keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Marraskuussa 2016 luetut


Suosituksiksi nousevat

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi (2016 WSOY, 302 s).
Kirjan ensimmäinen kolmannes kertoo Tuomaksen ja Annan melko tavanomaisen odotus- ja raskausajan, joka ei ole sinällään kovin kiinnostava. Taustalla on kuitenkin lukijan tietoisuus tulevasta. Seuraava kolmannes, Martta-tyttären yhden päivän mittainen elämä, on pysäyttävää luettavaa. Viimeisellä kolmanneksella Tuomaksen ja Annan elämä jatkuu.
Tuomas Juntunen linkittää kirjallisuudentutkijana oman perheensä tragedian hyvin kiinnostavasti kirjallisuuden historian kuuluisiin kohtaloihin. Tuntematon lapsi on hieno ja rohkea kirja, ja siitä oman mielipiteeni kirjoittaminen tuntuu poikkeuksellisen vaikealta ja jotenkin merkityksettömältä.

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928 Otava, 96 s).
Klassinen ihmissusitarina on suuri kertomus rakkaudesta. Se on kielellisesti nykylukijalle hyvin omalaatuinen ja erinomainen. Tarina on hieno kuvaus siitä, kuinka 1600-luvun Hiidenmaalla yhteisön selittämättömät asiat saivat muotonsa uskomusten ja taikojen kautta.

Ulla-Leena Lundberg: Jää (2012 Teos & Schildts & Söderströms, 575 s, suom. Leena Vallisaari).
Luin vihdoin rästiin jääneen Finlandia-voittajan neljän vuoden takaa, ja kyllä kannatti. Hieno, eleetön, mutta silti moni-ilmeinen tarina nuoresta pastorista, joka saapuu mannermaalta syrjäisille luodoille. Lundberg onnistuu tavattoman hienosti ihmiselämän haurauden ja hetkellisyyden kuvaamisessa. Samaan aikaan luonnon kiertokulku on ikuinen.

Kauko Röyhkä: Lapinpoika (2016 Like, 368 s).
Lapin peräkylällä enonsa kanssa asuva Simo tapaa kolme stadilaista tyttöä, ja hänen elämänkulkunsa muuttuu peruuttamattomasti. Hän muuttaa Helsinkiin ja lukija pääsee Kauko Röyhkän matkalle 1970-luvun hippivuosista NMT-aikaan. Tarina menee ihon alle ja on kerrassaan hieno. Röyhkän kieli on tässä teoksessa parhaimmillaan. Teksti on hyvin omalaatuista: se on suoraa kerrontaa, perussanastoa, lakonisesti tilanteesta toiseen nopeana etenevää. Ei tulisi silti mieleenikään kutsua sitä yksinkertaiseksi.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Lukukokemuksina säilyvät

Peter Sandström: Laudatur (2016 S&S, 228 s).
Finlandia-ehdokkaana ollut romaani kertoo keski-ikäisen Peterin elämästä vuonna 2014 sekä nuoren Peterin vaiheista vuonna 1988. Peterin elämä on tulossa käännepisteeseensä ja samaan aikaa hän tekee tiliä omien muistojensa, vanhempiensa ja näiden liiton kanssa. Sandströmin kieli on kaunista ja kerronta kunnianhimoista, Mutta kovin lähelle se ei minua päästänyt.

Merja Svensk: Kaksoissidos 


Unohduksiin painuvat

Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus (2005 Teos, 297 s).
Osittain historiallisiin tositapahtumiin perustuva Eeva-Kaarina Arosen esikoisromaani kadottaa otteensa jonnekin Vienan Karjalan loitsumaille. Myöhemmin Kallorummussa Aronen onnistui yksityisen fiktion ja yleisen historian yhdistämisessä. Hänen viimeisimmän romaaninsa Eddan erinomaisuudesta Maria Renforsin totuus antaa vasta lupauksia.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua (2015 WSOY, 86 s).
Erkka Mykkänen esitteli taannoin puheenvuorossaan Helsingin työväenopistolla novellikokoelmansa Kolmen maailmanlopun saamia Goodreads-arvosteluja. Hänen mukaansa ne vaihtelevat akselilla ”Mestariteos” ja ”eihän tätä paskaa voi selvinpäin lukea”. Itse välttelen äärimmäisyyksiä. Erkka Mykkäsen novellit ovat tasoltaan vaihtelevia. 86-sivuiseen kokoelmaan mahtuu 25 tarinaa ja parhaimmillaan ne ovat hyvää luettavaa. Huonoimmat painuvat unholaan heti. Mykkänen kirjoittaa niin hyvää tekstiä, että uskon hänen julkaisevan jatkossa parempia kirjoja.

Anja Snellman: Lähestyminen (2016 WSOY, 143 s).
Pilasin itseltäni tämän lukukokemuksen, kun kävin syksyllä kuuntelemassa Anja Snellmanin kahta haastattelua. Kirjaa lukiessa koin, että olen kuullut lukemani jo haastatteluissa. Ilman juonipaljastuksiakin selväksi tuli, että Snellman haluaa kirjoittaa kokemuksistaan huumeklinikalla ja Kreikassa. Niistä hyvin kirjoitettu kirja kertookin.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (2016 Siltala, 403 s).


”Miksi minä nyt näitä jauhan?
    Missä minä nyt olen?
Ai niin. Prismassa.”

Pirkko Saision uuden kirjan päähenkilö on Mies. Hän on kuusikymppinen pääkaupunkiseudulla asuva ja Helsingin keskustassa asianajotoimistossa työskentelevä lakimies. Mies on naimisissa itseään nuoremman Kristan kanssa. Kolmas päähenkilö on Miehen nuoruudenystävä Paavo ’Pablo’ Korhonen. Mies ei ole kuullut Pablosta aikoihin, mutta tämän kuolinilmoituksen lukeminen maanantaiaamuna sysää Miehen tolaltaan ja vie hänet menneisyyden syövereihin. Kirja kuvaa Miehen piinaviikkoa päivä kerrallaan seuraavaan maanantaihin.

Miehen työhön kuuluu tavata ihmisiä ja selvitellä heidän asioitaan. Hän vaikuttaa hyvin paatuneelta suhtautumisessaan asiakkaidensa tilanteisiin. Miehellä on vahvat ja kyseenalaiset näkemykset rikollisten tuomitsemisen vaikutuksista. Hän ei näytä ajattelevan yksiselitteisesti syyllisyydestä, syyttömyydestä, uhriudesta ja sovituksesta. Nämä kysymykset jäävät vaivaamaan monia Miehen asiakkaita, niin myös Miestä itseään, koska kuka oikeastaan tietää, mitä tapahtui Pablon kanssa vuosia sitten.

”Allekirjoittanut.
    Mitä Jaatinen nyt on allekirjoittanut? Minkälainen ihminen puhuu itsestään allekirjoittaneena?
  Tärkeilevä versio ihmisestä, joka on meikäläinen.”

Saision teksti kulkee lyhyinä katkelmina. Tekstikatkelmissa tarina, Miehen ajatukset, ihmisten toiminta ja heidän välisensä vuoropuhelu ajoittuvat kellontarkasti: ”Maanantai klo 10.08”, ”klo 10.43”, ”klo 12.25” ja niin edelleen, päivin ja öin. Tekstinpätkät ovat usein hyvin lyhyitä, toisinaan loogisesti eteenpäin vieviä, paikoin varsin sekavia ja rönsyileviä. Ihan niin kuin ajatuksetkin kulkevat poukkoillen edellisestä seuraavaan ja takaisin.

Jokaisesta sanasta ja lauseesta välittyy suvereeni kirjailijan taito. Teksti on miellyttävää ja sujuvaa, samalla viisasta ja syvällistä. Kuin Saisio olisi nähnyt elämää niin paljon, että hän osaisi kuvitella kaikenlaisten ihmistyyppien ajatukset ja teot ja kuvailla ne viiltävän tarkasti. Se ihastuttaa, sitten nolostuttaa, usein naurattaa.

Saision kieli tavoittaa hyvin vaikeasti kuvattavan alueen. Pienillä sanoilla, harkituilla sanajärjestyksillä, välimerkeillä, lyhyillä ja kitsailla lauseilla hän onnistuu kuvaamaan ihmisen sisäiset ajatukset. Samalla hän kirjoittaa täysin uskottavaa dialogia ja mikä hämmästyttävintä, löytää inhimillisestä vuorovaikutuksesta myös sen alueen, joka sijoittuu sanojen, vuoropuhelun, ennakointien, tulkintojen ja yksittäisten ajatusten rajapinnoille. Sen joka sisältää ihmisten kanssakäymisen koko haastavuuden ja ytimen. Mestarillista.

”Mutta miten onkin niin, että ihmisen tavasta astella huoneen poikki aavistaa aina etukäteen, aikooko ihminen vielä kääntyä ja sanoa jotakin, sanoa jotakin painavaa juuri ulos astuessaan?”


lauantai 5. marraskuuta 2016

Merja Svensk: Kaksoissidos

Merja Svensk: Kaksoissidos (2016 Robustos, 309 s).

”Siinä sitä istutaan, ollaan yhdessä, samassa huoneessa. Kumpikin omissa muistoissaan, eri ajassa, sokeina tähän yhteiseen hetkeen. Tuttuus löytyy vielä kosketuksesta. Saunalla on ollut hyvä vaikutus, vaikka Täti ei siellä muista käyneensä.”


Olemme Merjan kanssa samassa työpaikassa. Tiesin hänen julkaisevan esikoiskirjansa tänä vuonna ja lupasin ilomielin lukea kirjan ja kertoa mielipiteeni. Uskon, ettei Merja tiennyt, että kirjoitan siitä tänne. Lukiessani kirjaa lokakuun loppupuolella tapasimme Merjan kanssa työasioissa muutaman kerran. Kirjasta emme puhuneet, mutta itse havahduin tarkkailemasta omaa suhtautumistani häneen. Katsoinko tuttua työkaveria eri lailla, kun luin hänen esikoisromaaniaan? Minua taisi vähän jännittääkin, koska luin kirjaa huolellisesti ja oli keksittävä tapa kirjoittaa myös puutteista.

Kaksoissidoksessa on kaksi kerronnan tasoa. Minä-muodossa Paula on lapsi, joka asuu äitinsä ja isänsä kanssa. Ankaran ja lämpimiin tunteisiin kykenemättömän äitinsä takia Paula viettää paljon aikaa tätinsä ja setänsä luona. Maria-äidin ja Aino-tädin välejä on pysyvästi jäänyt hiertämään heidän oman äitinsä kykenemättömyys olla tasapuolinen äiti molemmille tyttärilleen.

Ulkopuolisen kertojan kuvaamassa nykyajassa keski-ikäinen Paula työskentelee leikkipuistossa Helsingissä. Välit äitiin ja omiin sisaruksiin ovat pysyneet etäisinä, jopa vihamielisinä, ja Paulan roolina on ryhtyä Lappeenrannassa asuvan tädin omaishoitajaksi. Iäkäs täti jää leskeksi, ja hänen toimintakykynsä heikkenee nopeasti.

Tarina kertoo hyvin suoraviivaisesti ja selkeäsanaisesti yhden suvun naisista. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja etenemistahti on nopea. Merja Svensk tuo selvästi esiin, mitä on tapahtunut, mitä tapahtumassa ja paikoin liikaakin tulkitsee asioita lukijan puolesta.

Kaksoissidos on kirja naisista. Miehet ovat sivuosissa; setinä, veljinä ja isinä taustalla. Renttuina, kuolleina, toteutumattomina haaveina. Sähköpostiystävinä. Jopa Paulan työpaikalla on vakituisina työntekijöinä vain naisia, ainoa mies on määräaikainen.

Kaksoissidoksessa on paljon yksityiskohtia. Niistä selviää, että Svenskillä on sisällöllinen termistö hallussaan. Hän tuntee alan ja aiheen ja tietää, mistä kirjoittaa. Yksityiskohtien kuvailussa ja tarinan kannalta irrelevanttien asioiden esittelyssä mennään välillä liiallisuuksiin. Ajattelen, että kyseessä on esikoisromaaniin liittyvä tyypillinen oireilu. Kerrottavaa on kertynyt vuosien aikana paljon. Kaksoissidoksessa on myös hienoja ja harkittuja, tarinaa tukevia ja sitä lisää valottavia yksityiskohtia. Niiden oleellisten olisin suonut pääsevän enemmän esiin.

Svenskin teksti sisältää paljon kysymysmerkkejä. Minua ne häiritsivät. Paikoin tuntui, että merkillä osoitetut kysymykset riistivät minulta mahdollisuuden oivaltaa ne itse. Olisin toivonut, että Svensk olisi kirjoittanut kirjan teemat ja kysymykset tekstin sisään. Niitä olisi voinut käyttää Paulan mielensisäisten liikkeiden ja ajatusten kuvaamisessa, tunteiden verbalisoinnissa, koska niissä on mielestäni kirjoittajan suurin kehittämisen kohde.

Vaikka tarinan konteksti ja kirjan asetelma sijoittuvat minua vähemmän kiinnostavaan vanhustenhoitoon, kirjoittajan avaama teema on tärkeä ja ajankohtainen: Nuoremmat hoitavat iäkkäämpiä, mutta kyseessä eivät nykypäivänä ole välttämättä enää heidän omat vanhempansa. Yhteiskunnan kyky huolehtia ihmisistä heikentyy koko ajan. Siteet ovat löystyneet ja katkenneet, toisten elämistä ei tiedetä enää juuri mitään, vaikka vain vähän aikaa sitten oltiin yhtä perhettä. Perheen ja suvun sisäinen jännite, katkerat muistot ja puhumattomuus heijastuvat pitkälle tuleviin sukupolviin. Svensk liittää tämän taitavasti muistisairauteen, Alzheimerin taudin etenemiseen, muistin menettämisen tragediaan ja armollisuuteen.

”Toiset kadottavat muistamisen kyvyn ja menettävät sen myötä minuutensa, kaiken sen, josta he ovat omaksi itsekseen tulleet. Toiset haluaisivat olla muistamatta, koska pelkäävät löytää todellisen itsensä. Kunpa ihmiset voisivat valita, mistä muistoista itsensä ja elämänsä haluavat koostaa.”

Kiitos Merja lukukokemuksesta. Toivottavasti kirjoitat lisää.