Toukokuussa 2016 luetut

Suositukseksi nousee

John Williams: Butcher’s Crossing (1960 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro, 334 s). Enpä ole ihan tällaisen kirjaan usein törmännyt. Kysymyksessä on neljän miehen biisoninmetsästysretki. Ehtaa länkkäriainesta, kun ollaan 1800-luvun keskilännessä ja henkilöt ovat kuin lajityypin karikatyyrejä. Matkakertomuksesta tulee lopulta kuin uudelleensyntymiskokemus, jotakin ihmistä suurempaa, voiko sanoa jopa raamatullista. John Williams ei Butcher’s Crossingilla mielestäni aivan päässyt Stonerin maagisuuden tasolle, mutta voi miten hienon kirjailijan maailma hänessä aikanaan jättikään noteeraamatta.

Lukukokemuksina säilyvät

Julian Barnes: The noise of time (2016 Jonathan Cape 180 s). Hieno kertomus säveltäjä Dimitri Sostakovitsista Vallan, eli Neuvostoliiton, Stalinin ja puolueen ikeessä. Julian Barnes yhdistää faktaa ja fiktiota ja onnistuu piirtämään mystisen kuvan miehestä, jolla oli ristiriitainen ja kaksijakoinen suhde oikeastaan koko elämäänsä. Odotan kovasti myös suomennosta, josta tulen luultavasti saamaan vielä enemmän irti.

Jeff Connor: Wide-eyed and legless. Inside the Tour de France (1988 Simon and Schuster, 192 s). Kevään Italian ympäriajo meni jo ja Tour de Franceenkin on enää kuukausi. Korkea aika siis avata myös pyöräilykirjojen kausi. Jeff Connor seurasi brittiläisen ANC-Halfords-tallin matkaa vuoden 1987 kilpailussa. Talli ei kuulunut ennakkosuosikkeihin ja yhdeksästä ajajasta lopulta vain neljä selvisi maaliin saakka. Kiva ja sympaattinen kirja ajalta, jona ammattilaispyöräily oli nykyistä vaatimattomampaa, viattomampaa ja legendaarisempaa.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (2016 Otava 415 s). Markkinoitu jatko-osa Anna minun rakastaa enemmälle (2005). Saatan vaihtaa mielipidettäni, jos Juha Itkonen kirjoittaa Antin ja Suvin tarinalle kolmannen osan vuonna 2025, mutta tässä kakkososassa heidän tarinansa ei ole kiinnostava. Teksti on taattua Itkosen laatua, ja hänestä on kehittynyt eturivin sukupolvikuvausten kirjoittaja. Henkilöhahmot kantavat tarinasta toiseen.
Populaarimusiikkikulttuurin merkkien asettelijana Itkonen on runsassanainen, hyvä ja uskottava. Itkosen tyyliä lainatakseni teen vertauksen pop-musiikin ja kirjallisuuden välillä: tuntuu, että Juha Itkosen tekstiä vaivaa sama kuin Arcade Firen musiikkia. Kaikki on kohdillaan, jälki paikoin erinomaista, mutta joku tosikkomaisuus vaivaa; mestariluokkaan pääsisi, jos tuotanto hengittäisi paremmin, avautuisi keveyteen, ei ottaisi itseään niin hirveän vakavasti.
Kirjasta on myös kattava Spotify-soittolista. 


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Tämä vaikea elämä (1960-63 Tammi, 206 s). Italo Calvino -projektini osa 5/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Kolmen erillisen kertomuksen kokoelma liikkui edeltäjiään maltillisemmissa ja realistisemmissa maisemissa. Tammen painos on koottu kahdesta tai kolmesta eri lähteestä ja hieman välityön maku tästä jäi suuhun. Perussuoritus.

Elizabeth Strout: My name is Lucy Barton (2016 Viking, 191 s). Hienon Olive Kitteridgen kirjoittajan uusi pienoisromaani kertoo naisesta, joka leikkauksesta sairaalasängyssä toipuessaan viettää ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla aikaa oman äitinsä kanssa. Läpi tulevat käydyiksi perheen salaisuudet. Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta varsin tavanomainen. Siksi lukukokemus jäi vähän etäiseksi.

Vuoden 1918 tapahtumat

Vuonna 1918 suomalaiset tappoivat toisiaan. Inhimilliset ja yhteiskunnalliset tragediat ovat kulkeneet läpi vuosikymmenten. Mukana olleista moni on kantanut salaisuutta, syyllisyyttä ja häpeää.

Maallikkolukijana on luvallista leikitellä käsitteillä. Ymmärrän intertekstuaalisuuden kirjoitusten välisinä viittauksina, mutta käytän sitä myös löyhemmin ja luultavasti väärin: kuvaamaan havaintoa, kun sama tapahtuma tulee vastaan eri kirjoissa. Se on aina ilahtumisen ja oivalluksen hetki.

Kesäkuussa 1975 tasavallan presidentti Urho Kekkonen paljasti salaisuuden luottotoimittajalleen Maarit Tyrkölle.

”Kävelin samaa matkaa presidentin kanssa, jolloin hän pyysi, että ottaisin nauhurini ja tulisin vielä hetkeksi hänen hyttiinsä. Presidentti haluaisi kertoa minulle erään tarinan syvälle mieleensä jääneistä vuoden 1918 tapahtumista.
Presidentti kertoi:
Toukokuussa 1918, kun olin 17-vuotias, koin elämäni kauheimmat hetket. Olen joutunut kantamaan kuvia niistä silmieni edessä läpi elämäni. En ole voinut puhua asiasta kenellekään, sillä jo ääneen kertominen on minulle hyvin vaikeaa.
Olin Haminassa. Kävelin torilla, kun yksi kaveri tuli ja komensi minut toimeenpanemaan teloitusta. Kaveri oli jääkäri Koistinen. Valkoiset olivat vanginneet kymmenen pahinta punaista ja ne oli seisotettu valmiiksi kaivettujen hautojen eteen. En tuntenut heistä ketään. Yhden nimen kuulin: Nieminen.
Minun piti sanoa vain, että ’nyt’. Toiset pojat ampuivat. ---
--- Olet ainoa, jolle olen kertonut, jolle olen voinut kertoa tästä. Toivon, että kerrot tämän kuoltuani, jos en ehdi toteuttaa päätöstäni ja tilittää näitä asioita muistelmissani mahdollisimman pian.”

Kekkonen ehti. Vuonna 1981 ilmestyivät hänen muistelmansa, Vuosisatani 1.

”Kävelin kerran Haminan tyhjähköllä torilla, kun näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. Sotilaiden johtajana oli komppaniamme päällikkö, jääkäri Taskisen nimellä tunnettu mies, joka oli ollut Kajaanissa syksystä 1917 saakka vapaaehtoisten kouluttajana. Nähtyään minut Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn.”

Jari Tervon romaanin Myyrä (2004) päähenkilö ja yksi kertojista on Presidentti.

”Muistan sen toukokuun päivän, kun minusta tuli murhamies Haminan valleilla. Seitsemän miehen kohtalo on painanut tuntoani yli puoli vuosisataa eivätkä he jätä minua rauhaan. He eivät armahda eivätkä sääli. Nuoruuden ja miehuuden vuodet elin murhista piittaamatta, mutta elämän illassa tuo vihan päivä tuntuu sijaitsevan menneisyyden sijasta tulevaisuudessa. Kuljen sitä kohti kankein askelin ja se yksityiskohtaistuu kuin teos gallerian seinällä. Se avautuu ja minä katoan maalaukseen pinnan värähtämättä. ---
--- He olivat tavallisia työmiehiä, joukossa myös pari parratonta pojanriukua. He ilmestyvät öisin tarkoin vartioidun vuoteeni äärelle ja kuiskailevat minut hereille ja heillä kaikilla on ainutlaatuinen tarinansa. He haluavat kertoa sen yhä uudestaan ja yhteistä heillä on luodinreikä otsassa.”

Kirjailija Väinö Linna sai Urho Kekkoselta virallisia tunnustuksia ja miehet olivat ilmeisesti läheisissä väleissä muutenkin. Linna kosketti vuonna 1960 kansan syviä tuntoja teoksessaan Täällä pohjantähden alla 2, kun vei Akseli ja Elina Koskelan nuoret pojat Akun ja Aleksiksen teloituskomppanian eteen vuoden 1918 kahakoissa.

”Polku kuusikossa oli vahvasti tallattu, ja sen rutaisesta pohjasta pisti esiin paljastuneita puunjuuria. Erääseen pehmeään kohtaan oli jäänyt kenkä. Polun varressa kiilteli kiväärinhylsyjä. ---
--- Eteen ilmestyi musta rutainen kaivanto. Puiden kyljet sen ympärillä olivat luotien repimiä. Joku höpötti rukousta ja joku päästi tukahtuneen kirkaisun nähdessään konekiväärin ja sitä sormeilevan miehen. –Tästä poikki. Toiset jäävät tähän ja kääntyvät selin. ---
--- Kaikki eivät kyenneet menemään. Heitä tönittiin ja raahattiin kaivannon reunalle.”

Kekkonen kantoi omaa salaisuuttaan vielä viisitoista vuotta Linnan teoksen julkaisun jälkeen.

Lähteitä:

Urho Kekkonen: Vuosisatani 1 (1981 Otava)
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 2 (1960 WSOY)
Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960 Otava)
Jari Tervo: Myyrä (2004 WSOY)
Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri (2014 WSOY)
presidentti.fi
wikipedia.fi