Vuoden 2015 parhaat levyt

Nämä ja neljän kaverin valinnat vuoden 2015 kymmeneksi parhaaksi levyksi on julkaistu 22. – 31.12.2015 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää ja rakkautta 2015. 

Kaikki kymmenen alla olevaa näytekappaletta löytyvät myös Spotify-soittolistana.


-10- Beach House: Depression Cherry

Aikana, jona kiukuttelen toistuvasti, ettei kokonaisia hyviä levyjä enää julkaista, päätän valita parhaiden levyjen joukkoon yhden kappaleen ihmeen. Beach Housen koko tuotanto on kuin samasta puusta veistettyä kappaletta varioiden matkan varrella sen verran, että kohokohdat ovat erotettavissa. Ja ne parhaat hetket, ne ovat pakahduttavia.

Uneliaan synapopin mestareilta ilmestyi tänä syksynä peräti kaksi levyä, jotka olivat tietysti molemmat ihan yhtä hyviä. Space Song on näiden levyjen paras kappale. Syyskesällä työmatkalla teki mieli pysäyttää raitiovaunu ja kertoa tästä laulusta kaikille.

Beach House on myös sangen etevä kirjoittamaan eteerisen lyyrisiä sanoja, joiden tiedän olevan totta, vaikkei minulla ole aavistustakaan, mitä niissä tarkoitetaan - ”Somewhere in these eyes, I’m on your side. You wide-eyed girls, you get it right.”

-9- The Districts: A Flourish And A Spoil

Rough Trade Album Club ansaitsee jo lähes institutionaalisen aseman vuosilistoillani. Ideahan on, että tämä lontoolainen levykauppa nimeää kuukausittain 1+9 tutustumisen arvoista uusien artistien julkaisua, ja niin maksaessasi postittaa ne uunituoreina kotiisi.

Tilaaja en ole koskaan ollut, mutta kuukauden levyn julkaisun seuraaminen on osoittautunut vuosien varrella melkoiseksi aarreaitaksi: John Grant, Beach House, MGMT, Keaton Henson, Temples, keihin kaikkiin olenkaan tutustunut sitä kautta.

Tänä vuonna lafkan terä on ollut hieman kateissa, niinpä vuoden paras Rough Trade –löytö pääsee vasta sijalle 9. The Districts soittaa varsin kelvollista, riuskaa ja säröistä amerikkalaista rokkia.

-8- Wilco: Star Wars

Wilcon kynä tylsyi mielestäni hieman jo vuoden 2011 The Whole Lovella. No, hyvä on, se oli vuoden toiseksi paras levy, mutta kiistattomista huippuhetkistä huolimatta joku tahmaisuus vaivasi sävellystyötä ja soitannasta puuttui lennokkuutta. Jeff Tweedyn Sukierae–sooloa (2014) voi säälittä sanoa välityöksi, ja nämä samat oireet olivat sillä aivan ilmeiset.

Tänä vuonna hyvin yllättävästi ilmestynyt Star Wars ei ole huono levy, sillä on monta hyvää kappaletta. Niin ison asian äärellä ollaan, että Wilcolle ovi Top 10:een aukeaa jo sillä, kun Tweedy avaa suunsa laulaakseen ja Nels Cline koskee kitaraansa. Viitoseen asti ei aika tasapaksujen kappaleiden taso tällä kertaa vaan millään riitä.

-7- Panda Bear Meets The Grim Reaper

Oma vikani, mitäs peräänkuulutan musiikkiin särinää, surinaa, kolinaa ja muuta outoutta. Tämän siitä saa. En ole edes ihan varma, mikä Panda Bear on - joku Animal Collectiven sekasikiö.

Biisien rakenteet ovat sekavia, sanoista ei saa selvää, laulu kuulostaa hapokkaalta. Musiikki on kuin tanssilattialle levitettäisiin syntikkaäänimatto toisensa päälle ilman että yksikään asettuu oikein kunnolla paikalleen. Eikä tanssimisestakaan mitään tule.

Lienee helppo aistia, kuinka minun on hyvästä sijoituksesta huolimatta hieman vaikea kirjoittaa positiivisia sanoja Panda Bear Meets The Grim Reaperistä. Kuitenkin kun sen huumaavaan pulssiin heittäytyy ja pulppuavaan laavaan putoaa, ei seasta oikein poiskaan pääse.

-6- Sufjan Stevens: Carrie & Lowell

Suurin keikkatoiveeni on nähdä Sufjan Stevens Flow Festivaaleilla. Toteutuessaan se olisi tänä vuonna luultavasti nostanut myös Carrie & Lowellin Top 5:een.

Kun Carrie & Lowell ilmestyi keväällä, olin varma että korvissani oli vuoden kasvaja. Levyn arvo nousi kohisten sitä mukaa, kun hiljaiset folkrock-laulut ja kätketyt soinnut avautuivat. Sanoitukset kuulostivat koskettavilta. Muutama viikko siinä meni, etten paljon muuta kuunnellut.

Jotenkin kasvu kuitenkin katkesi. Carrie & Lowell ei koskaan yltänyt sille ylimmälle kuunteluhimon tasolle, jossa levy opitaan ulkoa viimeistä piirua myöten. Ehkä sittenkin pidän moniulotteisen Sufjan Stevensin psykedeelisemmästä tuotannosta enemmän.

-5- Paperi T: Malarian Pelko

Irvileuat jo virittelevät pilkkalaulujaan: vuosilistani kiintiösuomiräppäri. Paperi T tuli isolla ryminällä keväällä, mutta levynä Malarian Pelko tyhjeni pelottavan nopeasti. Aika pian alkoi setäihmistä ärsyttää s-kirjaimen lausumistapa. Heräsi myös tarve oikaista nuorta laulajaa: suomen kielessä
sanotaan kuole ei ”kuale”, mies ei ”miäs”.

Paperi T:n musiikki on kirkasta ja vihaista, freesiä ja surullista, naiivia ja pelkistettyä. Syksyn edetessä huomasin hakeutuvani soittolistoilla yhä uudestaan Malarian Pelon kohdalle. Toistolaskurit totuuden tietysti viime kädessä kertovat, ja vuoden viiden soitetuimman kappaleen listalla on kolme biisiä tältä levyltä.

Huolimatta hienoista keikoista Tavastialla ja Flow Festivaaleilla Malarian Pelko jäi lopulta kuitenkin hieman etäiseksi, ampui hyvin mutta ohi. Se puhutteli alle kolmikymppisiä kalliolaisia, jollainen en ole koskaan ollut. (& Hendricks spotifyssä)


-4- Blur: The Magic Whip

Onkohan ollenkaan laitaa nostaa oman sukupolveni edustajat vuoden yllättäjiksi? Ei ollut poissuljettua, että Blurin paluulevy olisi jäänyt kokonaan väliin. Lähtökohtaisesti nimittäin vanhojen suosikkien paluut ovat koko lailla hanurista. Kiertueet kotiinpaluukeikkoineen ja niistä tehdyt dokumentit onnistuvat vielä, mutta yleensä näitä uudelleen kasattuja kokoonpanoja ei kannattaisi päästää studioon lainkaan.

Blur ei ollut paras, kun kaverin kanssa taannoin listattiin brittipopin kulta-ajan suuruuksia, mutta vuonna 2015 hyppäisin mieluiten juuri heidän kelkkaansa. Tuttu nykiminen, laiska laulanta ja länsilontoolainen charmi ovat tallella; löytyy kilkutuksen, erikoisten soittimien ja monikulttuuristen trendien erikoislaatuinen yhdistelmä. Syntyy kokonaisuus, jollaiselta oikeastaan kokeneen popyhtyeen pitääkin kuulostaa: omalta itseltään, syventyneeltä, kuulijoitaan ja heidän suhdettaan popmusiikin historiaan kunnioittavalta.

Blurille hyvin yllätyksellinen neljäs sija ja kunniamaininta vuoden parhaasta kertosäkeestä.

-3- Editors: In Dream.

Voi Editors, minkä momentumin missasitte toukokuussa 2010. Pari hyvää ja yksi erinomainen levy takana, täpötäysi Tavastia, liput huutonetistä ylihintaan. Mutta sitten, yliyrittävä, teennäinen ja siten olematon lavaläsnäolonne lähes karkotti minut. Kaiken päälle en voi käsittää, ettette soittaneet hienointa kappalettanne, The Boxeria.

Nyt osaan taas iloita puolestanne. In Dream on erinomainen levy. Se on aiempia monipuolisempi ja ilmeikkäämpi. Sointi on muuttunut entistäkin kolkommaksi, se on etäännytetty maanpinnasta ambiente-vaikutteilla, viety keskelle yhä suurempia, autiompia ja kaikuvampia tehdashalleja. Samalla musiikkinne on lämmennyt ja tulee enemmän iholle.

-2- New Order: Music Complete

Vuoden kaksi parasta levyä erottuivat selvästi, ja ykköseksi olisi voinut nimetä kumman tahansa. New Order julkaisi erittäin laadukkaan kokonaisuuden. Music Completelta kuulee rutiinin, taidon sekä tinkimättömän luottamuksen omaan tekemiseen. Levyn jokaisesta kohdasta henkii vankka kokemus siitä, mikä toimii, mikä kuulostaa hyvältä. Kone tikittää, basso pumppaa juuri sillä hyvällä tavalla, mistään ei tule laskelmoidun tuotannon tuntua.

Siirtymät ovat ajoittain kovaksi yltyvästä temposta huolimatta rauhallisia, harkittuja ja täydellisesti ajoitettuja, ja kun herkullisiin loppunousuihin käytetään riittävästi kypsyttelyaikaa, ei biisien kuuden minuutin keskipituudessa ole yhtään ylimääräistä.

Surumielidiskon, konepopin ja rockriffien yhdistelmä toimii edelleen. Näytteeksi valitsen Hot Chip Remixin Tutti Fruttista. Voisin kuunnella sitä loputtomiin, mutta valitettavasti se kestää vain 8 minuuttia ja 49 sekuntia.

-1- Father John Misty: I Love You, Honeybear

Parista joutavammasta kappaleesta huolimatta hyvän levyvuoden ykkönen on hyvin lähellä täydellistä kuuntelukokemusta. I Love You Honeybearin melodiat ovat hienoja, sointi ja laulu kirkasta, biisit vaihtelevia ja väliin hyvin outojakin.

Musiikillisesti erinomaisen levyn kruunaavat vuoden parhaat sanoitukset. Father John Misty vähät välittää ympäröivästä maailmasta, mutta ottaa siihen voimakkaastikin kantaa. Hän tekee sen viisaan humoristisesti ja älykkään ilkeästi havainnoimalla ja jättää kuitenkin visusti neuvomatta, mitä mieltä meidän pitää asioista olla. Kriittinen voi olla haukkumatta toisia ihmisiä.

I Love You, Honeybear kertoo suuresta rakkaudesta, ulkopuolisuudesta ja päämäärättömyydestä. Se on tyylikäs ja täyteläinen paketti. Levyn taika syntyy kontrastista: pehmeä laulu ja sulava soitanta viestittävät raadollista tekstiä ja viiltävää ivaa.

”Oh and no one ever really knows you and life is brief, so I’ve heard but what’s that gotta do with this black hole in me”

Joulukuussa 2015 luetut

Suosituksiksi nousevat

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. (2013 Siltala, 214 s). Näppärä joskin kapeateemainen pienoisromaani nuoren naiskirjailijan yksipuolisesta rakkaudesta vanhempaan taiteilijamieheen. Oivaltava kuvaus siitä, kuinka helposti ihminen voi huijata mielensä näkemään kaiken siinä valossa, jossa tahtoo.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän. (2005 Teos, 398 s). Juha Itkonen neuvoi taannoin kirjailijaillassa, että kirjojen lukeminen uudestaan on antoisaa. Luin AMRE:n uudestaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Yksityiskohdat olivat pyyhkiytyneet mielestä, tarinan muistin pääpiirteissään. Ehdottomasti hyvä lukukokemus ja kirjahan on erittäin hyvä. Pop-musiikki tarinan kontekstina toimii mainiosti.


Lukukokemuksina säilyvät

Paul Auster: Timbuktu. (1998 Tammi, 184 s). Odotukset olivat kovat, koska tämä teos oli ilmestynyt loistavien Mr. Vertigon ja Illuusioiden kirjan välissä. Valitettavasti se jäi heppoiseksi välityöksi. Koiran näkökulma ei toiminut, vaikka tarina sinällään oli kiinnostava.

Antti Holma: Järjestäjä. (2014 Otava, 380 s). Virkistävä kirja. Terävällä, omalaatuisella, tarkkanäköisellä ja varsin hauskalla tyylillä kirjoitettu tarina teatterista, miehistä ja naisista ja oikeastaan aika monesta muustakin asiasta. Hieman Holmalla oli minusta vaikeuksia kasata yksittäiset kohtaukset kokonaiseksi tarinaksi. Siksi kirjasta tuli välillä mieleen sisäpiirin juttu, johon on vaikea päästä sisään.

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta. (2015 Gummerus, 474 s). Kirja koostui paljosta kaikkea. Kerronnan fokus, joka alussa oli niin kirkas, pirstoutui matkan varrella ja vaikka asiaa miten päin ajattelisi, se ei voi olla kirjalle ansioksi. Hyvä kirja hukkui teemoihinsa – niitä tuli lisää vielä viimeisellä viidenneksellä. Erityistä kiitosta annan miljöölle: muutaman vuoden takainen isojen lumikasojen ja paukkupakkasten Helsinki on aidosti kuvattu. Pyörteiset myräkät estävät näkymän ympärille, ja merenjää on paksu. Seksistä ja matematiikasta oli pieni pettymys, koska ennakko-odotukset lupasivat kokonaisempaa, koostetumpaa ja, no, syvällisempää.

Lukuvuosi 2015

En ole aina pitänyt systemaattisesti kirjaa lukemisistani. Vuosittain olen kuitenkin listannut parhaat lukukokemukseni ja ollut suurin piirtein ajan tasalla lukemieni kirjojen määrästä: noin yksi viikossa. Vuonna 2014 luin 46 kirjaa.

2015 on ollut monella tavalla erittäin hyvä lukuvuosi. Olen aika iloinen, että lopulta rohkaistuin kirjoittamaan ajatuksiani tälle sivulle. Olin ehkä jo jonkin aikaa hakenut minulle sopivaa kirjoittamisen kanavaa, ja oikeat kannusteet ja rohkaisut johtivat tämän uuden harrastuksen aloittamiseen kesällä 2015.

Tulen tänä vuonna lukeneeksi 68 kirjaa, enemmän kuin koskaan. Päätös blogin avaamisesta syntyi lähes tasan keskellä vuotta, ja määrällisesti se näkyy niin, että alkupuolella vuotta luin 28 kirjaa ja loppupuoliskolla 40. Laadullisestikin lukemisessa tapahtui muutos: Yhtäältä syksyllä tuli ainakin aloitettua kirjoja tarkemmin ja siten, että periaatteessa kaikista niistä olisi pitänyt jotakin voida kirjoittaakin. Toisaalta tuli ehkä ahnehdittua liikaakin kirjoja, ja jos jostakin teoksesta syntyi nopeasti päätös olla kirjoittamatta, lukukokemuskin muuttui ylimalkaisemmaksi. Kaiken kaikkiaan blogin perustaminen on rikastuttanut lukuharrastustani paljon.

Uusista kirjoista kirjoittaminen, sellaisista jotka täyttävät blogit muutenkin, on vaikeaa. Olen saanut viisaita neuvoja profiloida tekstejäni kirjoihin, jotka eivät ehkä muuten ole niin laajalti tunnettuja. Mikä enemmän voisikaan motivoida kirjoittamaan kuin kuulla jonkun löytäneen lukukokemuksen tätä kautta.

Kiitos Piippuhyllyllä-blogin sisältöön vaikuttaneille ja tekstien lukijoille. On ollut erittäin lämmittävää huomata eri yhteyksistä jonkun lukeneen tekstejäni. Osa on kommentoinutkin suoraan minulle, kommenttikenttään tai Facebook-linkityksiin. Joku sanoi, että kirjoitan rohkeammin kuin puhun. En tiedä, mutta mielestäni se ainakin sujuu suullista ilmaisua paremmin, tämä on minulle luonteva tapa.

Listojen tekeminen on tärkeää. Listat auttavat jäsentämään maailmaa ja omaa tekemistä, niillä saa toimintaan ryhtiä ja järjestystä. Erityisen oleellista on koota vuoden lopun kokemukset. Tietenkin on niin, että lista samalla armottomasti ja usein epäreilustikin arvottaa listoilla esiintyjiä suhteessa toisiinsa. Mutta toistaiseksi en ole keksinyt reilumpaakaan tapaa.

Alla on kolme erilaista rankinglistaa lukuvuodesta 2015. Jo lyhyen hetken kuluttua saatan olla itseni kanssa eri mieltä. Siksi on kiva ensin palauttaa mieliin vuoden 2014 parhaat lukukokemukset; niistä en näe edelleenkään syytä olla eri mieltä. Ne olivat Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, Jhumpa Lahirin Tulvaniitty, Mikko Rimmisen Pölkky, Juha Itkosen Ajo ja David Foster Wallacen Infinite Jest.

Lukuvuosi 2015 oli suomalaisten naiskirjailijoiden. Viiden parhaan kirjan tekijöistä naiset jatkanevat edelleen julkaisemista, kaksi miestä eivät. (Pahoittelen, että parhaista kirjoista vain yhdestä syyspuolella luetusta on kirjoitus.)

Vuonna 2015 parhaat lukemani kirjat
1) Eeva-Kaarina Aronen: Edda
2) Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
3) John Williams: Stoner
4) Katri Lipson: Jäätelökauppias
5) Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3

Piippuhyllyllä-blogin viisi luetuinta tekstiä
1) Adam Langer: California Avenue
2) David Walsh: Seven Deadly Sins 
3) Pyöräilykausi 2015 ja Muistolaattabongarin opas
4) Rosa Liksom: Väliaikainen
5) Colson Whitehead: Balladi John Henrystä

Piippuhyllyllä-blogin viisi mielestäni onnistuneinta tekstiä
1) David Walsh: Seven Deadly Sins
2) Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
3) Katja Kettu: Yöperhonen 
4) Rosa Liksom: Väliaikainen
5) Katri Lipson: Jäätelökauppias

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti. (2014 Otava, 319 s)

Urheilusta kirjoittaminen on vaikea laji, koska peli tai kilpailu on niin tiukasti paikkaan ja aikaan, ohikiitävän hetken intensiteettiin sidottua. Sitä on hankala tallentaa. Urheilukirjojen helmasyntejä on myös kritiikittömyys. Erityisen pahasti mennään usein metsään, kun käydään hehkuttamisen tielle, ylistämään yksittäisiä urheilijoita ja usein vielä päästetään heidät itse ääneen.

Hyviäkin urheilukirjoja on paljon, ja valtiotieteiden tohtori Markku Jokisipilä on julkaissut yhden lisää. Hän onnistuu kirjoittamaan jääkiekosta kiinnostavasti, mutta Punakone ja vaahteranlehti ei olekaan kirja vain urheilusta. Se on myös oivallinen näkökulma kylmän sodan historiaan. Kylmää sotaa käytiin monilla rintamilla, kaukalossa se kulminoitui Neuvostoliiton ja Kanadan kohtaamisiin.

Kirjassa käydään läpi pääosin Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ja neuvostoliittolaisen jääkiekkokulttuurin tarina 1940-luvulta alkaen. Lähempi tarkastelu päättyy valtion hajoamiseen 1990-luvulla, mutta viimeiset sanat ulottuvat aina vuoteen 2014. Neuvostoliitto näki kaiken kurjuutensa keskellä jääkiekon välineeksi kommunistisen ideologian paremmuuden osoittamiseen, osaksi kilpavarustelua länttä vastaan. Menestyksen saavuttamiseksi rakennettiin järjestelmällinen koneisto. Kaukalossa pelattiin historian hienointa jääkiekkoa, mutta yksilötasolla hinta oli säälimättömän kova.

”Pelaajat kyllä haluaisivat mennä tänään tansseihin tai huomenna kalastamaan, mutta meidän valmennusjärjestelmässämme niin ei voi tehdä.”

Alussa kirjaa vaivaa mielestäni liika lajikeskeisyys. Vaikka - ja onneksi - varsinaisia pelitapahtumia kaukalon sisällä ei juuri kuvata, on alkupuolella turhan paljon tulostietoja. Ensimmäisissä luvuissa on myös herkullisia vertauksia esimerkiksi jääkiekon ja sotatermistön yhtäläisyyksistä, toisaalta teksti menee välillä liian yksityiskohtaiseksi mailahäirinnän kuvaukseksi. Jääkiekkoa tuntevia tämä hieman vaivaannuttaa, ja lajiin perehtymättömät tuskin ovat siitä kovin kiinnostuneita.

Parhaimmillaan Punakone ja vaahteranlehti on jälkimmäisellä puoliskollaan syventyessään neuvostoliittolaiseen yhteiskuntaan. Se tapahtuu edelleen pääasiassa jääkiekon kautta, ja ratkaisu toimii hyvin. Äärimmäinen kuri, harmaa ankeus, kaiken tukahduttava kontrolli sekä toisaalta kiihtyvä mädännäisyys, tehottomuus ja kaikenlainen filunkipeli luovat oivallisen kontrastin.

”Nykynäkökulmasta tarkasteltuna neuvostoliittolainen todellisuus oli lähes jakomielistä. Kaikki todellinen ja sellainen, millä oli aitoa merkitystä, tapahtui julkisuudelta piilossa ja kulissien takana, kun taas se, mitä näytti ja väitettiin tapahtuvan, oli pelkkää teatteria ja illuusiota.”

Mielelläni suosittelen kirjaa kylmästä sodasta ja neuvostoliittolaisesta jääkiekosta kiinnostuneille. Suomi pelasi Neuvostoliittoa vastaan 147 kertaa ja voitti seitsemästi. Punakone ja vaahteranlehti on suorastaan pakollista luettavaa meille, jotka muistamme, miltä tuntui Suomen voittaessa ylivoimaisimmillaan olleen Neuvostoliiton 3-2 Moskovan Izvestija-turnauksessa 17.12.1986. Jari Torkki teki kaksi maalia ja Risto Kurkinen yhden. Sellaista eivät areena-sukupolvet tule koskaan kokemaan.

Nelisen minuuttia vanhaa kunnon lätkää - TV-toteutusta myöten:

Marraskuussa 2015 luetut

Suvi Ahola esittelemässä
Finlandia-ehdokkaita
Tapanilan kirjastossa

Suositukseksi nousee

Katja Kettu: Yöperhonen 


Lukukokemuksina säilyvät

Perttu Häkkinen & Vesa Iitti: Valonkantajat. Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. (2015 Like, 391 s) Vuoden hämmentävin lukukokemus. Ei riittävän hyvä kirja nousemaan suositukseksi, mutta sellainen retki täysin vieraisiin maailmoihin, ettei painu unohduksiinkaan.

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita 


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Kenraali kirjastossa. (1993 Tammi, 276 s). Italo Calvino –projektini osa 2/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Tämä postuumisti julkaistu kokoelma sisältää novelleja, käsikirjoituksia, lehtiartikkeleita ja romaanin aihioita vuosilta 1943-1984. Ehkä enemmän extra-lukemiseksi Calvino-harrastajille.

Anna Kortelainen (toim.): Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta. (2015 Gummerus, 276 s). Epätasainen kirjoituskokoelma sisältää hyvin mielenkiintoisia tarinoita ja  arvokasta historiankirjoitusta, mutta täysipainoiseksi lukukokemukseksi siitä ei ollut.

Sarah Lotz: Kolme. (2014 Karisto, 491 s). Kirjan ulkoasu, ennakkomarkkinointi ja ensimmäiset 100 sivua lupaavat kunnon katastrofi-jännitys-kokemusta: neljä lentokonetta putoaa eri puolilla maailmaa, kolme lasta eri koneista jää henkiin. Erikoista, kuinka seuraavat 400 sivua eivät olleet lainkaan kiinnostavia.

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen. (2015 WSOY, 322 s)

Pieni salaisuus: en kovin paljoa pitänyt Kätilöstä. On se kelpo kirja, mielelläni luin, mutta julkinen hehkutus nousi mittoihin, joihin kirjan ansiot eivät riitä. Tartuin kuitenkin Katja Ketun uutuuteen odottavin mielin, koska uskon hänen taitoihinsa kirjailijana, eikä Yöperhonen ainakaan vielä ole ollut kuluttavan paljoa julkisuudessa esillä.

Yöperhonen alkaa loistavasti, tahti on kiivas ja rytmitys erinomainen. Viime viikkoina olen lukenut keskinkertaisia tarinoita, ja vähitellen aloin taas kaivata kirjaa, joka veisi mukaansa, pysyisi ajatuksissa. Tunne olikin mahtava, kun kesken kuntosaliharjoituksen tajusin, miksi Oden Mihailovin vasemmasta ohimosta pursuaa valtava sienimäinen pesäke.

Vuonna 1937 suomalainen Irga Malinen, valkokenraalin tytär pakenee porojen ikiaikaista reittiä pitkin Neuvostojen maahan. Syynä on aatteen palon lisäksi puna-akitaattori Suenhammas ja kohdussa heidän yhteinen lapsensa. Myös Suenhammas haluaa Irgan, mutta heti ilmenee, että enemmänkin tämän tuomat raja-alueiden kartat. Seuraa nopea pidätys ja pitkä tuomio. Vankikuljetuksessa Vorkutaan Irga tutustuu Elenaan.

”Näin ensimmäistä kertaa hyväntekijäni Elena Mihailovnan. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta olemuksen muhosmainen, lempeä käynti ja kirkas, rauhallisentukeva, kaltionvakaa katse tekivät vaikutuksen. Paksut pohkeet ja leveä, luottamusta herättävä poskipäistö. Ankaria olosuhteita uhmaava persevä taus verhottu pörheään lammasturkkiin.”

Marinmaalla, Lavran kylässä vuonna 2015 suomalainen Verna saapuu selvittämään isänsä professori Henrik Malisen kuolemaa. Isä oli tullut tutkimaan vainojen aikana kadonneiden kohtaloita. Lavra on puolueen, markkinoiden, jumalan ja nykyajan hylkäämä kyläpahanen. Verna asuu Elena ja Oden Mihailovin vieraana. Kaikki on rumaa, ja Elena suree kadonnutta Marinmaan kulttuuria ja nykyistä rappiota.

Stalinin vainot, Vorkutan leiri ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen syrjäseutujen selviytyminen luovat tarinalle armottoman kehyksen. Ketun tarina poukkoilee levottomana aikatasosta toiseen, houreiden, magian ja todellisuuden välillä. Yöperhonen kertoo salaisuuksista, vaikenemisesta, ihmisten raadollisuudesta.

”Missä kaukana sijaitsi oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen. Oliko sellaista enää olemassakaan? En saattanut ainakaan kurkottaa sinne asti katseellani. Tuolla kuuraiset vuoret, tuolla tinapintainen joki, kaikkialla muualla levittäytyi lumen ja jään hirmuvalta, joukkohautojen ristit, muurahaisina liikkuvat vangit.”

Ketun kieli on elävää ja kaunista hänen kuvaillessaan tuhatpäisiä porolaumoja ja yli taigan levittäytyviä suokukkia. Ja sitten hetkessä kieli muuttuu äärimmäisen raa’aksi, lause vie lukijan poliittisen naisvangin elämään Vorkutan leirihelvetissä, suorastaan kauhukirjallisuuteen. Niitä sanoja ei lueta ohimennen aamuratikassa: ”Jo lapsena ymmärsin, että sen häpeälaudan takia meistä ei koskaan tullut perijöitä mahtavan esi-isäni maille ja mannuille, meitä ei kutsuttu sukujuhliin eikä hautajaisiin. Minun isoäitini oli petturi, punikkihuora, joka loikkasi Neuvostoliittoon ja sitä myöten myös me kannoimme tuota rapaverta suonissamme.”

Kirjan kantavia teemoja on sukulaisheimojemme, myyttisen Volgan mutkan kansojen, historian ja kulttuurin kuvaaminen. Se on kiinnostavaa, joskin kirjan viimeisellä kolmanneksella koin tulleeni tältä erää riittävästi perehdytetyksi Marinkansan taikoihin, loitsuihin ja lauluihin.

”Oloni kävi huumaavansameaksi, enkä ole varma vieläkään, näinkö unta vai tapahtuiko kaikki tosiaan. Joka tapauksessa luulen ryystäneeni poronlihakeittoa, minkä jälkeen liemileukani valeltiin vedellä ja meidät ohjattiin sisään uhrilehtoon. Lehto oli suurten kivien reunustama aukio, jossa tunnistamattomat uhrieläinten kallot kalkkivat harmaakeloisia oksia vasten. Huurteista sammalta ja oranssipiippuisia sienilakkeja myrsösi kivien kosteista väliköistä. En tiennyt, olivatko kallot oravan, soopelin, näädän, lumikon vai poronsikiön. Sisään astui pelottava shamaani.”

Katja Ketun tarina kantaa, hänen luomansa ihmishahmot ovat kiinnostavia ja kieli monipuolisuudessaan erinomaista. Tuntuu pikkumaiselta ottaa kantaa näinkin peruspituisen kirjan mittaan, mutta 322 sivussa oli mielestäni liikaa. Loistavan alun jälkeen olisin itse tyytynyt lyhyempään Marinmaan ja Vorkutan kuvaukseen. Vaikkei juonen kuljettaminen tai kerronnan lennokkuus olekaan itseisarvo tai aina edes tärkein tavoite, tukehtui Yöperhosen tarinan ilmavuus symboliikan monikerroksisuuteen.

”Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla.”

Pyöräilykausi 2015 ja Muistolaattabongarin opas

Muistolaattabongarin opas (2015 Minerva, 164 s) ei välttämättä kirjana tavoita tai villitse laajoja osia kansastamme. Minäkään en ole sitä lukenut, vielä. Pauli Jokisen viehättävän teoksen alaotsikko on Kävelyretkiä Helsingin historiaan, mutta itse aion käyttää sitä toisella tavalla.

Kirjan viidessätoista luvussa esitellään alueittain 14 erilaista kävelyreittiä, joiden kulkija voi bongata kaikkiaan 320 muistolaattaa, lukea kirjasta niiden tarinoita ja perehtyä ainutlaatuisella tavalla Suomen ja Helsingin historiaan.

En ole lukenut Pauli Jokisen kirjoja tai oppaita aikaisemmin, mutta olen ollut hänen Helsinki Experience -bloginsa seuraaja. Blogissaan Jokinen esittelee säännöllisesti Helsingin katuja, kulmia ja paikkoja - kotiseutuhistoriaa.

Työpaikallani vietettiin kesällä työyhteisöpäivää, teemana kaupunkisuunnistus ja luvassa oikein ulkopuolinen vetäjä. Sytytykseni oli hidas ja yllätys melkoinen, kun lopulta tajusin, että päivän kulusta vastaa Pauli Jokinen.

Olin ottanut vuoden 2015 alussa haasteen: pyöräillä koko Helsingin alueella. Homma tunnetaan nimellä #cycle148HKI, ja nimi viittaa kaupunkimme 54 kaupunginosan 148 osa-alueeseen. En ole tarkkaan laskenut niiden osa-alueiden määrää, joissa ehdin pyöräillä, mutta työhuoneeni seinällä kuluvan vuoden oleva kartta paljastaa, että projekti on jäämässä vain vähän kesken.

Tietenkään pyöräilykausi ei ole vielä loppumassa, ja koko sanaa ”kausi” ei ehkä tule tässä yhteydessä käyttää. Pyöräilyyn pitää suhtautua ympärivuotisena liikkumismuotona, ja siihen toki itsekin pyrin. Pisimpien retkien aika on kuitenkin tältä vuodelta ohi, enkä usko karttaani enää tulevan väriä.

Projekti on ollut erittäin kiinnostava. On hyvin kannustavaa lähteä katsomaan eri kaupunginosia, etsiä uusia reittejä ja saada yhä lisää väriä harmaaseen karttaan. Kunto tai motivaatio ei riitä pitkiin maantielenkkeihin, joten tämä on ollut erinomainen liikkumisen tapa minulle.

Vuodeksi 2016 tulostan tietysti uuden 148-kartan työhuoneen seinälle ja aloitan alusta. Käynnistän samalla myös toisen projektin: käyn fillarilla Pauli Jokisen Muistolaattabongarin oppaan jokaisessa 320 kohteessa.

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita
(Various pets alive and dead 2012, suomennos Elina Koskelin 2015 Sammakko, 386 s)

Lukiessani Marina Lewyckan neljättä romaania koin suhteeni häneen olevan vedenjakajalla. Esikoisteos Traktorien lyhyt historia ukrainaksi oli ilmiömäinen. Sitä seurannut Two Caravans – joka on saanut hämmentävän nimisuomennoksen Muu maa mansikka? - lähes sinetöi Lewyckalle paikan suosikkikirjailijoideni joukossa. Kolmas Lewycka, Meidät kaikki on tehty liimasta oli pettymys, ei edeltäjiensä tavoin kiteytynyt tai raikas.

Marina Lewycka on taitava sijoittamaan tavallisen ihmisen elämän laajempien ilmiöiden pyörteisiin. Lewyckan henkilöt ovat selvinneet vainoista, sopeutuneet maahanmuuttoon, joutuneet ihmiskaupan ja laittoman siirtolaisuuden välikappaleiksi, tunteneet nahoissaan Lähi-idän tilanteen.  Meklareissa, hipeissä ja hamstereissa ollaan vuoden 2008 finanssikriisissä ja arvopaperikuplan puhkeamisessa. Ihmiset yrittävät tienata leipäänsä doncasterilaisissa yrityksissä ja maksaa kotejaan, kun samaan aikaan heidän työpaikkansa ja asuntolainansa ovat vaakalaudalla Lontoon Cityn johdannaiskaupoissa ja subprime-markkinoilla.

Tarinan päähenkilöt kuuluvat samaan perheeseen. Sergen pitäisi olla viimeistelemässä väitöskirjaansa, mutta takookin rahaa Lontoossa meklarina. Sergen äiti Doro on jäänyt hippikommuuniaikoihinsa ja odottaa poikansa palaavan Doncasteriin, kunhan opinnot valmistuvat.

”Homma nimittäin on niin, että Sergen vanhemmat kuvittelevat hänen asuvan edelleen Cambridgessa. Hän ei ole vielä raaskinut kertoa heille uudesta työstään. Voisi kuvitella, että useimmat normaalit vanhemmat olisivat mielissään, jos heidän alta kolmikymppinen poikansa tienaisi jo yhdeksänkymmentä tuhatta vuodessa. Mutta eivät Doro ja Marcus. He katsoisivat Sergen pettäneen ihanteensa täydellisesti, millä he tarkoittavat omia ihanteitaan, sillä Sergellä ei ole sellaisia – lukuun ottamatta epämääräistä yleistä hyväntahdon tunnetta joka miestä kohtaan. Ja naista.”

Doro vastustaa tiukasti turhaa kuluttamista ja talouskasvua, eikä suostu astumaan Starbucksiin. Sergen isosisko Clara katuu päätöstään jäädä luokanopettajaksi Doncasteriin, sillä hänen haaveensa ja ideansa liekin sytyttämisestä köyhään yhteisöön ovat romuttuneet yksi toisensa jälkeen. Adoptoidulla kuopuksella Uuli-Annalla on Downin syndrooma ja hän haaveilee itsenäisestä elämästä. Perheen isä Marcus on eläkkeelle jäänyt historioitsija, joka kirjoittaa teosta vasemmiston historiasta.

” ’Vallankumouksellinen’ liittyy nykyään uusimpiin matkapuhelimiin. ’Kamppailua’ on koettaa päästä kotiin bussilla ostoskassien kanssa. He kuvittelevat, että indiemusiikin kuunteleminen tekee heistä kapinallisia.”

Marcus ja Doro ovat päättäneet mennä vanhuuden kynnyksellä naimisiin ja antavat lähinnä Claralle tehtäväksi kutsua hääjuhliin Solidaarisuustalon entiset asukkaat.  Se oli perheen koti lasten syntyessä, Sheffieldin lähellä sijainnut kiinteistö, jossa asui vakituisesti muutama perhekunta ja tilapäisesti useampikin yksittäinen kulkija. Kommuunissa uskottiin yksilönvapauteen ja yhteiskasvatukseen. Solidaarisuustalo on jättänyt jälkensä ihmisiin ja heidän väleihinsä.

Lewycka kirjoittaa hauskasti ja osuvasti. Hänen vahvuuksiaan ovat ironiset huomiot maailman menosta, ja ne Lewycka pukee monitasoiksi ajatuksiksi. Lauseet pysyvät kuitenkin selkeinä, arkisina ja helppoina. Taitavaa.

”Greenhillsin uuden rehtorin nimi on herra Gorst. Herra Alan Gorst. Hän näyttää liian nuorelta rehtoriksi pyöreine vaaleanpunaisine poskineen ja mustine piikkitukkineen. Kun hän astui koulun johtoon edellisen lukukauden lopulla, hän ilmoitti, että perinteinen kesäurheilupäivä (liian monia häviäjiä) korvattaisiin syksyisellä yhteisöpäivällä (kaikki voittajia), jolloin toivotettaisiin uudet vanhemmat tervetulleiksi ja rohkaistaisiin koulun ja yhteisön välistä vuorovaikutusta. Tapa jolla mies sen lausui, tumma pilke silmässään, sai henkilökunnan (erityisesti naispuolisen henkilökunnan) kokemaan, että he olivat tehneet äärimmäisen tyydyttävän uravalinnan.”

Lewyckan lämpimän huumorin sävyttämää kieltä lukee mielellään, vaikka siellä täällä on liikaa hauskuuden alleviivaamista ja osoittamista, väkisin väännettyä vitsiä, kuten italialaishurmurin ja kommuunin naisten kohtaamisissa: ”Miten tulit juttuun kaivostyöläisten vaimojen kanssa? – Proletaarinaiset osoittivat äärimmäistä…miten sanoisin…?” Bruno etsi sanoja ”…luokkatietoisuutta.”

Meklareissa, hipeissä ja hamstereissa on jälleen kasassa elementit, mihin Lewyckan tekstissä aikanaan ihastuin. Ja siinäpä se ongelma piileekin. Löytyy maahanmuuton ja monikulttuurisuuden teema, on rahamarkkinat ja elämässä pärjäämään pyrkivät tavalliset ihmiset, harmitellaan romuttunutta idealismia ja yritetään täyttää sen jättämää tyhjiötä, perheillä on salaisuuksia ja elämä jatkuu niistä huolimatta. Minusta kirja toistaa liikaa Lewyckan aiempaa tuotantoa, se ei sytytä. Luen varmasti Marina Lewyckan seuraavankin romaanin, mutta en erityisemmin odota sen ilmestymistä.

Lokakuussa 2015 luetut

Suosituksiksi nousevat

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Karo Hämäläinen: Yksin. Romaani Paavo Nurmesta. (2015 WSOY, 251 s). Hieno, hyvin kirjoitettu kuvaus miehestä, joka oli säälimätön itseään, muita ihmisiä ja häviämistä kohtaan. Hän oli myös kaikkien aikojen parhaita urheilijoita.

Katri Lipson: Jäätelökauppias


Lukukokemuksina säilyvät

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (1952 Tammi, 115 s). Italo Calvino –projektini tavoitteena on lukea italialaiskirjailijan kaikki 12 suomennettua teosta. Kirjoitan sitten lopussa niistä enemmän, mutta alku oli lupaava: kiehtova pieni satumainen tarina ihmisen hyvän ja pahan puolen liitosta ja taistelusta.

Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä (2007 Like, 288 s). Palkittu, hauskahko ja persoonallisesti kirjoitettu Dominikaanisesta tasavallasta kotoisin olevan nörttipojan tarina. Kiinnostavampi elementti oli lukea maan entisen hirmuhallitsijan Rafael Trujillon valtakaudesta. Ihan uutta historiatietoa minulle.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (2013 Tammi, 364 s). Kirja on ollut esillä, koska alkupuolen juonenkäänne on merkittävä sekä ehdottomasti ei-paljastettava. Lisäksi ollaan oltu sitä mieltä, että kirjalla on hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -tarinan kanssa. En ole kummastakaan argumentista eri mieltä.

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä

HJK 2015

Jalkapallon Suomen mestaruudesta on pelattu vuodesta 1908. Sotavuodet ja muutama muu poikkeus pois lukien mestaruus on jaettu satakunta kertaa. Tänään päättyi vuoden 2015 kausi. HJK on perustettu 1907 ja se on juhlinut sarjan voittoa 27 kertaa. Siis keskimäärin noin joka neljäs vuosi. Historia alkaa olla jo pitkä, ja ajat muuttuneet, joten ehkä on hedelmällisempää tarkastella tuoreempia tilastoja.

Aloin käydä HJK:n peleissä 1980-luvun alkupuolella, joitain muistikuvia on 70-luvulta. Lasken kuitenkin, että kaudesta 1990 alkaen olen ollut Klubikatsomossa säännöllisesti. Näiden 26 kauden aikana mestaruutta on päästy juhlimaan 11 kertaa. Karkealla tilastoinnilla HJK voittaa siis kaksi mestaruutta viidessä vuodessa. Kun ennen tänään päättynyttä kautta mestaruuksia oli tullut peräti kuusi peräkkäin, Sonera stadionille oli ehtinyt kerääntyä iso joukko uusia kannattajia, joille pokaalitta jääminen oli kokonaan vieras kokemus. Se näkyi esimerkiksi sosiaalisen median kommenttikentissä.

Tietysti HJK:lta on lupa vaatia 2010-luvulla enemmän kuin monena muuna historian aikana. Klubi on hoitanut asiansa hyvin, ja ainakin pelaajamateriaalissa, markkinoinnissa, kansainvälisyydessä, olosuhteissa ja taloudessa ero muihin seuroihin on vain kasvanut. Siksi, huolimatta vähintäänkin kohtalaisista tuloksista, meillä on oikeus sanoa kautta 2015 pettymykseksi. Itsekin julistin Talin hallikauden jälkeen keväällä, että kyseessä saattaa olla jopa kaikkien aikojen Klubi, maajoukkuettakin parempi.

Alkukausi vapun tienoilta juhannuksen alle oli tuloksissa hyvä, vaikka mukaan  mahtui surkeita pelejä. Peli oli hidasta ja sekavaa, käsijarru päällä mentiin. Suomen cupissa edettiin välieriin, ja sarjassa kerättiin kahdeksan voittoa, viisi tasapeliä ja yksi häviö. Näytti kuitenkin kuin rajusti uudistunut joukkue olisi lähinnä sinnitellyt kasvukivuissaan läpi hurjan otteluruuhkan. Se tiivistyi luokattoman huonoon esitykseen Lahden kisapuistossa kesäkuun alussa.

Pieni tauko, vihdoin löysempi ottelutahti, ja juhannuksen ympärillä hienot kaksi kotivoittoa SJK:sta ja Jarosta. Sitten yhtäkkiä Bana Lehkosuon sanoin minikriisi: Ilves-, Inter-, HIFK-, RoPS-matseista vain kaksi pistettä juuri europelien kynnyksellä. Niiden alku meni hyvin, ja lopulta saldo europeleistä ei lainkaan kalpene monien aikaisempien vuosien tuloksille: voitettiin kaksi peliä kuudesta, kotona ei hävitty.

Mutta tässä kohtaa tapahtui niskan lopullinen katkeaminen. 15 päivän katastrofijaksolla hävittiin traagisesti Astanalle 3-4, MIFK:lle 1-5 ja Krasnodarille 1-5. Siihen se lässähti, alkoi pelaajaliikenne sisään ja ulos, iski hurja loukkaantumissuma. Pelattiin viikkokausia ilman ensimmäistäkään voittoa ja se lienee historiankin valossa poikkeuksellista. Lokakuun loppukiri jätti kaudesta sentään miellyttävän jälkimaun. Seinäjoelle ja Rovaniemelle lähetän mielelläni onnittelut hyvästä työstä.

Parhaita asioita sarjakaudessa 2015 olivat nousijat HIFK, Ilves ja KTP. Rödan nouseminen toi Helsingin katukuvaan sykettä ja jalkapallokulttuuria tavalla, johon Honka ja sitä ennen monet muut HJK:n haastaneet eivät päässeet lähellekään. Pitkän tauon jälkeen pääsimme myös käymään todellisissa suomalaisissa fudispyhätöissä Tammelassa ja Arto Tolsa areenalla. Cupin myötä ohjelmaan sisältyi myös retki Valkeakoskelle.

Nyky-HJK:ssa en pidä, kuinka uusia pelaajia lappaa sisään pitkin kesää. He jäävät usein tuntemattomiksi ja persoonattomiksi. Mielestäni asiaan kuuluu, että omia pelaajia nostetaan talven aikana Klubi 04:sta ja muualta tulleisiin vahvistuksiin päästään tutustumaan jo harjoituskaudella. Nyt loppukesästä taisi pahimmillaan olla kaksi pelaajaa kentällä siitä aloituskokoonpanosta, jolla sarjaan keväällä lähdettiin.

Tie eurooppalaisen keskitason tuntumaan on pitkä ja kivinen, mutta sillä matkalla ollaan. Pitää tietysti pelata paremmin ja kasvattaa valmiimpia pelaajia. Myös fanipuolella pitää kypsyä: Jos haluamme Klubistamme koko kaupungin ylpeyden, pitää puritaanisimpienkin klubisydänten sietää, että siitä sitten myös tulee kaikkien yhteinen joukkue. Silloin kaikilla riippumatta fanaattisuuden tasosta on yhtäläinen oikeus kantaa seuran värejä ja kokea joukkue omakseen. Ei ole olemassa mitään aitoa tai oikeaa faniutta. Uudelle tasolle nousemiseksi tarvitaan kannattajien lisäksi rahaa, ja jos Barcelona tai Liverpool saadaan kerrankin kylään, niin ne otetaan vastaan ja peliä mennään katsomaan. Ja jos ei kaikesta sydämestä innostutakaan, niin ei nyt ainakaan boikotoida.

Kolme suurta klubilaista poistui HJK:sta. Kiitos Robin Lod, Rasmus Schuller ja ennen kaikkea kiitos Markus Heikkinen. Kannan ylpeänä Makon numeroa 6 ensi kesänäkin Klubipäädyssä. Sitä ennen kuitenkin helmikuussa Talin halliin. Muistiinpanovihko mukana, HJK:n kokoonpano vuosimallia 2016 paperille. Siitä se taas lähtee.

Katri Lipson: Jäätelökauppias

Katri Lipson: Jäätelökauppias (2012 Tammi, 293 s)

“Eva ottaa tuulihattukulhosta kiinni kaksin käsin, läjäyttää tuulihatut tarjoilulautaselle ja jää siihen asentoon, itkun kouristamana. – Että sinä menit kertomaan sille ämmälle minun keskenmenoistani.

- Eva, nyt soitetaan siskolle.

- Painu helvettiin! Kukaan ei enää tule korjaamaan sinun jälkiäsi!

Yritän kiittää illasta ja alan perääntyä eteistä kohti mutta Eva vetäisee minut taas takaisin. – Odota, Jan, minä lupasin sinulle jälkiruokaa!

- Ei sillä ole nyt niin väliä, Eva.

- Onhan! Minä paistoin ainakin kymmenen pellillistä näitä vitun tuulihattuja ennen kuin ne onnistuivat.

- Avasitko uuninluukun liian aikaisin? kysyn ja kadun heti, mutta Eva katsoo minua ihmeissään ja pyyhkäisee poskiaan. 

– Joo, avasin. Odota, Jan, laitan sinulle niitä mukaan. Kääritään ne kelmuun. Kuinka monta haluat?”

Löysin verkon kätköistä kanssalukijan tulkintaa Katri Lipsonin Jäätelökauppiaasta. Se helpotti lukemista huomattavasti, koska tarinan karttamerkit olivat olemassa. Pystyin keskittymään lukukokemukseen, en kulkenut umpimetsässä. Jos tämä kirjoitukseni innostaa lukemaan Jäätelökauppiaan ja antaa seuraavalle lukijalle vastaavan tuen, se on ruutunsa täyttänyt.

Tarinan kulku on Jäätelökauppiaassa vaikea ja vaikka kirjoitankin aika paljon juonesta, en koe paljastavani asioita. Kirjassa tehdään elokuvaa, näytellään näyttelemistä, eletään, selvitellään rinnakkaisesti sekä elokuvan tekemistä että todellisia tapahtumia. Eikä lukijalle ole selvää, mitä näistä missäkin kohdassa.

Kirjan alkupuolella ollaan ainakin kolmessa eri ajassa ja paikassa. Esther ja Tomas piiloutuvat toisen maailmansodan aikana Tshekkoslovakiassa rouva Nemcovan maalaistaloon. Pariskunta ei tunne toisiaan. Mies on jäätelökauppias. Piilottelun aikana he rakastuvat toisiinsa, mutta Tomas häipyy. Estherin aviomies on todellisuudessa jalkapuoli sotalentäjä, paljastuu myöhemmin Jäätelökauppias-nimisessä elokuvassa.

“Mutta Esther ei ole kovin varma itsestään rouva Nemcovan läheisyydessä, niin teräviltä rouva Nemcovan silmät näyttävät, ne näkevät kaiken lävitse, myös Estherin ja Tomasin, ne näkevät tarkkaan sellaista mitä Esther voi nuoruutensa vuoksi vasta aavistaa: että heissä on jotain outoa, on ollut jo alusta asti, he eivät yksinkertaisesti näytä olevan missään avioliittoon kuuluvassa vaiheessa, he ovat sen ikäisiäkin että jos he olisivat jossain vaiheessa he voisivat olla todennäköisesti vasta alussa, mutta alun pidätettyä kiihkoa heissä ei ole tippaakaan, ei keskikohdan kumppanuutta, ei lopun tyhjyyttä eikä minkään vaiheen vihamielisyyttä.”

Sodan päätyttyä Ohjaaja, Eva Zachalova ja Martin Jelinek tekevät Jäätelökauppias-elokuvaa. Elokuvan tekeminen sijoittuu romaanissa alkupuoliskolle, ja sen aikana Katri Lipson hukuttaa lukijansa yksityiskohtiin ja kysymyksiin. Miksi Martinin pitää kaivaa kuvauksissa metsään tietyn mallinen kuoppa? Miksi Eva haistaa toistuvasti palaneen käryä? Miksi Estherin matkalaukku oli kevyt, mutta Tomasin täynnä kirjoja? Miksei Tomas saa käsivarttaan suoraksi?

Elokuvan valmistuttua joitakin vuosia myöhemmin Kuulustelija haluaa tietää, miksi Nainen käy katsomassa Jäätelökauppias-elokuvan kaikki näytökset. Ilmeisesti kyseessä on Esther, joka haikailee Tomasin perään. Naista on valokuvattu salaa, ja Ohjaajaa kehotetaan hakeutumaan Naisen seuraan lisätietojen saamiseksi.

Minä tunnustan, että tässä noin puolenvälin tienoilla olin ulkona. Muistiinpanoissani on jopa mainintoja pettymyksestä. Olin pitänyt tekstistä ja henkilöistä ja lukenut kirjaa hyvin mielelläni. Mutta liian monia asioita en ymmärtänyt. Oli kuulustelu- ja vakoilumenetelmin ryhdytty selvittämään elokuvan taustoja – elokuvan, jonka tekeminen oli edelliset sata sivua ollut ilmassa: kuka oikein esitti ja ketä; missä ja milloin elokuva tehtiin; miten ihmeessä elokuvan ohjaaja voi olla tietämättä, onko nainen elokuvan toinen päänäyttelijä vai ei?

Mutta sitten tapahtui jotakin. En väitä, että palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen, että olisin saanut juonen päästä kiinni, saati löytänyt vastauksia kysymyksiini. Kun kirja eteni toisella puoliskollaan, sain lukijana itselleni rauhan. Minun ei tarvinnut pinnistellä ymmärtääkseni kaikkea, lakkasin pohtimasta kanssalukijan tulkintoja. Ehkä kuvaavaa oli, että loppupuolella kirjan luvut saattaisivat mielestäni toimia myös itsenäisinä tarinoina. Esimerkiksi viides luku “Merenneidot” on minusta kuin hieno novelli.

Siirrytään 1960-luvun loppupuolelle Göteborgiin. Juonella on tästedes muutama yhtymäkohta alkupuoliskolle, mutta muuten luetaan kuin uutta tarinaa. Estherin poika Jan on loikannut Tshekkoslovakiasta ja saa majapaikan ruotsalaisten opiskelijoiden luota. Yhden heistä, Kerstinin, kanssa Jan menee naimisiin ja saa tyttären Gunillan. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Gunilla hakeutuu Interraililla Janin kotikaupunkiin Olomouciin. Kerstin ja Jan tapaavat poliittisesti tiedostavassa Ruotsissa, jossa eletään hengessä mukana Prahan kevättä 1968. Neuvostovallan luhistuttua 1990 Jan, Kerstin ja monet muut pariskunnat ovat eronneet, ja terapeutin neuvosta pidetään yhteiset juhlat nykyisille ja entisille.

Tuntuu laimealta sanoa, että kirjassa liikutaan eri aikakausissa. Toki tarina sijoittuu 1940-, 60- ja 90-luvuille, mutta liikettä tapahtuu myös muilla tasoilla: nykyhetkessä ja muistoissa; haaveissa ja todellisuudessa; toiveissa ja peloissa; elokuvarooleissa ja aidoissa tunteissa; tosielämässä ja tarinassa. Melkein kaikkien kirjan ihmisten tarina alkaa keskeltä ja kun he poistuvat tarinasta kesken ja äkillisesti, jäävät he vahvasti, surullisesti ja haikeasti lukijan mieleen elämään.

Esther on rikkinäinen ja pelokas ihminen. Hänen pettymyksensä elämään ja yksinäisyyden pelko kouraisevat syvältä.
“Viini imeytyy Estherin vereen ja kuiskii kuinka selvittäisi, vahvistaisi ja syventäisi kaiken, ja Esther joisi paljon enemmän jos olisi juotavaa, hän joisi varmaan myös liikaa mutta omasta tahdostaan ja joisi vielä lisääkin vain siksi että Tomasin mielestä hänen pitäisi juoda vähemmän, ja siten kaikki voisi olla Estherin hallinnassa enemmän kuin kertaakaan selvinpäin. Mutta kaikista tunteista Estherin sisällä viini voimistaa eniten pelkoa ja pelko alkaa vuotaa kuin rikki menneestä hanasta ja kohta emännän haalimat siankyljykset kelluvat sen pinnalla ja huulimaali menee niin sekaisin että se on vielä pahemman näköinen kuin alussa.”

Estherin surullisuus periytyy Janille. Hänen elämälleen antaa kiintopisteen tshekkoslovakialaisen opiskelijatoverin Jan Palachin neuvostovallan protestina tekemä polttoitsemurha. Janilla ei ollut sen tai toisenkaan samanlaisen ratkaisun tehneen Janin kanssa mitään tekemistä, mutta tapahtumat luovat Janin elämään surullisen auran. Samalla tavalla kuin Jäätelökauppias oli tehnyt Estherille 20 vuotta aiemmin. Näihin Janin ja Estherin ajatukset palaavat toistuvasti.

Kerronta on välähdyksenomaista, kuin kohtauksia joiden väliin jää tyhjä rivi, pieni pimeä hetki lukijalle – tai elokuvan katsojalle - aikaa kuvitella. Ratkaisu on epäilemättä kirjoittajalle haastava, mutta toimii erinomaisesti. Kansakuntien ja poliittisten järjestelmien muutos kulkee kirjassa rinnan henkilöiden elämänkohtaloiden kanssa. Kunpa tämä asetelma vain olisi selkeämpi.

Katri Lipson kirjoittaa viimeisteltyä, laadukasta, täydellistä tekstiä. Hän luo eläviä yksityiskohtia köyhästä maaseudusta, ihmisten kasvonpiirteistä, helteen piinaamasta rutikuivasta ruohikosta. Yksipuolisen niukan ravinnon kuvaus on niin erinomaista, että melkein tunsin nauttineeni liian suolaista ruokaa. Slaavilaisen, itäblokkilaisen rumuuden ja ankeuden, haikeansuloisen melankolian kuvaajana Lipson on omaa luokkaansa. Janin loikatessa Tshekkoslovakiasta “äiti katsahtaa viistoon oikealle, kadulle jossa on asfaltilla auton paikalla pelkkä tumma suorakaide, jolle ei ole satanut lunta yhtään” ja myöhemmin “mutta äidin on vain jatkettava matkaa, käveltävä siitä ohitse kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin ei tuntisi missään että poika on ollut juuri siinä, mustan suorakaiteen kohdalla, ja sen ulkopuolelle poika on kadonnut, renkaiden jäljet sekoittuvat toisten renkaiden jälkiin, sininen auto sekoittuu toisten sinisten autojen joukkoon, tiet haarautuvat loputtomasti, mutta äidin elämä jakaantuu vain kahteen osaan, pelkoon joka on viimein vaihtunut suruksi.”

Katri Lipsonin esikoisteos Kosmonautti (2008) oli paras sinä vuonna lukemani kirja. Jäätelökauppiaasta kirjoittaminen on ollut vaikeaa. En usko saaneeni tämän tekstin aikana ajatuksiani kirjasta selkeiksi. Toivottavasti sen kuitenkin viestittyä, että vaikkei Jäätelökauppias ole täydellinen, se on tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.

Paljastettakoon lopuksi, että tämä oli toinen lukukerta. Myös Kosmonautin olen lukenut kahdesti. Katri Lipsonin kolmas kirja Detroit ilmestyy 2016. Se on suurenmoista, vaikka minulla on näissäkin kirjoissa aarreaittaa vielä uusiksi lukukerroiksi.

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja (1980 Otava, 134 s).

Täysien pisteiden lukukokemus, koska ihan liian monen vuoden tauon jälkeen luin ääneen nuoremmalle tyttärelleni. Hän lähestyy kovaa vauhtia teini-ikää. Tyttäreni on suuri eläinten ja erityisesti koirien ystävä, ja varmasti osittain tästä syystä kirjaksi valikoitui Veikko Huovisen klassikko kolmen vuosikymmenen takaa.

Kuulijakunta ei ehkä ole ikävaiheensa myötä kaikkein aulein avaamaan syvimpiä tuntojaan yhteisestä lukukokemuksestamme. Sen verran sain kuitenkin nyhdettyä irti, että uskallan vetää johtopäätöksen: hieno kokemus molemmille.

Tyttäreni mielestä kirja oli kiva, sen päähenkilö Mertsi oli outo, kiltti, ystävällinen ja eläinrakas mies, koiran käyttäytymistä kuvattiin hyvin aidosti. Kirjaa kuunnellessa on tuntunut rauhoittavalta ja nukuttavalta, ja tarinan on pystynyt kuvittelemaan ja siihen keskittymään paremmin kuin itse lukiessa. Mertsin päänsäryt olivat kurjaa kuunneltavaa.

Ääneen lukijana on helppo olla samaa mieltä. Tarina tuntuu omassakin mielessä jotenkin elävämmältä kuin monissa itsekseni lukemissa kirjoissa. Lukemisen kokemuksessa oli alkukantaista leirinuotion tunnelmaa, kun kaksi ihmistä kokoontui yhteen kuuntelemaan samaa tarinaa. Minä luin monotoniseen tyyliini, ja tyttäreni kuunteli aivan hiljaisena, mutta silti kirjan liikuttavimmissa kohdissa tunnelma tiheni aivan selvästi. Sen tunsi.

Mertsi Vepsäläinen on orvoksi jäänyt sotainvalidi. Hän on saanut sodassa luodin päähänsä, ja pitkien sairaalajaksojen jälkeen pystyy hädin tuskin elättämään itsensä. Mertsi työskentelee tarinan aikana kirvesmiehen apuna ja tukkikämpällä sekatöissä. Hän tekee aina parhaansa, mutta enemmän miehestä saattaa olla riesaa kovilla työmailla. Mertsi Vepsäläisen vaivana ovat toistuvat kovat päänsärkykohtaukset ja muistinmenetykset.

Työkeikalla Kainuun sydänmailla oleva kirvesmies Ville Kuosmanen juttelee Mertsille aikansa kuluksi ja kertoo kotipuolessa olevasta Sakke-koirasta. Sen kynnen kannukset pitäisi jonkun leikata ennen kuin koira teloo itsensä. Mertsi ottaa tämän asiakseen ja saa Villeltä siunauksen lähteä kotitalolle tehtävää hoitamaan. Jo matkan aikana Mertsi kiintyy mielessään Sakkeen, kuvitteleepa ostavansa sen itselleen seuraksi. Eläimet ovat Mertsin mielestä parempia kuin ihmiset, jotka ampuivat sodassakin päähän.

Ihan kokonaan Huovisen kieli tai tarina eivät ole kestäneet aikaa. Elettiin kovia aikoja, sodanjälkeinen elämä oli niukkaa. Me olemme oppineet, että maata rakennettiin ja sotakorvaukset olivat kohtuuttomat. Luulen kuitenkin, ettei korven tukkikämpällä ajateltu ihan näin:

”Ja kilisevän kylmässä säässä, lumen ja huurteen joukossa työskenteli pieni Suomen kansa hammasta purren ja lihaksiaan jännitellen. Oli maksettava raskas korvaus siitä, että oltiin vielä hengissä ja että oli jouduttu mukaan suurten kansojen selkkauksiin. Saha sihisi ja kirves hakkasi, pokara iski ja raudoitettu reenjalas rääkyi, ja karvalakkien alla kuuraisten partojen takana eli haaveita ja päämääriä. Kunhan saadaan ne korvaukset maksetuksi, niin sen jälkeen kai saadaan itsekin jotain. Että tulisi aika, jolloin kaupasta saisi vapaasti kahvia ja makkaraa. Että tulisi aika, jolloin voisi ostaa vaatteita ja oikeita nahkakenkiä, oikeita kumisaappaita ja kunnon tupakkaa. Tulisipa vielä aika, jolloin termospullossa tuoksuisi vahva kahvi ja leivälle saisi nostaa kelpo voinokareen…”

Muuta kyseenalaistettavaa minulla ei ole. Veikko Huovisen kieli on erinomaista, tarina etenee haikeana ja täsmälleen oikein rytmitettynä. Kainuun kylmien korpien kuvaus on niin lumoava, että tekee mieli vääntää keskuslämmityspatterin säätimestä ja vetää villasukat jalkaan. Vesiteiden jäädyttäminen keskellä yötä on työtä, Huovisen valitsemat sanat eläviä ja samalla aivan uusia rivitalovyöhykkeen ja konttoritöiden kasvatille. Tyttäreni mielestä työhommiakin jaksoi kuunnella, mutta mieluummin Saken tekemisiä.

Veikko Huovinen kertoo lämpimästi ihmisistä ja ajoista, jolloin kaikista pidettiin huolta. Annan lähes vahvimman suositukseni Koirankynnen leikkaajalle sekä ääneen lukemiselle. Kohta katsomme yhdessä Markku Pölösen samannimisen elokuvan.

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä
(suomennos Markku Päkkilä 2002 Otava, 634 s)
John Henry Days (alkuperäinen 2001 4th Estate, 389 s)

Ei ole kääntäjän vika, kun suomen kielessä ei ole vastinetta kirjan nimelle. Balladi John Henrystä on käännöksenä kelpo etenkin, kun tarinassa keskeisessä roolissa todella on laulu tuosta legendaarisesta hahmosta. Mutta alkuperäinen nimi on parempi, koska John Henry Days kertoo John Henryn ajoista 1870-luvulla ja samalla John Henry –päivistä Länsi-Virginiassa 1990-luvun loppuvuosina.

Lukukokemuksena asetelma on lähes identtinen heinäkuisen Adam Langerin California Avenuen kanssa: ostin ja luin John Henry Daysin kymmenkunta vuotta sitten ja poimin nyt lukemani suomennoksen myöhemmin Paloheinän kirjaston poistohyllystä. Toisin kuin heinäkuussa, tällä kertaa huomasin, että olin kyllä ymmärtänyt kaiken lukemani, mutta edelleen jää epäselväksi kirjan perimmäinen asetelma. Mitä Whitehead on halunnut kertoa lukijoilleen kirjoittamalla John Henryn tarinan näin erikoisella tavalla?

Eletään vuotta 1996. Internet on tulossa, mutta ei vielä etelävaltiolaisten taksikuskien elämään. Kyynistynyt chicagolaistoimittaja J.Sutter oli aina luokkansa ainoa musta, ja opettaja opetti Amerikan orjuuden vaiheet nopeasti ja vältellen. Hänen koulukaveriensa vanhempien mielestä oli kasvatuksellisesti kiinnostavaa, kun lapsilla oli ystäväpiirissään erirotuisia ihmisiä. Joskus aikanaan J. oli nuori, innokas ja aktiivinen osa kaupunkilehden rikos- ja kulttuuritoimitusta. Nykyään Sutteria eivät oman työnsä aiheet voisi vähempää kiinnostaa, mutta hän haluaa pysyä toimittajien kestityslistalla. Onpa käynnissä vedonlyöntikin, kuinka monena peräkkäisenä päivänä saa nautittua ilmaisen lounaan.

”Kaikki mitä hänellä on yllään on saatu ilmaiseksi. Calvin Kleinin farkut ovat työvoitto parin vuoden takaa, suunnittelijakuuluisuuden uuden kevätmalliston kunniaksi järjestetyistä juhlista. Farkkuja oli röykkiöittäin, mutta yhtiön muhkeasta PR-budjetistakin vei voiton juhlavieraiden kollektiivinen pelko, ettei tarjolla ollut itse kunkin kokoa tai että joku toinen toimittaja ehtisi nappaamaan viimeisen istuvan parin nenän edestä, ja niin sai alkunsa seuraavan päivän New York Postin sivuilla raportoitu mylläkkä.”

J.Sutter on saapunut Länsi-Virginiaan John Henry –päiville. John Henry on tarujen, kertomusten, piirustusten, laulujen ja lorujen 1800-luvun loppupuolella orjuudesta vapautunut työläinen. Moukari kädessä syntynyt hiilenmusta mies. Väkivahva, 190-senttinen rautatietunnelityömaalla työskennellyt porari. John Henry kuoli tunneliin nujerrettuaan kaivuukilpailussa höyryporan. Onko miestä koskaan ollut olemassakaan? Onko mitään kilpailua koskaan järjestetty? John ja Henry olivat yleisimmät vapautettujen orjien nimet.

”Balladi John Henrystä on itseoikeutetusti kaikkien rautatietyöläisen laulu. John Henry rakensi rautateitä. John Henryn laulu kuuluu kaikille lapio- ja hakkuumiehille – konekuskeille – porareille – kaikille työmaiden miehille. Sitä laulavat mustat työmiehet kaikkialla, eikä kukaan muu laula sitä samalla lailla kuin ne miehet, koska muut eivät pidä John Henryn muistoa yhtä suuressa arvossa ja kunniassa. Itse olen ollut kulkumies koko ikäni – aina siitä asti kun karkasin 12-vuotiaana valkolaisilta – ja olen tehnyt töitä omieni joukossa rautateiden rakennusleireillä Suurilta järviltä Floridaan ja Atlantilta Missouri-joelle, ja joka paikassa missä olen ollut töissä, joku tunsi John Henryn laulun ja lauloi sitä.”

John Henry –päivien julkistamistilaisuudessa tämä entinen orja on pääsemässä Amerikan kansallissankarit –postimerkkisarjaan. Benny ja Josie pitävät kulahtanutta motellia, joka uhkaa kuitenkin kerrankin täyttyä festivaalipäivien ajaksi. Kädestä suuhun elävän freelance-toimittajan Pamela Streetin isä on vastikään kuollut ja John Henry –päivien järjestäjillä on suuri kiinnostus keräilijä-isän jäämistöön. Alphonse Miggins pelastaa J.Sutterin heimlichin otteella, kun tämä meinaa tukehtua lihanpalaan. Bobbystä ei koskaan tiedä, hän osaa Balladin John Henrystä ulkoa, ja nyt hän on käynyt ostamassa lekan juuri ennen John Henry –päivien alkua. Joan Acorn kirjoittaa paikallislehdelle reportaasia John Henry –päivistä. Festivaalin päättäjäispäivänä postivirkailija avaa tulen ja ampuu kolme ihmistä kuoliaaksi. Kuvaus Rolling Stonesin keikasta kalifornialaisella aavikolla sekä J.Sutterin ja tämän vanhan ystävän kohtaamisesta saastaisessa crack-luolassa ovat erinomaisen tiheää tekstiä. Välillä käydään porarien leirissä, ja jatkuvat sortumisonnettomuudet verottavat työläisiä rivistä. Tunneliyhtiö pitää miesten innostusta käynnissä tarjoamalla rahapalkintoja porauskilpailujen voittajille. Guy Johnson on epätoivoinen folkloren kerääjä, jonka tavoitteena on päästä balladin alkulähteille. Yksi esittää musikaalin pääosassa John Henryä, toinen veistää porarilegendasta näköispatsasta, matkamuistokaupat menestyvät John Henry –tuotteilla.

Nämä olivat ja eivät olleet juonipaljastuksia. Tapahtumat ja ihmiset liittyvät ja eivät liity toisiinsa, mutta Colson Whitehead kehittää niistä hyvin mielenkiintoisen tarinan. Whitehead laittaa oivaltavasti vastakkain ja rinnakkain entisaikojen urakoinnin ja nykypäivän ammatit, vuoren läpi porautumisen ja ilmaisten lounaiden siipeilyennätyksen keräämisen. Hän tekee sen omituisesti kirjoittaen, viehättävän lakonisesti, hillityn harmaalla huumorilla. Kirjan osien otsikoinnit houkuttelevat lukemaan: Terminaalikaupunki, Pieni yösoitto moottorimotellissa, Maalaisilman vaikutuksista, Teoria elämästä poraustyönä, Uusia säkeitä. Kuvaus kyynistyneen toimittajan asenteista ja intohimottomuudesta on elävää luettavaa, mutta monesti mietin, onko siitä yli 600-sivuisen romaanin kannattelijaksi.

Oleellisin kysymys lukiessa oli, pysyykö tämä paketti kasassa, saako Colson Whitehead junan kunnialla asemalle, olenko minä loppuun asti kyydissä. Pysyi, mutta tunnustan, että puolen välin paikkeilla uskoni oli koetuksella.

Syyskuussa 2015 luetut

Suositukseksi nousee

Kari Hotakainen: Henkireikä (2015 Siltala, 200 s). Kari Hotakaisen tuotanto on ollut aina läsnä.  Nyt on taas oikein hyvän kirjan vuoro. Se kertoo epätoivosta, yksinäisyydestä ja rikoksesta. Kuin vanhat liekit roihahtaisivat uudestaan Hotakainen kuvatessa, kuinka me kaikki voisimme syyllistyä tappoon, ei murhaan.

Lukukokemuksina säilyvät

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha (2015 Like, 216 s). Suoraviivainen ja kursailematon tarina teatterista, eroperheistä, yksinäisyydestä, ruumiin ja mielen kontrollista. Ala-Harjasta on tullut vuosien saatossa eräänlainen luottokirjailijani; taso säilyy vakaana, ja ehkä jonakin päivänä tulee nappisuoritus.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (2013 Gummerus, 288 s). Lapsen ja nuoren tarkastelukulmasta kirjoitettu siirtolais- ja kasvuromaani Zimbabwen slummeista Amerikan collegeihin. Kun kieli on erinomaista, asetelma taitava, henkilöt hyvin kuvattu, niin miten ihmeessä lopputuloksena on vain keskitason kirja?

Eleanor Catton:Valontuojat (2013, 722 s).

Unohduksiin painuvat

Roope Lipasti: Linnan juhlat (2015 Atena, 283 s). Mainioiden, arkisten, tarkkanäköisten, erittäin hauskojen Rajanaapurin ja Perunkirjoituksen jälkeen Linnan juhlat tuntui valjulta. Asetelma oli mielestäni liian keinotekoinen.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana (2014 Noxboox, 213 s). Traaginen tarina, joka yrittää filosofiaa ja kasvukertomusta yhdistämällä selittää kouluampumiseen johtavia tapahtumia. Yrittää ehkä liikaa, eikä siksi oikein avautunut minulle.

Suomimusahaaste

Tammikuussa 2015 sain hyvältä ystävältäni Facebookissa kiertäneen suomimusahaasteen: viisi päivää, viisi suomalaista musiikkiesitystä, viidet perustelut. Sain näihin teksteihini arvostamiltani ihmisiltä palautetta, jonka katson vaikuttaneen tämän blogin perustamiseen puolisen vuotta myöhemmin. Kiitos siis vielä kerran.

Julkaistu Facebook-sivullani 10. – 14.1.2015:

Suomimusahaaste 1/5

Teiniosastoni, nolostumisvaara - isi kirjoittaa nuorisomusiikista. Suomalainen rap tuonee ensisijaisesti mielleyhtymän typeriin vitseihin ja sittemmin koko kansan pintaliitojulkkismeininkiin. Iso osa genrestä on täysin älytöntä ja joutavaa musiikkia, mutta silti olen ollut siitä pitkään kiinnostunut. Joukkoon mahtuu oikein hyviäkin hetkiä.

Kaikenlaista lähestymistapaa on kokeiltu, ja selväksi tullut, että amerikkalainen gangstameno ei vaan näille leveysasteille sovi. Vaikka nämä artistit ehkä haluaisivatkin, Helsingin kaduilla ei ole vaarallista, eikä konetuliaseita tarvitse yleisesti pelätä.

Pohjoishelsinkiläinen DJ Kridlokk (s.1985) on onnistunut luomaan uskottavaa linjaa. Hänen tummanpuhuvat tarinansa kertovat suomalaisesta katuelämästä. Pohjoismainen yhteiskunta kutsuu tätä ehkä nivelvaiheen syrjäytymiseksi; siihen kuuluu pleikan pelaaminen kaiket yöt, työmarkkinatuki, notkuminen tapulikaupunkilaisissa leikkipuistoissa ja ostareilla, yksinhuoltajuus, harmaus ja näköalattomuus.

Musiikillisesti ollaan otettu hieman hönkää pois. Tempo on hitaampi ja koska suurin osa tallenteista tehdään alunperin c-kaseteille, äänimaailma on yksinkertainen. Erittäin tumma ja synkkä, hiipivä.

Dj Kridlokkin Mutsi oli viime vuoden parhaiden levyjen listallani sijalla 2. Innostuin niin, että kävin kesällä katsomassa DJ Kridlokkin keikkaa, jossa mukana esiintyivät myös Eevil Stöö ja Tuuttimörkö. Se oli virhe.
















Suomimusahaaste 2/5

1980-luvulla kuunneltiin heavyä. On jäänyt mielikuva, että sitä kesti kauan ja oli leimallista isolle osalle elämän kulkua. Varmaan niin olikin, mutta nyt tarkasteltuna ajanjakso oli lyhyt: ostin ensimmäiset metalli- (ja ylipäätään) lp:ni vuonna 1983 ja 1988 kaikki heavylevyt oli jo viety divariin.

Keskeisiä muutosagentteja olivat kaveri Ville, isosiskonsa Iina ja etenkin jälkimmäisen poikaystävä Riku. Hän tuuttasi meille "parempaa" musiikkia minkä kerkesi, ja yksi kohteista oli Hearthill. Se tuli Kontulasta, minne ei olisi siihen aikaan uskallettu mennä ollenkaan muuten kuin säännöllisesti häviämään FC Kontulle.

Yhtyeen esikois-ep ja kaksi ensimmäistä levyä olivat erinomaisia ja kolmaskin vielä ihan hyvä, mutta sitten kärki tylsyi. Kulta-aikaan sisältyy elämäni ensimmäinen Tavastia-keikka 29.4.1989. Nyt kuunneltuna koko tuotanto ei ehkä ole täysin kestänyt aikaa, mutta esimerkiksi yksi parhaista, Rainy Days on edelleen hieno kappale. Viulut ja kaikki.












Suomimusahaaste 3/5

Pääsääntöisesti en paljoa piittaa bändien kaupallisesta menestyksestä. Pikemminkin niin, että mitä tuntemattomampi sen parempi. Suomalaisille yhtyeille kansainvälistä menestystä olisi kuitenkin monesti toivonut. Ehkä kyse on jostain maaotteluhengestä - ehkä siitä epäreiluudesta, että maailmalla on menestynyt kaikenlaisia vierasmaalaisia keskinkertaisuuksia.

Parasta Turusta, eli The Crash on yhtye, jolle menestyksen olisi tottavie suonut. Jos pojat olisivat olleet angloamerikkalaiselta kielialueelta ja markkinointisatsaus kollegoidensa veroinen, laajempi tähteys olisi ollut taattu. Nyt se jäi Keski-Euroopan keikkojen lisäksi kai siihen, että joku biisi pääsi saksalaiseen automainokseen. Videoistakin kuulemma tykättiin.

Yhtyeen persoonallinen sointi ja Teemu Brunilan verraton laulunkirjoitustaito tuotti nipun kuolemattoman hienoja pop-kappaleita. Oma suosikkini on Flash, joka löytyy vuoden 2003 syntsapainotteisemmalta Melodrama-albumilta. Flash on kappale, joka onnistuu samanaikaisesti hymyilyttämään ja itkettämään. Kun osuu tuohon koomisen ja traagisen leikkauskohtaan, pääsee tunkeutumaan kaikkein syvimmälle. Sing me to the stars.
















Suomimusahaaste 4/5

Olavi Uusivirta on lahjakas kaveri. Olen nauttinut miehen tuotannosta varsin paljon levyillä, näyttämöillä, lavoilla ja elävissä kuvissa. Valitettavasti on todettava, että ihan se kaikkein suurin mestariesitys on vielä tuloillaan.

Lupausta siitä saatiin heinäkuussa KOKO Jazzclubilla. Olavi esiintyi vierailevana taiteilijana tarkoituksenaan tulkita Nick Caven ja Leonard Cohenin musiikkia. Sitäkin hän teki ja varsin hienosti, mutta keikka roihahti sellaisiin liekkeihin, että harvoin näkee. Tapahtui vaikka mitä, ja Uusivirta piti näyttelijän karismallaan paketin kasassa hurjasta intensiteetistä ja ajoittaisesta kaoottisuudesta huolimatta.

Olavi Uusivirran paras levy on vuoden 2008 Minä olen hullu. Se on epätasainen, raakilemainen, naiivi. Se on myös vinksahtanut, ahdistunut, raivokas ja syvällinen.

Levyn avauskappale Löysäläisen laulu kuuluu minua eniten koskettaneiden kappaleiden joukkoon. Teksti pohjautuu löyhästi Eino Leinon runoon, ja Uusivirta onnistuu kirjoittamaan juuri sellaista lyriikkaa mistä pidän. Hieman runollista ja omituista, mitään ei oikeastaan sanota suoraan, mutta kaikesta kuulee että ajatusta on takana. Sanat jäävät mieleen, tulkintoja saa tehdä, älä ota asioita kirjaimellisesti.

Siteerasin Löysäläisen laulun kertosäettä taannoin päättäessäni läksiäispuhetta työpaikallani:

"Ja pidänkin siitä huolen että lasini viini täyttää

ja kun pahalta alkaa näyttää viime pisaran siitä nuolen

ja odotan että taipuu jo lopulta selkä mielen

jota kuristaa kahleet kielen ja vapauden villi kaipuu

on kädet kuin kerjäläisen niin rengin kuin isännänkin

nyt laulanee suuri hänkin jo laulua löysäläisen"
















Suomimusahaaste 5/5

Oltiin yläasteikäisinä Käpylän Raviksella skodimassa. Paikalle tuli joukko vanhempia kavereita ehdottamaan, että laitetaan jengit pystyyn ja pelataan. Tunnistettiin totta kai, että joukossa oli Leevi & the Leavingsin laulaja. Tuuhea parta, vähän pyöreyttä, kireät Addun verkkarit, urheilusukat niiden päällä polviin.

Ei silloin vielä tiedetty, minkälainen fudispersoona Gösta Sundqvist oli. Pelin jälkeen tiedettiin ainakin, että pelata osaa ja hyvin. Johanneksen Dynamon hienosta historiasta ja Leevi & the Leavingsin klassikkokappaleista huolimatta Sundqvistista tulee aina ensimmäisenä mieleen tuona päivänä vetämänsä uskomaton saksarivolley.

Leevi & the Leavingsin tuotanto on ristiriitaista ja kaksijakoista. Jos laitan heidän kappaleitaan soimaan sekoituksella, joka toisen kohdalla ajattelen, etten ikimaailmassa kehtaa tunnustaa kuuntelevani tällaista hilloviivamelindamiestenlehtikyllikki-kamaa. Ja heti seuraavan kappaleen kohdalla pidän yhtyettä suomalaisen mielenmaiseman taitavimpana tulkkina. Molemmille on kai sijansa. Valitsen jälkimmäisestä kategoriasta yhden suosikkini: Kyykyssä (1995).

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton
Valontuojat (The Luminaries, suom. Tero Valkonen)
2013 Siltala, 722 s

Tapanani on lukea kerrallaan kahta tai kolmea kirjaa. Kesken on aina pääkirjaksi kutsuttu, usein pidempi, haastavampi, hitaammin luettava, merkittävämmäksi etukäteen arvioimani kirja. Rinnakkaiskirjat ovat tavallisesti lyhyempiä, nopeampilukuisia, ratikassa luettavia, kerralla hotkaistavia. Tämä asetelma ei kerro mitään kirjojen laadusta.

Koska pääkirjojen lukeminen kestää kauemmin, kirjavuosi jaksottuu niiden mukaan. Muistan taannoisen syksyn Alastalon salissa, toissakesän Infinite Jestin, keväiset tunnelmat Jokapäiväisen elämämme parissa, kesän vietin Täällä Pohjantähden alla. Nyt elokuun alusta syyskuun alkuun työn alla oli Eleanor Cattonin Valontuojat. Meneillään olleella pääkirjalla on olennainen yhteys siihen, minkälainen muistikuva ajanjaksosta on jäänyt mieleen.

Valontuojat voitti Man Booker Prizen 2013. Luen yleensä pienellä viiveellä Booker-palkitun lisäksi Pulitzer- ja National Book Award –voittajat. Palkinnon voittamista pidän takuuna tietystä tasosta, ja usein kirjat ovatkin hyviä. Pettymyksiä tulee, kun voittaja osoittautuu liian bestsellerhenkiseksi, kertakäyttöiseksi tai pinnalliseksi. En heti muista tilannetta, jossa näillä isoilla palkinnoilla muistettu teos osoittautuisi liian vaikeaksi tai raskaslukuiseksi.

Valontuojien tapahtumat sijoittuvat Uuden-Seelannin kultakuumeen aikoihin 1860-luvulle. Tarinan yhtä alkuasukasta lukuun ottamatta kaikki muut henkilöhahmot ovat lähteneet kodeistansa, sukujensa luota, aloittaneet alusta ja elävät nyt jonkinlaisessa väliaikaisessa juurettomassa paikassa ja ajassa. Rikkaudenhimossaan kullankaivajat valtaavat aina uusia alueita ja reviirejä, monet pyrkivät hyötymään löydöksistä ilman omaa ansiota. Aikaan ja paikkaan kuuluu monia lieveilmiöitä.

Walter Moody saapuu kirjan alussa Crown-hotelliin, missä suurin osa muista henkilöistä on koolla puimassa viime aikojen tapahtumia. Hokitikan kaupungissa on tapahtunut paria viikkoa aiemmin rikoksia, jotka taustoineen ovat alkavan tarinan ytimessä. Kullankaivaja Crosbie Wells on löydetty kuolleena mökistään, ja lähettyviltä on löytynyt prostituoitu Anna Wetherall henkihieverissä. Wellsin kuolinsyy näyttää olevan viinanhuuruinen elämä ja Wetherallin epäillään yrittäneen itsemurhaa oopiumilla. Kuitenkin molempien tapausten taustalla saattaa olla rikos. Wellsiltä jäänyt yllättävä kultaomaisuus ja sen nopea myyminen ovat mysteereitä, kuten kadonneen kullankaivaja Emery Stainesinkin kohtalo.

“Crown-hotellin tupakkasalonkiin kokoontuneet kaksitoista miestä synnyttivät vaikutelman sattumalta yhteen päätyneestä joukkiosta. Olemuksen ja asusteiden moninaisuuden perusteella – oli lievetakkia, hännystakkia, luisilla napeilla varustettua väljää vyötettävää takkia, keltaista molskia, hienoa palttinaa ja tvilliäkin – heitä olisi voinut pitää junanvaunun kahtenatoista ventovieraana, joista kukin oli matkalla eri puolille utuista kaupunkia, jossa kyllä riitti kolkkia kullekin; jokaisen miehen tietoisesta erillisyydestä (kun hän silmäili lehteään, ojentui napauttamaan tuhkat ristikkoon tai laski kämmensyrjän huopakankaalle valmistautuessaan lyömään biljardipalloa) huokui itse asiassa tismalleen se ihmiskehojen vaitonaisuus, jonka voi aistia myöhään illalla julkisessa junanvaunussa, mutta täällä hiljaisuutta ei tahdittanut vaunujen kolke ja kahaltelu vaan sateen raskas ropina.”

Nimiä esiintyy alusta alkaen useita, ja lähes koko tarinan ajan käytetään paljon sivuja jokaisen hahmon luonteen kuvailuun. Silti henkilöt eivät oikein erotu toisistaan, eikä heidän käyttäytymisensä seuraaminen vaatisi ihan näin yksityiskohtaisia luonnekuvauksia. Koska henkilöhahmoihin ei ole riittävän syvää sidettä, näiden väliset kohtaamiset eivät tunnu niin merkityksellisiltä kuin on tarkoitettu. Henkilöiden suhteet toisiinsa ovat niin monimutkaiset, että niistä tarvitsisi melkein piirustuksen. En varmasti tullut tajunneeksi kaikkia yhteyksiä ja merkityksiä.

Kerronta on haastavaa, koska tapahtumia lähestytään eri näkökulmista. Niitä tuodaan esiin juorupitoisena dialogina, ja äkkiä siirrytäänkin seuraamaan aitoa tapahtumaa ajankohtaa hieman samalla vaihtaen. Kieli pakottaa paneutumaan tai muuten saattaa edetä kappaleenkin verran muistamatta tai käsittämättä, mitä tuli lukeneeksi.

"Hän sai erityisen paljon nautintoa väittelystä, kunhan se pysyi laadultaan kohtuuttomana ja teoreettisena, joten hänestä oli upeaa laatia mieltymystensä pienen mutta antaumuksellisen piirin pohjalta pähkähulluja sommitelmia."

Keskivaiheilla kieli tuntui yksinkertaistuvan alkuun verrattuna, melkein kuin kirja olisi vaihtunut. Kieli oli edelleen laadukasta, mutta miellyttävämpää lukea. Kuin lauseiden keskimääräinen pituus olisi lyhentynyt ja rinnasteisten sivulauseiden määrä vähentynyt.

Catton käyttää mielenkiintoista kerronnallista tekniikkaa ja helpottaa harhailevan lukijansa oloa kasaamalla säännöllisesti aiemmin tapahtuneen yhteen. Se toteutetaan yhdessä kohtaa Walter Moodyn päänsisäisenä pohdintana, myöhemmin esittelemällä lukijalle kahden päähenkilön välinen kirjeenvaihto, välillä tapahtumien kulkua valotetaan lehtikirjoitusten avulla. Pidän lisäksi onnistuneena rakennetta, jossa kerronnan edetessä jo olemassa olevan tarinan päälle laskeutuu uuden henkilön myötä ikään kuin uusi kerros. Ongelma oli, että uusi kerros osui vain joihinkin jo aiemmin tiedossa oleviin yksityskohtiin, muttei läheskään kaikkiin.

Valontuojissa oli aineksia oikein hyväksi kirjaksi, mutta paljon selkeämpi sen olisi pitänyt olla. Yritettiinkö tässä liian vaikeaa, yliarvioiko kirjailija lukijansa pahemman kerran? Unohtiko, että vuorovaikutteiselle lukukokemukselle on eduksi antaa mistään mitään tietämättömälle lukijalle edes hieman selkeyttä? Sekoitettiinko ja piilotettiinko asioita tahallaan, sekoittamisen ja piilottamisen vuoksi?

Kaikkea en ymmärtänyt, kaikessa en pysynyt perässä, mutta ison osan kirjan 722 sivusta luin kuitenkin hyvin kiinnostuneena. Oli paljon miellyttävää tekstiä. Silti joku lukemisen himon puute vaivasi, joku tarinan imu jäi kokematta, joku tunneside syntymättä. Ehkä ongelma oli, etten osaa sanoiksi pukea, mikä oli kirjan punainen lanka. Toivon, ettei se ollut sen selviäminen, mitä Emery Stainesille tapahtui tai kuka oli kultahippujen salakuljetusvyyhdin takana.

“Ei tällaista saa tehdä tavalliselle lukijalle!” ja “Tällaista lisää!” eivät ole otteita kirjasta, vaan omista muistiinpanoistani. Kaikkien yksityiskohtien ymmärtäminen ja kokonaisuuden sisäistäminen vaatisi Valontuojien lukemisen uudestaan. Sitä ei kuitenkaan taida tapahtua.