Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on marraskuu, 2018.

Marraskuun 2018 suositukset

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (2014 WSOY, suomentanut Helinä Kangas, 511 s). Olin sanaton ja muissa maailmoissa tämän 1829-sivuisen Napoli-sarjan päätyttyä. Luin osat liian harvaan tahtiin, ja suosittelen ehdottomasti lukemaan koko paketin kerralla. Ferrantella on ilmiömäinen kyky kertoa asioista lukijaystävällisesti ilman mitään ylimääräisiä koukeroita, selittää tapahtumia ja tuntemuksia juuri sopivan paljon tai vähän, rakentaa emotionaalisia siteitä pitkin tarinaa ja saada kaiken tuntumaan niin surulliselta, aidolta, kaoottiselta ja elämältä. Kehotan ihan kaikkia lukemaan nämä kirjat.

Katja Kettu: Rose on poissa (2018, 272 s). Kahdessa aikatasossa vuosina 1973 ja 2018 sekä kirjemuodossa etenevä tarina on vaikea seurattava, ja kaiken lisäksi yksi päähenkilöistä kärsii muistimenetyksestä. Ketun lumoava, shamanistinen ja runollinen kieli ei helpota seuraamista yhtään, yksityiskohtia tulee niin tiiviiseen tahtiin, että ne pitäisi kirjoittaa muistiin, mutta kieli on toisaalta …

Katri Lipson: Kosmonautti

Julistettuani Katri Lipsonin täällä yhdeksi lempikirjailijoistani olen varmasti menettänyt objektiivisuuteni hänen tuotantonsa suhteen. Tiedostin myös valtavat riskit, kun vuosien jälkeen tartuin Lipsonin esikoiseen uudelleen lukemista varten. Se liittyy tapaani lukea kymmenen vuotta aiemmin lukuvuoden parhaaksi nimeämäni teos uudestaan, eivätkä kaikki vanhat suosikkini ole kestäneet aikaa. Vuonna 2008 Kosmonautti oli paras lukemani kirja, ja niin oli asia myös Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaraadin mielestä. Finlandia-ehdokkaaksikin Kosmonautti pääsi.

Joskus lehdissä on ollut mielipiteitä ja kyselyjä, mikä on lukijoiden mielestä paras romaanin aloitus. Minulta ei ole kysytty, mutta jos kysyttäisiin, valitsisin Katri Lipsonin Kosmonautin avausvirkkeen ”Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.” Siinä ikään kuin kerralla leväytetään lukijan eteen se melankolinen kaiho, menetyksen tunne ja aikatasoissa liikkuminen, mitä Kosmonautissa niin kovin ihailen. En t…

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Valkoinen Toyota on taksi, joka kirjan alussa vie Joni Skiftesvikin Hilkka-vaimon lentokentälle. Vaimo lentää Oulusta Helsinkiin sydämensiirtoon, ja kirjailija itse joutuu kotoa teho-osastolle aorttarepeämän takia. Skiftesvikin kirja on todennäköisesti kokonaan omaelämäkerrallinen. Se seuraa nykyajan tasolla Jonia sairaalassa ja sitä, kuinka hän soittelee Meilahteen kysyäkseen vaimonsa voinnista. Toistuvasti, noin joka toisessa luvussa, kerronta siirtyy ajassa taaksepäin. Aina niihin aikoihin, kun pariskunta perusti perhettä ja Skiftesvikin kirjailijanura oli aluillaan; Rauma-Repola oli voimissaan ja Kekkosen junaileman Kostamus-urakan ansiosta Kainuu kukoisti.

Tästä asetelmasta syntyy ainakin päällisin puolin melko tavallinen pitkän uran, pitkän avioliiton ja pitkähkön elämän välitilinpäätös. Sellaisena – melko tavallisena – aloin minäkin kirjaa lukea, mutta mitä siitä kasvoikaan: elämänmakuinen, hurmaavan pienimuotoinen, mutta kooltaan valtava lukukokemus. Skiftesvikin hioutuneessa…