Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.

Sinne missä maa päättyy

Tästä kirjasta ei voi olla kirjoittamatta, vaikka se tuntuukin hyvin vaikealta. Romaani on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni pitkään, ja kuinka usein olenkaan ottanut sen käsiini ja luottanut, että hyvää on tiedossa. Mustanpuhuva Sinne missä maa päättyy näyttää hienolta pokkariversionakin, antaa laadukkaan vaikutelman ja kansiin lainatut ylisanat houkuttavat. Eikä pettyä tarvinnut.

Mikä sitten on niin vaikeata? David Grossmanin suurta tarinaa on arvioitu moniaalla, siitä on tehty laadukkaita kritiikkejä sekä yksioikoisempia juoniyhteenvetoja. Kaikille paikkansa ja ansionsa, mutta mielestäni kirjasta ei voi kertoa paljon mitään kertomatta saman tien melkein kaikkea. Tämä ei tarkoita sitä, ettäkö tiedossa olisi käänteentekeviä juonenmutkia tai muuta, mitä pitäisi varoa paljastumasta. On niitäkin, mutta kirjan koko idea ja Grossmanin virittämät taitavat jännitteet sisältyvät jo teoksen perusasetelmaan.

Yritän varovasti: Prologissa ollaan vuodessa 1967, ja Ora (tyttö), Avram (poika) ja I…

Rakastamisen vaikeudesta

Zadie Smithin romaanituotannon ystäväksi pääseminen on ollut kivinen tie. Valkoisista hampaista (2000) muistan pitäneeni, vaikka lukukokemuksesta on jo aikaa, Nimikirjoitusmiehen (2002) luin englanniksi enkä ymmärtänyt siitä mitään. Risteymiin (2012) ja Swing Timeen (2016) ei päässyt syntymään henkilökohtaista suhdetta.

Kauneudesta (2005) on ollut omassa hyllyssäni odottamassa lukuvuoroaan monta vuotta. Se on näyttänyt hyllyssä hienolta ja sillä on ollut houkutteleva nimi varsinkin englanniksi - On Beauty. Jostain syystä kirjaan ei kuitenkaan ole tullut tartuttua ennen kuin nyt.

Smith ei ole helppo kirjailija. Hänen kerrontansa on levotonta ja rytminsä poukkoilevaa. Se hämmentää, koska missään nimessä en voi sanoa, että Smith kirjoittaisi vaikeasti. Itse asiassa hänen kielensä (ja Irmeli Ruuskan suomennos) on varsin helppoa, yksinkertaista ja ytimekästä. Ehkä Smith tekee liikaa havaintoja, ehkä ne ovat liian teräviä ja suoria ja ehkä hän menee liian nopeasti asiaan. Ja vieläpä niin su…

Mieluiten en

Terapiassa-televisiosarjan (In Treatment) viimeisellä kaudella päähenkilö, psykoterapeutti Paul Weston on uudessa tilanteessa. Hänen pitkäaikainen oma terapeuttinsa ei enää vastaanota Paulia, ja miehen on löydettävä itselleen uusi. Hän menee ensitapaamiselle Adele Browsen luo, mutta on alkuun hyvin skeptinen sen suhteen, pystyykö Paulin silmissä nuori ja kokematon Adele häntä lainkaan ymmärtämään tai auttamaan.

Paul testaa Adelen lukeneisuutta kuvailemalla oloaan kuin Bartlebyksi ja näiden kahden terapeuttinen allianssi alkaa muodostua siitä hetkestä, kun Adele myöhemmin paljastaa tienneensä, mistä hahmosta on kyse. Minä olin tästä hienosta kohtauksesta myyty, mutta koska itselläni ei ollut hajuakaan, mistä kirjurista (Bartleby, The Scrivener) oli kyse, piti asiaan tietysti perehtyä.

Bartleby on Herman Melvillen pienoisromaani vuodelta 1853. Se kertoo miehestä, joka palkataan kirjuriksi newyorkilaiseen asianajotoimistoon. Tarinaa kertoo Bartlebyn palkannut asianajaja, joka toimii myös…

Huhtikuun 2019 suositukset

Aravind Adinga: Valkoinen tiikeri (2008 BTJ, suom. Tarja Teva, 345 s). Luen vanhoja suosikkejani systemaattisesti uudestaan ja yksi tavoistani on ottaa kymmenen vuoden takainen vuoden paras lukukokemus uudelleen tarkasteluun. Adingan White Tiger oli vuonna 2009 englanniksi luettuna lukuvuoteni ykkönen. Aika muuttuu ja maut muuttuvat, ja hyvä kirja Valkoinen tiikeri on myös nykyään ja suomeksi luettuna, mutta ei sillä mitään asiaa olisi enää kärkisijoille. Tarina tuntuu jotenkin köykäiseltä ja päälle liimatulta, ja selvää on, että Adingan päämotiivi onkin ollut kuvata entisen kotimaansa kipuilua eriarvoisuuden, vaurastumisen, perinteiden, modernin, uskonnon ja tieteen välillä. Siinä hän onnistuu ja kiteyttää asioita sydäntä kylmäävin rinnastuksin.

Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu

Joni Skiftesvik: Finlandia City (2018 WSOY, 267 sivua). Finlandia City on erinomaisen Valkoinen Toyota vei vaimoni –teoksen seuraaja ja rinnakkaistarina. Se on yhdellä tasolla Skiftesvikin taiteli…

Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu

Dokumentaarinen Neuvostoihmisen loppu kertoo ihmisistä, jotka asuivat Neuvostoliitossa, mutta jotka yhtäkkiä putosivat tyhjän päälle. Kirja koostuu tavallisten Venäjän kansalaisten haastatteluista, jotka on tehty vuosien 1991 ja 2012 välillä.

Odotukseni olivat kovat. Tunnustettu kirjailija, Nobel-leima kannessa, raflaavan houkutteleva kirjan nimi. Tavallisen ihmisen kokemuksia ajanjaksosta, jonka loppua itsekin pääsin kokemaan television ja sanomalehtien välityksellä. Juuri sellaista hyvin kiinnostavaa lähihistorian retrospektiivistä tarkastelua.

”Joku on huomauttanut osuvasti: viidessä vuodessa Venäjällä voi muuttua kaikki, mutta kahdessasadassa vuodessa ei muutu mikään.”

Venäläisyys ja neuvostoliittolaisuus ovat mielessäni arvoituksia. Lukuisista perustelluista ja perusteettomista syistä moni suomalainen karttaa naapurikansaansa, ja vaikken haluaisi niin tehdä ainakaan mistään stereotyyppisistä syistä, tosiasiat ovat kuitenkin kiistattomat. Tuossa vieressä on ollut koko elämäni aja…

Maaliskuun 2019 suositukset

Erkki Wessman: Odotus (1966, Ntamon näköispainos 2016, 178 s).
Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla –teoksessa tämä pieni hieno kirja on kategorisoitu 1960-luvun kokeellisen romaani edustajaksi. Epäilemättä se on sitäkin, mutta luen tarinaa hienona eksistentiaalisena pohdintana ja olemassa olon kuvauksena. Odotuksessa yksinäinen nimetön mies istuu kotona (luultavasti Porissa) ja katsoo ikkunalasin läpi. Hän odottaa sairaalloisen mustasukkaisuuden vallassa vaimoaan kotiin ja luo päähänsä toistuvia, toisiaan täydentäviä ja toisilleen ristiriitaisia skenaarioita siitä, mitä kaikkea tällä on meneillään. Miehen odotus ja ajatukset kulkevat paitsi tulevassa, myös mennessä ja jättävät lukijan kokonaisvaltaisen kyseenalaistamisen tilaan.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin



Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin:

Kirjallisuuden kautta välittyvä sielunkumppanuus.

Ironinen itsereflektio, joka lataa merkityksiä tuplajuustohampurilaiseen.

Japanin keisarillisessa hovissa kirjoitettu henkilökuvaus, joka kertoo suoraan yhdestä tietämästäni ärsyttävästä tyypistä.

Ruumiinlämmön nousu kirjoittaessani tämän tekstin ensimmäistä versiota.

Tapa, jolla sinä, Mia, puhuttelet henkilöä tuhannen vuoden päähän ja kerrot samalla itsestäsi.

Ulkoministeriön kriisipuhelimen tekstiviestikyselyt.

Vaikeus pidätellä ääneen nauramista, kun tarkastelussasi, Mia, ovat kirjallisuuden ja mainostamisen konventiot.

Kiihtyminen, kuinka muka yhdenpäiväntuttavia voi noin vain pyytää Facebook-kavereiksi.

Kuinka sinä, Mia, olet oivaltanut listojen tekemisen tärkeyden ihmiselämässä.

Muisto kevättalvisista raitiovaunutyömatkoista, joiden aikana luin tämän suurenmoisen kirjan.

Vastustamaton tarve huutaa kanssamatkustajille, että ihan jokaisen pitäisi tehdä samoin.

Kuinka koskaan ei ole l…

Helmikuun 2019 suositukset

Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi (1938 Gummerus, 352 s).
Suomi 100 –kirjaprojekti  etenee hitaasti mutta varmasti. Juhlavuosi alkaa jo painua historiaan, ja minä siirryn kohta 1940-luvulle. Vuoden 1938 valinta oli yksi parhaista toistaiseksi. Olavi Paavolaisen matkakirja on maantieteellisten siirtymien ohella, tai oikeastaan niitä tärkeämpänäkin, matka 1930-luvun kulttuuriseen ja henkiseen Eurooppaan. Koska kyse on trilogian kolmannesta osasta, en ihan aluksi hahmottanut, miten sinällään kiinnostava alku Inka-valtion tuhoutumisesta liittyi kokonaisuuteen. Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä paremmin ymmärsin Paavolaisen ajatuksen. Andeilla 500 vuotta sitten kukoistaneessa totalitaarisessa sosialismissa oli hyvin paljon samoja piirteitä kuin siinä, mitä Euroopassa tapahtui maailmansotien välisinä vuosikymmeninä.

W.G. Sebald: Saturnuksen renkaat

Lars Sund: Missä musiikki alkoi (2018 Teos, suom. Laura Jänisniemi, 540 s).
Lähtökohtaisesti kaikki on kohdillaan, ja alku on erinomai…

W.G. Sebald: Saturnuksen renkaat

W.G. Sebaldin (1944–2001) Ilmasota ja kirjallisuus sekä Huimaus olivat hyviä lukukokemuksia, mutta vasta Austerlitz räjäytti pankin. Se oli paras viime vuonna lukemani kirja ja riitti siihen, että Sebaldista tuli postuumisti yksi suosikkikirjailijoistani. Ilahduttavasti, aikaisemmin ilmestynyt mutta myöhemmin suomennettu, Saturnuksen renkaat on lähes Austerlitzin tasoinen kirja.

Saturnuksen renkaiden alaotsikko on ”Pyhiinvaellus Englannissa” ja yksinkertaisuudessaan se kertoo Sebaldin hitaista, pitkistä ja mietiskelevistä kävelyretkistä Englannin rannikkoseudulla. Kulkiessaan ja valokuvatessaan Sebald tekee muistiinpanoja, joissa pohtii ihmisyyttä, luontoa, eurooppalaisuutta, tiedettä, kulttuuria – ja itseään.


Suuri osa Sebaldin erittelemistä kulttuurisista maamerkeistä on ainakin tällaisen keskivertokuluttajan näkökulmasta marginaalisia. Ne ovat historian muuten jo unohtamia tapahtumia tai omaan asiaansa tinkimättä uskoneita ajattelijoita. Mutta mukana on myös ihmiskunnan yhteisen si…

Tammikuun 2019 suositukset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset (1880 WSOY, suom. Matti Anhava, 959 s)
Kulttuurivuoteni alkoi painavasti, kun sain vuoden alkajaisiksi päätökseen tuoreimman suomennoksen Karamazovin veljeksistä. Ajankohta oli harkittu, koska loppiaisviikonloppuna kävin myös katsomassa näytelmäversion Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä.
Tähän kaikkeen olin ladannut paljon odotuksia, ei vähiten sen takia, että Karamazovin veljekset Ryhmäteatterissa huhtikuussa 1994 on parhaita teatterikokemuksiani. Oli tavallaan epäreilua, että Kari Heiskasen Ivan, Vesa Vierikon Smerdjakov ja monet muut 25 vuoden takaiset hienot tulkinnat varjostivat näitä tuoreempia kokemuksia.
Kirja on kuitenkin, tietysti, hyvä, vaikka ainakin näin ensimmäisellä lukukerralla halusin siltä ehkä hieman enemmän. Syyllisyyden, uskon ja uskon menettämisen teemat ovat vahvat, vaikuttavat ja syvälliset, mutta eivät kuitenkaan niin kohtaloikkainen, raakoina ja alastomina kuin Heiskasen 45 minuutin monologissa, jonka aikana mie…

Markus Tiittula: Trumpin jälkeen

Markus on hyvä ja pitkäaikainen ystäväni, ja olen ylpeä ja iloinen hänen puolestaan Trumpin jälkeen -kirjan julkaisemisesta. Vaikka asumme tällä hetkellä eri mantereilla, oli minulla tilaisuus seurata kirjan tekemistä, valmistumista ja julkaisemista. Sain kirjan Markukselta elokuussa 2018 painotuoreena, ja vähintäänkin sivulauseessa hän ilmaisi toiveensa lukea, mitä mieltä kirjasta olen. Olen seurannut myös hyvin tiiviisti Markuksen Trumpistan-blogia.

Tämä lähtökohta koituu sekä Markus Tiittulan kirjan eduksi että haitaksi. Tunnistan kirjoittajan äänen, kuulen hänen tietyt sanontansa ja sananpainonsa korvissani ja ainakin uskon ymmärtäväni hieman pintaa syvemmältä, mitä Tiittula joissakin kohdissa tarkoittaa. Toisaalta ei ollut lukiessa aina teokselle eduksi huomata, että monet sanankäänteet olin kuullut aiemminkin. Ja mikä on varsin luonnollista, osa tekstistäkin oli tuttua Tiittulan aiemmista kirjoituksista esimerkiksi blogissaan.

Omissa silmissäni politiikka on muuttunut yhä paika…