sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Helmikuussa 2016 luetut



Suosituksiksi nousevat:

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 

Pertti Lassila: Armain aika (2015 Teos, 148 s). Pieni suuri kirja elämän kulusta ja katoavaisuudesta. Poika, äiti ja isoisä viettävät kesäpäivää huvilalla 1950-luvulla. Pertti Lassilan kirjoitus on erinomaisen hienovaraista, kun hänen henkilönsä käyvät vuorotellen läpi elämän suuria ja pieniä asioita.
”Sinun elämäsi on niin pitkä, ettet sinä osaa sitä edes käsittää. Se on kesiä kesien jälkeen ketjuna, jolla ei ole loppua. Kun yksi päättyy syksyyn, etäällä mustien kynnöspeltojen, korkeiden kinosten, keväthankien ja koivun hiirenkorvien takana kajastaa jo kesän sininen valo, uudestaan ja uudestaan, se ei himmene, se ei sammu, isoisä sanoi.”

Leeni Peltonen: Valvomo


Lukukokemuksina säilyvät:

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Boris Pasternak: Tohtori Zivago

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat (2015 Like, 156 s). Pienoisromaani Irinasta, joka lähetetään sotalapsena Lönnrotinkadulta Göteborgiin. Tiivis, hyvin kirjoitettu tarina tulvii kuitenkin liikaa mustuutta, likaisuutta ja kuolemaa. Olisin tarvinnut välillä vähän valoa.


Unohduksiin painuu

Willy Vlautin: Northline (2008 Faber and Faber, 192 s). Las Vegasin ja Renon köyhiin osiin sijoittuva tarina kaltoin kohdellusta ja jahdatusta nuoresta Allisonista. Allisonin lohtuna ovat kuvitteelliset keskustelut Paul Newmanin eri roolihahmojen kanssa. Pieni kirja, jossa olisi ollut ainesta parempaankin.



perjantai 26. helmikuuta 2016

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (2015 Gummerus, 222 s).


Hannele-äiti kuolee, kun kesken pihatöiden hänen päähänsä putoaa taivaalta jääkimpale. Annu-täti voittaa kaksi kertaa lotossa jättipotin. Salama osuu viisi kertaa skotlantilaiseen kalastajaan Hamish MacKayhin.

Koska äiti kuolee, Pekka-isä ei hymyile pitkään aikaan, Sahanpurutalon remontti jää kesken ja talon seinä kostuu piloille. Täti ostaa rahoillaan ison, vanhan Kartanon, jonka tornihuoneessa vain nukkuu monta viikkoa. Annu ja Hamish MacKay käyvät kirjeenvaihdon elämän sattumanvaraisuudesta.

Ihmiset suojautuvat kaikelta mahdolliselta, mutta sattuman oikusta vaara iskee sellaiselta suunnalta, mihin ei ole voinut varautua. Isä pelkää kosteusvauriota ja huolehtii huolehtimasta päästyään, mutta tyhjästä putoaa jäätä, joka tappaa vaimon ja hajottaa perheen.

Kertoja on Hannelen tytär Saara, joka asuu ensin Sahanpurutalossa, sitten Kartanossa ja lopulta taas Sahanpurutalossa. Saara ei oikein ymmärrä, mitä hänen maailmassaan tapahtuu. Silti kun Saara katselee maailmaa hieman erilaisesta näkövinkkelistä kuin aikuiset, hän näkee paljon sellaista mitä aikuiset eivät pidä näkemisen arvoisena.

”Isä sanoo, että aika-parantaa on paskaa. Isän mukaan niin sanovat vain ne, jotka eivät mitään mistään ymmärrä eivätkä ole mitään ikinä joutuneet kokemaan. Ja minun harmaat aivosoluni ajattelevat, että isä saattaa olla oikeassa, sillä ainakaan vielä mikään ei ole parantunut, vaikka kesäloma on jo alkanut.”

Yksi läpi kirjan kulkevia teemoja on lapsen tapa käsitellä äidin kuolemaa. Saara painaa mieleensä muistikuvia äidistä erilaisissa arjen tilanteissa ja yrittää hellittämättä ratkaista tämän sattumanvaraisen kuoleman arvoitusta. Myöhemmin äiti palaa kummituksena Saaran ajatuksiin. Lopulta, takaisin Sahanpuruntalon kotiin palattuaan teini-ikää lähestyvä Saara pystyy päästämään irti äidistä.

On ihmisiä, joiden on vaikea lukea fiktiota. He pitävät tietokirjallisuutta tai vähintään faktoihin perustuvaa tarinaa parempana ja uskottavampana. Heidän ei kannata vaivautua lukemaan Taivaalta tippuvia asioita. Lienee elämänkulun mahdollisuuksien rajoissa, mitä Hannelelle, Annulle tai Hamishille tapahtui. Myönnän varsin epätodennäköiseksi, että näiden tapahtumien ihmisten tarinat kohtaavat. Selja Ahavan kirjassa näin kuitenkin käy, ja lopputulos on kiehtova.

Kirjaa on helppo moittia epäuskottavaksi, mutta ensisivulta lähtien se vie mennessään. Sattumat, kaipaus, ilo ja elämänkulku jäävät mieleen pitkiksi ajoiksi, vaikka itse lukukokemus on aika nopea. Tätä kirjaa ei malta päästää käsistään.

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat oli Finlandia-ehdokkaana viime vuonna. Se jäi vähälle huomiolle. Kaikkia ehdokkaita en ole vielä ehtinyt lukea, mutta tämä on lukemistani miellyttävin. Viehättävä tarina on samalla myös toistaiseksi paras tänä vuonna lukemani kirja. Ahavan teksti on hyvin laadukasta.

”Arvon rouva Heiskanen,
Olen kalastaja. Pyydän hummereita ja merirapuja. Asun vaimoni kanssa pienessä talossa, ja pihallamme kasvaa palkopapuja, perunaa, kolmenlaisia kaaleja ja kurpitsaa.
Te pyydätte selitystä, mutta luulen että teidän itsenne on löydettävä se. Oman kokemukseni mukaan muiden antamista selityksistä ei ole mitään hyötyä kuitenkaan.
Terveisin
Hamish MacKay”




keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Jhumpa Lahiri

Suosikkikirjailijan löytäminen on kiinnostava tapahtumakulku. Tutustuminen esikoiskirjailijaan heti tämän uran alkuvaiheessa ja julkaisujen reaaliaikainen seuraaminen on arvokas prosessi. Jos hyvin käy, ehtii ennen muita löytää myöhemmin suosioon nousevan kirjailijan ja tuntea tämän hitusen enemmän omakseen. Toinen tapa on löytää klassikko, jo urallaan hiipunut tai peräti kuollut kirjailija mestariteoksineen. Niistä riittää usein ammennettavaa, vaikka oma elävä suhde kirjailijan uraan jää kokematta.




Minä olen löytänyt Jhumpa Lahirista itselleni uuden suosikkikirjailijan. Se on tapahtunut puolentoista vuoden aikana luettuani Jhumpan tähänastisen tuotannon satunnaisessa järjestyksessä. Suosikin löytymistavoista tämä saattaa olla se kaikkein mieluisin: polulle osuu vielä parhaassa luomisvoimassa oleva kirjailija, joka kuitenkin vakuuttaa ja lumoaa jo ilmestyneellä tuotannollaan. Pääsee lukemaan tässä tapauksessa neljä hienoa kirjaa ja saa jäädä malttamattomana odottamaan seuraavaa julkaistavaksi.

Jhumpa on aivan ihana! Hän on syntynyt Lontoossa, kasvanut Yhdysvalloissa, ja asunut Euroopan eri kaupungeissa. Hänen sukunsa on Intiasta. Intialaisuus ja siirtolaisuus Yhdysvaltoihin näyttää olevan tuotannon kantava teema. Ihmiset ovat juurettomia, mutta samalla heitä sitovat vahvat oman kulttuurin ja suvun perinteet. Monet kipuilevat pyrkiessään niistä eroon. 

Jhumpa Lahirin kieli on arkisen lakonista. Hänen lauseensa ovat kuulaita, haikeita ja surullisia. Hän ei lataa yksittäiseen lauseeseen suuria merkityksiä, eikä varsinkaan syyllisty osoittelevuuteen ja dramatisointiin. Jhumpa vain kertoo, kuinka ruokaa haetaan hellalta ja miten sitä ennen syötiin yhdessä, mutta nyt mennään omiin huoneisiin. Tavalliset asiat kuvaavat ja kantavat elämän isoja kysymyksiä. Hänellä tuntuu olevan poikkeuksellinen kyky kuvailla, mitä ihmiset ajattelevat. Kuvaavaa näytettä valitessani voisin avata lähes minkä sivun tahansa.


”Mutta hän ei halunnut elämältä tätä. Täällä vietetty viikko, vaikka olikin ollut mukava, oli vain vahvistanut asian. Hän ei tahtonut kuulua toiseen perheeseen, olla osallinen sen sotkuihin, riitoihin, vaatimuksiin, touhuun. Hän ei halunnut elää tyttärensä elämän laidoilla, hänen avioliittonsa varjossa. Hän ei halunnut asua taas suuressa talossa, joka vuosien saatossa ja lasten kasvaessa täyttyy tavarasta, nyt kun hän oli juuri laittautunut kaikesta siitä eroon, kirjoista, papereista, vaatteista, esineistä, joita ihminen koki välttämättömäksi omistaa ja säilyttää. Elämässä kaikki karttuu tiettyyn pisteeseen saakka. Hän oli saavuttanut sen pisteen.”



Jhumpa Lahirin novellikokoelmat Tämä siunattu koti sekä Tuore maa ilmestyivät suomennettuina 2001 ja 2008 ja romaanit Kaima sekä Tulvaniitty 2005 ja 2014. Jhumpan tuotanto on kehittynyt. Vielä esikoisnovelleissa hänellä tuntui olevan suuri tarve kirjoittaa suhdettaan Intiaan auki, mutta myöhemmin se on asettunut tarinoiden taustaksi. Ja koska tulin lukeneeksi Jhumpan tuotannon väärässä järjestyksessä, huomasin selvästi ensimmäisten novellien kielen epätasaisuuden. Ilmaisu ei ole niissä vielä jalostunut eikä lause karsiutunut riittävästi.

En ole kaikkein suurin novellien ystävä, ja siksi Jhumpa Lahirin parhaat kirjat ovat hänen kaksi romaaniaan. Varsinkin tuorein Tulvaniitty oli loistava ja kaikista vuonna 2014 lukemistani kirjoista toiseksi paras. Jhumpa on parhaimmillaan romaaneissa, koska hänen kuuluu saada kypsytellä ja kasvattaa tarinoidensa henkilöitä ja näiden ajattelua hitaasti sivu sivulta. Parhaissa novelleissaan hän saa kuitenkin 30 sivuun mahtumaan enemmän kuin moni muu pitkiin tarinoihin. Suosittelen.

Jhumpa Lahirin tuotanto paremmuusjärjestyksessä:
1) Tulvaniitty (Tammi 2014, The Lowlands 2013, suom. Sari Karhulahti)
2) Kaima (Tammi 2005, The Namesake 2003, suom. Kersti Juva)
3) Tuore maa (Tammi 2008, Unaccustomed Earth 2008, suom. Kersti Juva)
4) Tämä siunattu koti (Tammi 2001, Interpreter of Maladies 1999, suom. Kersti Juva)

tiistai 9. helmikuuta 2016

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”



Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kertoo oman 25-vuotisen unettomuushistoriansa. Hän on perehtynyt teemaan toimittajan perusteellisuudella ja ammattitaidolla. Valvomo on henkilökohtainen kertomus ja samalla runsas tietopaketti.

Unettoman yöt ovat pitkiä, asiat kaatuvat päälle ja saavat kohtuuttomat mittasuhteet. Työasioita ne useimmiten ovat. Miten minä niitä muka hoidan neljältä aamulla? Mitä aivoni kuvittelevat minun silloin tekevän asioille, jotka ovat tapahtuneet aikoja sitten?

”Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä heräsin ja tiesin heti, että uni ei enää tulisi. Mistä tiesin? Kokemuksesta. Se oli huolekas ailahdus mielessä, salamana aivoihin syöksyvä työasia tai vain pikkuhiljaa hiipivä levottomuus. Joskus tätä kaikkea sekaisin.” 



En edes muista, milloin olen viimeksi nukkunut kunnolla, herännyt levänneenä. Univelan korjaavaa pitkää lepoa ei ole tullut. Painan vain eteenpäin, enkä usein edes päivisin muista, miten edellisen yön nukuin tai mihin aikaan heräsin. Unen ja valveen raja on hämärtynyt.

Tällä hetkellä tilanne on parempi, mutta miten kestäisin, jos etukäteen tietäisin, että tällainen 10 vuoden rupeama olisi edessäpäin. En kuitenkaan koe olevani sairas enkä tunne unettomuudestani häpeää. En ole ollut niin huonossa jamassa kuin Leeni Peltonen kirjoittaa itsestään.

Vaihdoin vähemmän stressaavaan työhön pois esimiesvastuusta. Kaikilla ei ole sellaiseen mahdollisuutta, eivätkä kaikki haluakaan muutosta. Monet haluavat parantaa untaan, eivät muuttaa elämäntilannettaan; he pitävät paineista, nauttivat aikatauluista, kiperistä tilanteista, stressistä ja kiireestä. En siksi täysin allekirjoita Leeni Peltosen Valvomossa voimakkaasti esiintuomaa näkemystä lääkehoidon toissijaisuudesta. Aina pitäisi tietysti selvittää unettomuuden syyt, mutta entä jos ne tiedetään ja halutaan säilyttää. Jos riittääkin, että saadaan apua lääkkeillä.

Sudet tai leijonat eivät uhkaa minua tai perhettäni yöllä, kuten ehkä esi-isiäni. Minua valvottavat tällaiset asiat:
seuraavan päivän kiireinen aikataulu
esiintyminen
takavuosina tehdyt huonot ratkaisut
sanomani huonot repliikit keskusteluissa
hyvät repliikit, jotka tulevat mieleen vasta keskustelun jälkeen
keskustelut, joissa en saanut sanottua mitään
toisten tekemiset
lasten huolet
lukematta jääneet sähköpostit
luetut sähköpostit
pikkuasiat
pelko ihmiskuntaa kohtaan

”Lääke oli pidentänyt öitä kokonaisella tunnilla, huonoihin öihin verrattuna jopa kahdella. Ja vaikka heräilin yöllä kuten ennenkin, nukahdin useimmiten pian uudestaan. Aamuisin herääminen kesti pidempään kuin tavallisesti, eikä kahdeksankaan tuntia aina riittänyt yöuneksi. Olo oli aamupäivisin samea ja hidas, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Nukkuminen tuntui ihanalta, mutta en tunnistanut itseäni tästä aamutorkusta tyypistä.”

Minä elän tällä hetkellä tätä samanaikaisesti hauraan ja syvän kemikaalisen unen vaihetta. Olen löytänyt avun vanhan liiton masennuslääkkeestä ja aloittamassa unettomuuden syiden perinpohjaista selvittämistä. Uni, vaikka tällä hetkellä ihana onkin, on kuitenkin erilainen kuin pitäisi – keinotekoisen tuntuinen.

Olen saanut paljon apua ja neuvoja ja kokeillut lääkkeiden lisäksi lähes kaikkia konsteja unen edistämiseksi. Nämä toimivat ja parantavat untani: rankahko liikunta illalla, kevyt iltapala, suihkunraikas olo, huone viileäksi, villasukat jalkaan. Työpuhelimen ja samalla työsähköpostien jättäminen toimistolle, seuraavan päivän töiden listaaminen etukäteen, mielen täyttäminen jollain muulla kuin unen miettimisellä.

”-Mikä sinun mieltäsi kuormittaa juuri nyt? Mitä viime yönä mietit? Ei tarvittu enempää, purskahdin itkuun. Ei mikään erityinen ja samalla kaikki, nyyhkytin vastaukseksi.”

Uskon olevani paranemassa unihäiriöstä. Olen kärsinyt siitä kymmenen vuotta, ja aika tarkkaan kymmenen vuotta sitten aloitin myös esimiestyöt. Luovuin pomon hommista viime kesänä. Jos välillä onkin ollut totuttelemista uuteen rooliin ja pohtimista, oliko ratkaisu oikea, Leeni Peltosen esimerkistä lukeminen taisi tuoda rauhan.

Leeni Peltosen Valvomo on hyvä kirja. Sen sivu 67 on osuvinta tekstiä, mitä olen aikoihin lukenut. Kopioin sen ja kiinnitin seinälle, jossa pidän oman elämäni tärkeitä sanoja.



Lue lisää:

Nuku paremmin -blogi
Nuku paremmin -ryhmä Facebookissa

torstai 4. helmikuuta 2016

Boris Pastenak: Tohtori Zivago

Boris Pasternak: Tohtori Zivago (1957 Tammi, 553 s, suom. Juhani Konkka)



Sivulla 27

Tarina alkaa Venäjällä keisarin aikana, vuonna 1903. Nimihenkilö on tuolloin kymmenvuotias. Kirjan edetessä ja Juri Zivagon ikääntyessä tullaan vallankumouksen vuosiin ja siirrytään neuvostoaikaan.

Juri Zivagon köyhä äiti kuolee ja Juri lähtee ihailemansa enon matkaan. Jurin isä on rikas liikemies, joka on jättänyt perheensä jo kauan sitten. Juri Jura Zivagon, Mihail Misa Gordonin ja Innokentij Nika Dudorovin ystävyyden asetelmia rakennellaan.

Alun henkilöluettelosta on apua nimien vaikeuden ja moninaisuuden takia. Henkilöitä ei onneksi ole ihan niin paljon kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa, koska moni on luettelossa usean nimen kohdalla.

Venäläinen tapa käyttää kaksi- tai kolmiosaisia nimiä ei lakkaa hämmästyttämästä. Sen ymmärtää, että ensi kertaa mainitessa sanotaan koko nimi, mutta eräässäkin luvussa mainittiin yhdentoista ensimmäisen lauseen aikana Nikolai Nikolajevits kolme kertaa ja Ivan Ivanovits kaksi kertaa. Sellaiseen tahtoo länsimaisen lukijan silmä töksähtää.

Hyvää tekstiä, mutta tarinasta ei voi vielä sanoa mitään. Venäjän valtavaa laajuutta kuvataan hienosti, ensin ollaan lumipyryssä ja muutaman päivän matkan päästä elopelloilla, ja junalla matkustetaan kolmatta päivää olematta vieläkään perillä.


Sivulla 66

Vuodessa 1905. Kirjassa on mainittu jo kaksikin historian kiintopistettä, Japanin-Venäjän sota ja Lokakuun vallankumous, ja todennäköisesti niitä on tulossa vielä lisää. Mielenkiintoista lukea, miten kirjailija onnistuu tuomaan yhteiskunnalliset tapahtumat tavallisten ihmisen elämiin. Luontevasti vai päälle liimaten.

Joissain kohdissa en paikallista, kuka tämä henkilö on, mutta se selvinnee myöhemmin jos on tarpeen. Toistaiseksi on liikaa vaikeita nimiä ilman luonteita, ilman keskinäisiä suhteita, ilman kiintopisteitä.

Tarkkana pitää olla. Vaikka kirja on pitkä ja tarina välillä laveaa, niin hetkessä, parilla rivillä kerrotaan vähän kuin ohimennen isoja asioita. Esimerkiksi Tonja on mainittu hyvin ohuesti, vaikka ensisivujen nimilistasta selviää että hän tulee lopulta olemaan Juran vaimo.


Sivulla 92

Vuosi 1911, Juri opiskelee lääketiedettä. Hänestä on tulossa myös kirjailija.
”Jura ajatteli selkeästi ja pystyi kirjoittamaan erittäin hyvin. Hän oli jo kymnaasivuosista lähtien haaveillut proosasta, elämänkirjasta, johon hän aikoi sisällyttää kätkettyinä räjähdyspesäkkeinä hämmästyttävimmän siitä, mitä oli ennättänyt nähdä ja perusteellisesti ajatella. Mutta sellaisen kirjan tekijäksi hän oli vielä liian nuori, ja niinpä hän tyytyikin sen asemesta sepittelemään runoja samoin kuin joku taidemaalari piirtelee luonnoksia kautta elämän hahmottelemaansa suureen tauluun.”

Nyt alkavat henkilökuvat avautua, kun ihmisten kanssa vietetään pidempiä pätkiä, ja nimien ympärille syntyy tunnetta ja elämää.


Sivulla 128

Kiintopisteeksi annetaan vuosi 1915 ja ensimmäisen maailmansodan aikoja eletään. Jakso loppuu viittaukseen vallankumouksesta, joten pari vuotta mentiin eteenpäin. Juran haavoituttua rintamalla hän ja Lara tapaavat kenttäsairaalassa. Tarinassa on nopea tahti, siirtymät ovat pikaisia ja parikin vuotta etenee hyppäämällä.

Tekstiä hyvin kuvaava termi on teatraalinen, myös teennäisyys tulee mieleen, vanhahtava, jopa lapsekas. Dramaattisia, osoittelevia juonenkuljetuslauseita on ollut liikaa.
Yritän tsempata itseäni. Uskon edelleen, että tässä on aineksia hyväksi kirjaksi ja klassikoksi. Mutta jos yhtään annan itseni lukea tätä negatiivisella mielellä, on helppoa vajota kritiikin suohon.


Sivulla 161

Jurin ja Tonjan liitto rakoilee osin vallankumouskiireiden, osin sairaanhoitaja Larissa Antropovin takia. Vallankumous kytee Moskovan ulkopuolisissa pikkukylissä. Juri kärsii unettomuudesta vallankumouksen ja perhetilanteen takia.

Teksti on dramaattista ja kohtalokasta, ja keikahtaa välillä jopa melodraaman puolelle. Sitä on vähän kankea lukea, se ei ole sujuvaa. Kauniit kielikuvat on välillä ilmaistu liian pykäläisesti:
"Lahoava puu, josta sateet olivat huuhdelleet maalin ja jota madot kalvoivat, liitti rikotut tavaravaunut jälleen kasvavaan metsään, joka alkoi miltei raiteiston viereltä, kääpäpahkoihin, joita koivut sairastivat, pilviin, joita kasaantui asema-alueen ylle." 

Henkilöihin ei ole vieläkään syntynyt sidettä, heiltä puuttuu luonne. Välillä on erinomaista tekstiä, jossa avataan henkilöiden sielua. Mutta niin kovin nopeasti, jotta päästään taas eteenpäin.

Myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kuvaa kansakunnan historian käänteitä tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Mutta Linna osasi tuoda henkilönsä lukijan ajatuksiin. Hänellä oli enemmän malttia kerronnassaan ja luottoa siihen, että yksityiskohtien kautta kokonaisuus hahmottuu.

Mikä tässä teoksessa on niin kiellettyä, että pitää Neuvostojohdon painostuksesta Nobelista kieltäytyä ja koko kirja julkaista vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin?


Sivulla 202

Isot tarinankäänteet, kovien talvien kuvaus, maan sätkiminen vallankumouksen kynsissä, vanhan vallan rakenteiden mureneminen, muutto Uralin taakse. Tuo kaikki, ja lisäksi se, että Jurin mieli vaeltaa edelleen Larissan suuntaan, kerrottiin 40 sivussa.


Sivulla 249

Poliittiset kuviot meinaavat mennä lukijalta ohi. En ole täysin kärryillä, miksi taas matkataan isolla ja kirjavalla joukolla Uralille. Bolsevistisen vallankumouksen syyt ja seuraukset ovat isona kuvana tiedossani, mutta varmaan totuus tapahtumien kulusta on monimuotoisempi, kuin aikanaan lukion historiassa opetettiin.

Kirjan ollessa puolivälissä tekee mieli haastaa kustantajan esittelytekstit. Mitä tämä kertoo ihmisyydestä, ulkopuolisuudesta ja sivullisuudesta? Harvassa ovat tunne-elämykset, että käsissä on Nobel, klassikko, kielletty teos.


Sivulla 301

Tähän mennessä kiinnostavin pätkä. Pidän eniten niistä kohdista, joissa oikeasti pysähdytään katselemaan ympärille ja ollaan läsnä tilanteessa. Onko niin, että Pasternak on päättänyt kirjoittaa viiteensataan sivuun Zivagon elämäkerran poikavuosista vanhuuteen mutta ei ole oikein osannut päättää, mitkä ovat niitä käänteitä, joihin kannattaisi pysähtyä pidemmäksi aikaa ja siksi ei pysähdytä oikein mihinkään?


Sivulla 345

Pakko on pystyä sanomaan tämä selkeämmin:
”Rajattoman hyväsydämisyytensä vuoksi samoin kuin jättiläismäisen kokonsa takia, joka esti häntä huomaamasta mittasuhteiltaan vähäisempiä ilmiöitä, hän suhtautui vailla riittävää tarkkaavaisuutta tapahtumiin ja käsittäen kaiken nurinkurisesti, piti vastakkaisia mielipiteitä ominaan ja kannatti kaikkia.” 

Erittäin kankeaa dialogia:
”- Palyh? Laiosh puhui minulle.
- Niinkö? Poiketkaa hänen luonaan. Tutkikaa.
- Jotakin sielullistako?
- Otaksun. Näkee 'vilistäjiä' niin kuin hän itse sanoo. Hallusinaatioita ilmeisesti. Unettomuutta. Päänsärkyä.
- Hyvä on. Menen katsomaan. Nyt minulla onkin hyvin vapaata aikaa. Milloin alkaa kokous?
- Tietääkseni parhaillaan kokoontuvat. Mutta mitä te siitä? Näettehän, en minäkään ole lähtenyt. Selviävät ilman meitäkin.”


Sivulla 410

Sodan kauheuksia kuvataan verisesti. Partisaanileirissä on tukalat oltavat, mutta sitten alkaa tihkua tietoa sodan päättymisestä punaisten puolen voittoon. Zivago huolii perheestään ja ajattelee Tonjaa, mutta ikävöi eniten Laraa.

”Muonavarastojamme kuljetetaan keskukseen, Moskovaan. Sille ne ovat kuin pisara meressä, ne junalastit katoavat Moskovaan kuin pohjattomaan tynnyriin, ja me saamme olla ilman elintarvikkeita. Posti ei kulje, matkustajaliikenne on keskeytyksissä, viedään ainoastaan viljaa. Kaupungissa napistaan jälleen samoin kuin Gaidan kapinan edellä, ja jälleen raivoaa tseka vastaukseksi tyytymättömyyden ilmauksiin.”

Punainen Neuvosto-Venäjä onkin nälänhädän ja ihmissyönnin maa, ja nyt alkaa tulla myös suoraa kritiikkiä uutta hienoa ja vallankumouksellista valtiojärjestystä kohtaan. Näistäkö jutuista kielletyn kirjan leima? Jos jälleen vertaan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan, niin koskettavuudessa ollaan valovuoden päässä Linnan kuvaamista leirikauhuista tai Koskelan poikien kaatumisista. Ne sattuivat lukijan sielussa.

Toinen osa on ollut paljon parempi kuin ensimmäinen, mutta vieläkään ei herää tunnetta, että olisi suurteos käsillä. Olisiko niin, että kielletyn kirjan leima on antanut teokselle enemmän nostatusta kuin mitä se olisi muuten saanut? Ehkä länsimaissa on kylmän sodan aikaan haluttu palkita siitä, että joku uskaltaa kirjoittaa totuuden Neuvosto-Venäjästä.


Lopussa

Paljon on hämmästeleviä kysymysmerkkejä mielessä tarinan dramaattisista käänteistä ja henkilöiden motiiveista, mutta Juri Zivagon suru ja huono jama tavoitetaan kirjallisesti ja runollisesti varsin hyvin.

Jurin elämän viimeinen vuosikymmen 1920-luvulla ei suju hyvin, vaikka mies avioituukin kolmannen kerran ja löytää uudelleen vanhat ystävänsä Dudorovin ja Gordonin. Juri kuolee sairauskohtaukseen, Lara saapuu Sveitsistä hyvästelemään hänet. Hyvää, kokoavaa kerrontaa. Vuosikymmenien siirtymä eteenpäin, kaunis loppu ja loppusanat tarinallemme.

Kolmen kuukauden lukuprojekti eteni hitaasti, mutta määrätietoisesti. Pettymyksekseni ohut otteeni venäläisklassikoihin ei vahvistunut Tohtori Zivagon myötä.