta kirjoittaminen on vaikea laji, koska peli tai kilpailu on niin tiukasti paikkaan ja aikaan, ohikiitävän hetken intensiteettiin sidottua. Sitä on hankala tallentaa. Urheilukirjojen helmasyntejä on myös kritiikittömyys. Erityisen pahasti mennään usein metsään, kun käydään hehkuttamisen tielle, ylistämään yksittäisiä urheilijoita ja usein vielä päästetään heidät itse ääneen.

Hyviäkin urheilukirjoja on paljon, ja valtiotieteiden tohtori Markku Jokisipilä on julkaissut yhden lisää. Hän onnistuu kirjoittamaan jääkiekosta kiinnostavasti, mutta Punakone ja vaahteranlehti ei olekaan kirja vain urheilusta. Se on myös oivallinen näkökulma kylmän sodan historiaan. Kylmää sotaa käytiin monilla rintamilla, kaukalossa se kulminoitui Neuvostoliiton ja Kanadan kohtaamisiin.

Kirjassa käydään läpi pääosin Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ja neuvostoliittolaisen jääkiekkokulttuurin tarina 1940-luvulta alkaen. Lähempi tarkastelu päättyy valtion hajoamiseen 1990-luvulla, mutta viimeiset sanat ulottuvat aina vuoteen 2014. Neuvostoliitto näki kaiken kurjuutensa keskellä jääkiekon välineeksi kommunistisen ideologian paremmuuden osoittamiseen, osaksi kilpavarustelua länttä vastaan. Menestyksen saavuttamiseksi rakennettiin järjestelmällinen koneisto. Kaukalossa pelattiin historian hienointa jääkiekkoa, mutta yksilötasolla hinta oli säälimättömän kova.
”Pelaajat kyllä haluaisivat mennä tänään tansseihin tai huomenna kalastamaan, mutta meidän valmennusjärjestelmässämme niin ei voi tehdä.”

Alussa kirjaa vaivaa mielestäni liika lajikeskeisyys. Vaikka - ja onneksi - varsinaisia pelitapahtumia kaukalon sisällä ei juuri kuvata, on alkupuolella turhan paljon tulostietoja. Ensimmäisissä luvuissa on myös herkullisia vertauksia esimerkiksi jääkiekon ja sotatermistön yhtäläisyyksistä, toisaalta teksti menee välillä liian yksityiskohtaiseksi mailahäirinnän kuvaukseksi. Jääkiekkoa tuntevia tämä hieman vaivaannuttaa, ja lajiin perehtymättömät tuskin ovat siitä kovin kiinnostuneita.

Parhaimmillaan Punakone ja vaahteranlehti on jälkimmäisellä puoliskollaan syventyessään neuvostoliittolaiseen yhteiskuntaan. Se tapahtuu edelleen pääasiassa jääkiekon kautta, ja ratkaisu toimii hyvin. Äärimmäinen kuri, harmaa ankeus, kaiken tukahduttava kontrolli sekä toisaalta kiihtyvä mädännäisyys, tehottomuus ja kaikenlainen filunkipeli luovat oivallisen kontrastin.
”Nykynäkökulmasta tarkasteltuna neuvostoliittolainen todellisuus oli lähes jakomielistä. Kaikki todellinen ja sellainen, millä oli aitoa merkitystä, tapahtui julkisuudelta piilossa ja kulissien takana, kun taas se, mitä näytti ja väitettiin tapahtuvan, oli pelkkää teatteria ja illuusiota.”

Mielelläni suosittelen kirjaa kylmästä sodasta ja neuvostoliittolaisesta jääkiekosta kiinnostuneille. Suomi pelasi Neuvostoliittoa vastaan 147 kertaa ja voitti seitsemästi. Punakone ja vaahteranlehti on suorastaan pakollista luettavaa meille, jotka muistamme, miltä tuntui Suomen voittaessa ylivoimaisimmillaan olleen Neuvostoliiton 3-2 Moskovan Izvestija-turnauksessa 17.12.1986. Jari Torkki teki kaksi maalia ja Risto Kurkinen yhden. Sellaista eivät areena-sukupolvet tule koskaan kokemaan.

Nelisen minuuttia vanhaa kunnon lätkää - TV-toteutusta myöten: