Siirry pääsisältöön

Toukokuussa 2016 luetut



Suositukseksi nousee

John Williams: Butcher’s Crossing (1960 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro, 334 s). Enpä ole ihan tällaisen kirjaan usein törmännyt. Kysymyksessä on neljän miehen biisoninmetsästysretki. Ehtaa länkkäriainesta, kun ollaan 1800-luvun keskilännessä ja henkilöt ovat kuin lajityypin karikatyyrejä. Matkakertomuksesta tulee lopulta kuin uudelleensyntymiskokemus, jotakin ihmistä suurempaa, voiko sanoa jopa raamatullista. John Williams ei Butcher’s Crossingilla mielestäni aivan päässyt Stonerin maagisuuden tasolle, mutta voi miten hienon kirjailijan maailma hänessä aikanaan jättikään noteeraamatta.

Lukukokemuksina säilyvät

Julian Barnes: The noise of time (2016 Jonathan Cape 180 s). Hieno kertomus säveltäjä Dimitri Sostakovitsista Vallan, eli Neuvostoliiton, Stalinin ja puolueen ikeessä. Julian Barnes yhdistää faktaa ja fiktiota ja onnistuu piirtämään mystisen kuvan miehestä, jolla oli ristiriitainen ja kaksijakoinen suhde oikeastaan koko elämäänsä. Odotan kovasti myös suomennosta, josta tulen luultavasti saamaan vielä enemmän irti.

Jeff Connor: Wide-eyed and legless. Inside the Tour de France (1988 Simon and Schuster, 192 s). Kevään Italian ympäriajo meni jo ja Tour de Franceenkin on enää kuukausi. Korkea aika siis avata myös pyöräilykirjojen kausi. Jeff Connor seurasi brittiläisen ANC-Halfords-tallin matkaa vuoden 1987 kilpailussa. Talli ei kuulunut ennakkosuosikkeihin ja yhdeksästä ajajasta lopulta vain neljä selvisi maaliin saakka. Kiva ja sympaattinen kirja ajalta, jona ammattilaispyöräily oli nykyistä vaatimattomampaa, viattomampaa ja legendaarisempaa.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (2016 Otava 415 s). Markkinoitu jatko-osa Anna minun rakastaa enemmälle (2005). Saatan vaihtaa mielipidettäni, jos Juha Itkonen kirjoittaa Antin ja Suvin tarinalle kolmannen osan vuonna 2025, mutta tässä kakkososassa heidän tarinansa ei ole kiinnostava. Teksti on taattua Itkosen laatua, ja hänestä on kehittynyt eturivin sukupolvikuvausten kirjoittaja. Henkilöhahmot kantavat tarinasta toiseen.
Populaarimusiikkikulttuurin merkkien asettelijana Itkonen on runsassanainen, hyvä ja uskottava. Itkosen tyyliä lainatakseni teen vertauksen pop-musiikin ja kirjallisuuden välillä: tuntuu, että Juha Itkosen tekstiä vaivaa sama kuin Arcade Firen musiikkia. Kaikki on kohdillaan, jälki paikoin erinomaista, mutta joku tosikkomaisuus vaivaa; mestariluokkaan pääsisi, jos tuotanto hengittäisi paremmin, avautuisi keveyteen, ei ottaisi itseään niin hirveän vakavasti.
Kirjasta on myös kattava Spotify-soittolista. 


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Tämä vaikea elämä (1960-63 Tammi, 206 s). Italo Calvino -projektini osa 5/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Kolmen erillisen kertomuksen kokoelma liikkui edeltäjiään maltillisemmissa ja realistisemmissa maisemissa. Tammen painos on koottu kahdesta tai kolmesta eri lähteestä ja hieman välityön maku tästä jäi suuhun. Perussuoritus.

Elizabeth Strout: My name is Lucy Barton (2016 Viking, 191 s). Hienon Olive Kitteridgen kirjoittajan uusi pienoisromaani kertoo naisesta, joka leikkauksesta sairaalasängyssä toipuessaan viettää ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla aikaa oman äitinsä kanssa. Läpi tulevat käydyiksi perheen salaisuudet. Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta varsin tavanomainen. Siksi lukukokemus jäi vähän etäiseksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…