lauantai 31. lokakuuta 2015

Lokakuussa 2015 luetut



Suosituksiksi nousevat

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Karo Hämäläinen: Yksin. Romaani Paavo Nurmesta. (2015 WSOY, 251 s). Hieno, hyvin kirjoitettu kuvaus miehestä, joka oli säälimätön itseään, muita ihmisiä ja häviämistä kohtaan. Hän oli myös kaikkien aikojen parhaita urheilijoita.

Katri Lipson: Jäätelökauppias


Lukukokemuksina säilyvät

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (1952 Tammi, 115 s). Italo Calvino –projektini tavoitteena on lukea italialaiskirjailijan kaikki 12 suomennettua teosta. Kirjoitan sitten lopussa niistä enemmän, mutta alku oli lupaava: kiehtova pieni satumainen tarina ihmisen hyvän ja pahan puolen liitosta ja taistelusta.

Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä (2007 Like, 288 s). Palkittu, hauskahko ja persoonallisesti kirjoitettu Dominikaanisesta tasavallasta kotoisin olevan nörttipojan tarina. Kiinnostavampi elementti oli lukea maan entisen hirmuhallitsijan Rafael Trujillon valtakaudesta. Ihan uutta historiatietoa minulle.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (2013 Tammi, 364 s). Kirja on ollut esillä, koska alkupuolen juonenkäänne on merkittävä sekä ehdottomasti ei-paljastettava. Lisäksi ollaan oltu sitä mieltä, että kirjalla on hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -tarinan kanssa. En ole kummastakaan argumentista eri mieltä.

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

HJK 2015

Jalkapallon Suomen mestaruudesta on pelattu vuodesta 1908. Sotavuodet ja muutama muu poikkeus pois lukien mestaruus on jaettu satakunta kertaa. Tänään päättyi vuoden 2015 kausi. HJK on perustettu 1907 ja se on juhlinut sarjan voittoa 27 kertaa. Siis keskimäärin noin joka neljäs vuosi. Historia alkaa olla jo pitkä, ja ajat muuttuneet, joten ehkä on hedelmällisempää tarkastella tuoreempia tilastoja.

Aloin käydä HJK:n peleissä 1980-luvun alkupuolella, joitain muistikuvia on 70-luvulta. Lasken kuitenkin, että kaudesta 1990 alkaen olen ollut Klubikatsomossa säännöllisesti. Näiden 26 kauden aikana mestaruutta on päästy juhlimaan 11 kertaa. Karkealla tilastoinnilla HJK voittaa siis kaksi mestaruutta viidessä vuodessa. Kun ennen tänään päättynyttä kautta mestaruuksia oli tullut peräti kuusi peräkkäin, Sonera stadionille oli ehtinyt kerääntyä iso joukko uusia kannattajia, joille pokaalitta jääminen oli kokonaan vieras kokemus. Se näkyi esimerkiksi sosiaalisen median kommenttikentissä.


Tietysti HJK:lta on lupa vaatia 2010-luvulla enemmän kuin monena muuna historian aikana. Klubi on hoitanut asiansa hyvin, ja ainakin pelaajamateriaalissa, markkinoinnissa, kansainvälisyydessä, olosuhteissa ja taloudessa ero muihin seuroihin on vain kasvanut. Siksi, huolimatta vähintäänkin kohtalaisista tuloksista, meillä on oikeus sanoa kautta 2015 pettymykseksi. Itsekin julistin Talin hallikauden jälkeen keväällä, että kyseessä saattaa olla jopa kaikkien aikojen Klubi, maajoukkuettakin parempi.

Alkukausi vapun tienoilta juhannuksen alle oli tuloksissa hyvä, vaikka mukaan  mahtui surkeita pelejä. Peli oli hidasta ja sekavaa, käsijarru päällä mentiin. Suomen cupissa edettiin välieriin, ja sarjassa kerättiin kahdeksan voittoa, viisi tasapeliä ja yksi häviö. Näytti kuitenkin kuin rajusti uudistunut joukkue olisi lähinnä sinnitellyt kasvukivuissaan läpi hurjan otteluruuhkan. Se tiivistyi luokattoman huonoon esitykseen Lahden kisapuistossa kesäkuun alussa.


Pieni tauko, vihdoin löysempi ottelutahti, ja juhannuksen ympärillä hienot kaksi kotivoittoa SJK:sta ja Jarosta. Sitten yhtäkkiä Bana Lehkosuon sanoin minikriisi: Ilves-, Inter-, HIFK-, RoPS-matseista vain kaksi pistettä juuri europelien kynnyksellä. Niiden alku meni hyvin, ja lopulta saldo europeleistä ei lainkaan kalpene monien aikaisempien vuosien tuloksille: voitettiin kaksi peliä kuudesta, kotona ei hävitty.

Mutta tässä kohtaa tapahtui niskan lopullinen katkeaminen. 15 päivän katastrofijaksolla hävittiin traagisesti Astanalle 3-4, MIFK:lle 1-5 ja Krasnodarille 1-5. Siihen se lässähti, alkoi pelaajaliikenne sisään ja ulos, iski hurja loukkaantumissuma. Pelattiin viikkokausia ilman ensimmäistäkään voittoa ja se lienee historiankin valossa poikkeuksellista. Lokakuun loppukiri jätti kaudesta sentään miellyttävän jälkimaun. Seinäjoelle ja Rovaniemelle lähetän mielelläni onnittelut hyvästä työstä.


Parhaita asioita sarjakaudessa 2015 olivat nousijat HIFK, Ilves ja KTP. Rödan nouseminen toi Helsingin katukuvaan sykettä ja jalkapallokulttuuria tavalla, johon Honka ja sitä ennen monet muut HJK:n haastaneet eivät päässeet lähellekään. Pitkän tauon jälkeen pääsimme myös käymään todellisissa suomalaisissa fudispyhätöissä Tammelassa ja Arto Tolsa areenalla. Cupin myötä ohjelmaan sisältyi myös retki Valkeakoskelle.

Nyky-HJK:ssa en pidä, kuinka uusia pelaajia lappaa sisään pitkin kesää. He jäävät usein tuntemattomiksi ja persoonattomiksi. Mielestäni asiaan kuuluu, että omia pelaajia nostetaan talven aikana Klubi 04:sta ja muualta tulleisiin vahvistuksiin päästään tutustumaan jo harjoituskaudella. Nyt loppukesästä taisi pahimmillaan olla kaksi pelaajaa kentällä siitä aloituskokoonpanosta, jolla sarjaan keväällä lähdettiin.


Tie eurooppalaisen keskitason tuntumaan on pitkä ja kivinen, mutta sillä matkalla ollaan. Pitää tietysti pelata paremmin ja kasvattaa valmiimpia pelaajia. Myös fanipuolella pitää kypsyä: Jos haluamme Klubistamme koko kaupungin ylpeyden, pitää puritaanisimpienkin klubisydänten sietää, että siitä sitten myös tulee kaikkien yhteinen joukkue. Silloin kaikilla riippumatta fanaattisuuden tasosta on yhtäläinen oikeus kantaa seuran värejä ja kokea joukkue omakseen. Ei ole olemassa mitään aitoa tai oikeaa faniutta. Uudelle tasolle nousemiseksi tarvitaan kannattajien lisäksi rahaa, ja jos Barcelona tai Liverpool saadaan kerrankin kylään, niin ne otetaan vastaan ja peliä mennään katsomaan. Ja jos ei kaikesta sydämestä innostutakaan, niin ei nyt ainakaan boikotoida.


Kolme suurta klubilaista poistui HJK:sta. Kiitos Robin Lod, Rasmus Schuller ja ennen kaikkea kiitos Markus Heikkinen. Kannan ylpeänä Makon numeroa 6 ensi kesänäkin Klubipäädyssä. Sitä ennen kuitenkin helmikuussa Talin halliin. Muistiinpanovihko mukana, HJK:n kokoonpano vuosimallia 2016 paperille. Siitä se taas lähtee.



keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Katri Lipson: Jäätelökauppias

Katri Lipson: Jäätelökauppias (2012 Tammi, 293 s)

“Eva ottaa tuulihattukulhosta kiinni kaksin käsin, läjäyttää tuulihatut tarjoilulautaselle ja jää siihen asentoon, itkun kouristamana. – Että sinä menit kertomaan sille ämmälle minun keskenmenoistani.
- Eva, nyt soitetaan siskolle.
- Painu helvettiin! Kukaan ei enää tule korjaamaan sinun jälkiäsi!
Yritän kiittää illasta ja alan perääntyä eteistä kohti mutta Eva vetäisee minut taas takaisin. – Odota, Jan, minä lupasin sinulle jälkiruokaa!
- Ei sillä ole nyt niin väliä, Eva.
- Onhan! Minä paistoin ainakin kymmenen pellillistä näitä vitun tuulihattuja ennen kuin ne onnistuivat.
- Avasitko uuninluukun liian aikaisin? kysyn ja kadun heti, mutta Eva katsoo minua ihmeissään ja pyyhkäisee poskiaan. 
– Joo, avasin. Odota, Jan, laitan sinulle niitä mukaan. Kääritään ne kelmuun. Kuinka monta haluat?”


Löysin verkon kätköistä kanssalukijan tulkintaa Katri Lipsonin Jäätelökauppiaasta. Se helpotti lukemista huomattavasti, koska tarinan karttamerkit olivat olemassa. Pystyin keskittymään lukukokemukseen, en kulkenut umpimetsässä. Jos tämä kirjoitukseni innostaa lukemaan Jäätelökauppiaan ja antaa seuraavalle lukijalle vastaavan tuen, se on ruutunsa täyttänyt.

Tarinan kulku on Jäätelökauppiaassa vaikea ja vaikka kirjoitankin aika paljon juonesta, en koe paljastavani asioita. Kirjassa tehdään elokuvaa, näytellään näyttelemistä, eletään, selvitellään rinnakkaisesti sekä elokuvan tekemistä että todellisia tapahtumia. Eikä lukijalle ole selvää, mitä näistä missäkin kohdassa.

Kirjan alkupuolella ollaan ainakin kolmessa eri ajassa ja paikassa. Esther ja Tomas piiloutuvat toisen maailmansodan aikana Tshekkoslovakiassa rouva Nemcovan maalaistaloon. Pariskunta ei tunne toisiaan. Mies on jäätelökauppias. Piilottelun aikana he rakastuvat toisiinsa, mutta Tomas häipyy. Estherin aviomies on todellisuudessa jalkapuoli sotalentäjä, paljastuu myöhemmin Jäätelökauppias-nimisessä elokuvassa.

“Mutta Esther ei ole kovin varma itsestään rouva Nemcovan läheisyydessä, niin teräviltä rouva Nemcovan silmät näyttävät, ne näkevät kaiken lävitse, myös Estherin ja Tomasin, ne näkevät tarkkaan sellaista mitä Esther voi nuoruutensa vuoksi vasta aavistaa: että heissä on jotain outoa, on ollut jo alusta asti, he eivät yksinkertaisesti näytä olevan missään avioliittoon kuuluvassa vaiheessa, he ovat sen ikäisiäkin että jos he olisivat jossain vaiheessa he voisivat olla todennäköisesti vasta alussa, mutta alun pidätettyä kiihkoa heissä ei ole tippaakaan, ei keskikohdan kumppanuutta, ei lopun tyhjyyttä eikä minkään vaiheen vihamielisyyttä.”

Sodan päätyttyä Ohjaaja, Eva Zachalova ja Martin Jelinek tekevät Jäätelökauppias-elokuvaa. Elokuvan tekeminen sijoittuu romaanissa alkupuoliskolle, ja sen aikana Katri Lipson hukuttaa lukijansa yksityiskohtiin ja kysymyksiin. Miksi Martinin pitää kaivaa kuvauksissa metsään tietyn mallinen kuoppa? Miksi Eva haistaa toistuvasti palaneen käryä? Miksi Estherin matkalaukku oli kevyt, mutta Tomasin täynnä kirjoja? Miksei Tomas saa käsivarttaan suoraksi?

Elokuvan valmistuttua joitakin vuosia myöhemmin Kuulustelija haluaa tietää, miksi Nainen käy katsomassa Jäätelökauppias-elokuvan kaikki näytökset. Ilmeisesti kyseessä on Esther, joka haikailee Tomasin perään. Naista on valokuvattu salaa, ja Ohjaajaa kehotetaan hakeutumaan Naisen seuraan lisätietojen saamiseksi.

Minä tunnustan, että tässä noin puolenvälin tienoilla olin ulkona. Muistiinpanoissani on jopa mainintoja pettymyksestä. Olin pitänyt tekstistä ja henkilöistä ja lukenut kirjaa hyvin mielelläni. Mutta liian monia asioita en ymmärtänyt. Oli kuulustelu- ja vakoilumenetelmin ryhdytty selvittämään elokuvan taustoja – elokuvan, jonka tekeminen oli edelliset sata sivua ollut ilmassa: kuka oikein esitti ja ketä; missä ja milloin elokuva tehtiin; miten ihmeessä elokuvan ohjaaja voi olla tietämättä, onko nainen elokuvan toinen päänäyttelijä vai ei?

Mutta sitten tapahtui jotakin. En väitä, että palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen, että olisin saanut juonen päästä kiinni, saati löytänyt vastauksia kysymyksiini. Kun kirja eteni toisella puoliskollaan, sain lukijana itselleni rauhan. Minun ei tarvinnut pinnistellä ymmärtääkseni kaikkea, lakkasin pohtimasta kanssalukijan tulkintoja. Ehkä kuvaavaa oli, että loppupuolella kirjan luvut saattaisivat mielestäni toimia myös itsenäisinä tarinoina. Esimerkiksi viides luku “Merenneidot” on minusta kuin hieno novelli.

Siirrytään 1960-luvun loppupuolelle Göteborgiin. Juonella on tästedes muutama yhtymäkohta alkupuoliskolle, mutta muuten luetaan kuin uutta tarinaa. Estherin poika Jan on loikannut Tshekkoslovakiasta ja saa majapaikan ruotsalaisten opiskelijoiden luota. Yhden heistä, Kerstinin, kanssa Jan menee naimisiin ja saa tyttären Gunillan. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Gunilla hakeutuu Interraililla Janin kotikaupunkiin Olomouciin. Kerstin ja Jan tapaavat poliittisesti tiedostavassa Ruotsissa, jossa eletään hengessä mukana Prahan kevättä 1968. Neuvostovallan luhistuttua 1990 Jan, Kerstin ja monet muut pariskunnat ovat eronneet, ja terapeutin neuvosta pidetään yhteiset juhlat nykyisille ja entisille.

Tuntuu laimealta sanoa, että kirjassa liikutaan eri aikakausissa. Toki tarina sijoittuu 1940-, 60- ja 90-luvuille, mutta liikettä tapahtuu myös muilla tasoilla: nykyhetkessä ja muistoissa; haaveissa ja todellisuudessa; toiveissa ja peloissa; elokuvarooleissa ja aidoissa tunteissa; tosielämässä ja tarinassa. Melkein kaikkien kirjan ihmisten tarina alkaa keskeltä ja kun he poistuvat tarinasta kesken ja äkillisesti, jäävät he vahvasti, surullisesti ja haikeasti lukijan mieleen elämään.

Esther on rikkinäinen ja pelokas ihminen. Hänen pettymyksensä elämään ja yksinäisyyden pelko kouraisevat syvältä.
“Viini imeytyy Estherin vereen ja kuiskii kuinka selvittäisi, vahvistaisi ja syventäisi kaiken, ja Esther joisi paljon enemmän jos olisi juotavaa, hän joisi varmaan myös liikaa mutta omasta tahdostaan ja joisi vielä lisääkin vain siksi että Tomasin mielestä hänen pitäisi juoda vähemmän, ja siten kaikki voisi olla Estherin hallinnassa enemmän kuin kertaakaan selvinpäin. Mutta kaikista tunteista Estherin sisällä viini voimistaa eniten pelkoa ja pelko alkaa vuotaa kuin rikki menneestä hanasta ja kohta emännän haalimat siankyljykset kelluvat sen pinnalla ja huulimaali menee niin sekaisin että se on vielä pahemman näköinen kuin alussa.”

Estherin surullisuus periytyy Janille. Hänen elämälleen antaa kiintopisteen tshekkoslovakialaisen opiskelijatoverin Jan Palachin neuvostovallan protestina tekemä polttoitsemurha. Janilla ei ollut sen tai toisenkaan samanlaisen ratkaisun tehneen Janin kanssa mitään tekemistä, mutta tapahtumat luovat Janin elämään surullisen auran. Samalla tavalla kuin Jäätelökauppias oli tehnyt Estherille 20 vuotta aiemmin. Näihin Janin ja Estherin ajatukset palaavat toistuvasti.

Kerronta on välähdyksenomaista, kuin kohtauksia joiden väliin jää tyhjä rivi, pieni pimeä hetki lukijalle – tai elokuvan katsojalle - aikaa kuvitella. Ratkaisu on epäilemättä kirjoittajalle haastava, mutta toimii erinomaisesti. Kansakuntien ja poliittisten järjestelmien muutos kulkee kirjassa rinnan henkilöiden elämänkohtaloiden kanssa. Kunpa tämä asetelma vain olisi selkeämpi.

Katri Lipson kirjoittaa viimeisteltyä, laadukasta, täydellistä tekstiä. Hän luo eläviä yksityiskohtia köyhästä maaseudusta, ihmisten kasvonpiirteistä, helteen piinaamasta rutikuivasta ruohikosta. Yksipuolisen niukan ravinnon kuvaus on niin erinomaista, että melkein tunsin nauttineeni liian suolaista ruokaa. Slaavilaisen, itäblokkilaisen rumuuden ja ankeuden, haikeansuloisen melankolian kuvaajana Lipson on omaa luokkaansa. Janin loikatessa Tshekkoslovakiasta “äiti katsahtaa viistoon oikealle, kadulle jossa on asfaltilla auton paikalla pelkkä tumma suorakaide, jolle ei ole satanut lunta yhtään” ja myöhemmin “mutta äidin on vain jatkettava matkaa, käveltävä siitä ohitse kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin ei tuntisi missään että poika on ollut juuri siinä, mustan suorakaiteen kohdalla, ja sen ulkopuolelle poika on kadonnut, renkaiden jäljet sekoittuvat toisten renkaiden jälkiin, sininen auto sekoittuu toisten sinisten autojen joukkoon, tiet haarautuvat loputtomasti, mutta äidin elämä jakaantuu vain kahteen osaan, pelkoon joka on viimein vaihtunut suruksi.”

Katri Lipsonin esikoisteos Kosmonautti (2008) oli paras sinä vuonna lukemani kirja. Jäätelökauppiaasta kirjoittaminen on ollut vaikeaa. En usko saaneeni tämän tekstin aikana ajatuksiani kirjasta selkeiksi. Toivottavasti sen kuitenkin viestittyä, että vaikkei Jäätelökauppias ole täydellinen, se on tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.

Paljastettakoon lopuksi, että tämä oli toinen lukukerta. Myös Kosmonautin olen lukenut kahdesti. Katri Lipsonin kolmas kirja Detroit ilmestyy 2016. Se on suurenmoista, vaikka minulla on näissäkin kirjoissa aarreaittaa vielä uusiksi lukukerroiksi.




sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja (1980 Otava, 134 s).


Täysien pisteiden lukukokemus, koska ihan liian monen vuoden tauon jälkeen luin ääneen nuoremmalle tyttärelleni. Hän lähestyy kovaa vauhtia teini-ikää. Tyttäreni on suuri eläinten ja erityisesti koirien ystävä, ja varmasti osittain tästä syystä kirjaksi valikoitui Veikko Huovisen klassikko kolmen vuosikymmenen takaa.

Kuulijakunta ei ehkä ole ikävaiheensa myötä kaikkein aulein avaamaan syvimpiä tuntojaan yhteisestä lukukokemuksestamme. Sen verran sain kuitenkin nyhdettyä irti, että uskallan vetää johtopäätöksen: hieno kokemus molemmille.

Tyttäreni mielestä kirja oli kiva, sen päähenkilö Mertsi oli outo, kiltti, ystävällinen ja eläinrakas mies, koiran käyttäytymistä kuvattiin hyvin aidosti. Kirjaa kuunnellessa on tuntunut rauhoittavalta ja nukuttavalta, ja tarinan on pystynyt kuvittelemaan ja siihen keskittymään paremmin kuin itse lukiessa. Mertsin päänsäryt olivat kurjaa kuunneltavaa.

Ääneen lukijana on helppo olla samaa mieltä. Tarina tuntuu omassakin mielessä jotenkin elävämmältä kuin monissa itsekseni lukemissa kirjoissa. Lukemisen kokemuksessa oli alkukantaista leirinuotion tunnelmaa, kun kaksi ihmistä kokoontui yhteen kuuntelemaan samaa tarinaa. Minä luin monotoniseen tyyliini, ja tyttäreni kuunteli aivan hiljaisena, mutta silti kirjan liikuttavimmissa kohdissa tunnelma tiheni aivan selvästi. Sen tunsi.



Mertsi Vepsäläinen on orvoksi jäänyt sotainvalidi. Hän on saanut sodassa luodin päähänsä, ja pitkien sairaalajaksojen jälkeen pystyy hädin tuskin elättämään itsensä. Mertsi työskentelee tarinan aikana kirvesmiehen apuna ja tukkikämpällä sekatöissä. Hän tekee aina parhaansa, mutta enemmän miehestä saattaa olla riesaa kovilla työmailla. Mertsi Vepsäläisen vaivana ovat toistuvat kovat päänsärkykohtaukset ja muistinmenetykset.

Työkeikalla Kainuun sydänmailla oleva kirvesmies Ville Kuosmanen juttelee Mertsille aikansa kuluksi ja kertoo kotipuolessa olevasta Sakke-koirasta. Sen kynnen kannukset pitäisi jonkun leikata ennen kuin koira teloo itsensä. Mertsi ottaa tämän asiakseen ja saa Villeltä siunauksen lähteä kotitalolle tehtävää hoitamaan. Jo matkan aikana Mertsi kiintyy mielessään Sakkeen, kuvitteleepa ostavansa sen itselleen seuraksi. Eläimet ovat Mertsin mielestä parempia kuin ihmiset, jotka ampuivat sodassakin päähän.


Ihan kokonaan Huovisen kieli tai tarina eivät ole kestäneet aikaa. Elettiin kovia aikoja, sodanjälkeinen elämä oli niukkaa. Me olemme oppineet, että maata rakennettiin ja sotakorvaukset olivat kohtuuttomat. Luulen kuitenkin, ettei korven tukkikämpällä ajateltu ihan näin:

”Ja kilisevän kylmässä säässä, lumen ja huurteen joukossa työskenteli pieni Suomen kansa hammasta purren ja lihaksiaan jännitellen. Oli maksettava raskas korvaus siitä, että oltiin vielä hengissä ja että oli jouduttu mukaan suurten kansojen selkkauksiin. Saha sihisi ja kirves hakkasi, pokara iski ja raudoitettu reenjalas rääkyi, ja karvalakkien alla kuuraisten partojen takana eli haaveita ja päämääriä. Kunhan saadaan ne korvaukset maksetuksi, niin sen jälkeen kai saadaan itsekin jotain. Että tulisi aika, jolloin kaupasta saisi vapaasti kahvia ja makkaraa. Että tulisi aika, jolloin voisi ostaa vaatteita ja oikeita nahkakenkiä, oikeita kumisaappaita ja kunnon tupakkaa. Tulisipa vielä aika, jolloin termospullossa tuoksuisi vahva kahvi ja leivälle saisi nostaa kelpo voinokareen…”

Muuta kyseenalaistettavaa minulla ei ole. Veikko Huovisen kieli on erinomaista, tarina etenee haikeana ja täsmälleen oikein rytmitettynä. Kainuun kylmien korpien kuvaus on niin lumoava, että tekee mieli vääntää keskuslämmityspatterin säätimestä ja vetää villasukat jalkaan. Vesiteiden jäädyttäminen keskellä yötä on työtä, Huovisen valitsemat sanat eläviä ja samalla aivan uusia rivitalovyöhykkeen ja konttoritöiden kasvatille. Tyttäreni mielestä työhommiakin jaksoi kuunnella, mutta mieluummin Saken tekemisiä.

Veikko Huovinen kertoo lämpimästi ihmisistä ja ajoista, jolloin kaikista pidettiin huolta. Annan lähes vahvimman suositukseni Koirankynnen leikkaajalle sekä ääneen lukemiselle. Kohta katsomme yhdessä Markku Pölösen samannimisen elokuvan.




lauantai 3. lokakuuta 2015

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä
(suomennos Markku Päkkilä 2002 Otava, 634 s)
John Henry Days (alkuperäinen 2001 4th Estate, 389 s)

Ei ole kääntäjän vika, kun suomen kielessä ei ole vastinetta kirjan nimelle. Balladi John Henrystä on käännöksenä kelpo etenkin, kun tarinassa keskeisessä roolissa todella on laulu tuosta legendaarisesta hahmosta. Mutta alkuperäinen nimi on parempi, koska John Henry Days kertoo John Henryn ajoista 1870-luvulla ja samalla John Henry –päivistä Länsi-Virginiassa 1990-luvun loppuvuosina.


Lukukokemuksena asetelma on lähes identtinen heinäkuisen Adam Langerin California Avenuen kanssa: ostin ja luin John Henry Daysin kymmenkunta vuotta sitten ja poimin nyt lukemani suomennoksen myöhemmin Paloheinän kirjaston poistohyllystä. Toisin kuin heinäkuussa, tällä kertaa huomasin, että olin kyllä ymmärtänyt kaiken lukemani, mutta edelleen jää epäselväksi kirjan perimmäinen asetelma. Mitä Whitehead on halunnut kertoa lukijoilleen kirjoittamalla John Henryn tarinan näin erikoisella tavalla?


Eletään vuotta 1996. Internet on tulossa, mutta ei vielä etelävaltiolaisten taksikuskien elämään. Kyynistynyt chicagolaistoimittaja J.Sutter oli aina luokkansa ainoa musta, ja opettaja opetti Amerikan orjuuden vaiheet nopeasti ja vältellen. Hänen koulukaveriensa vanhempien mielestä oli kasvatuksellisesti kiinnostavaa, kun lapsilla oli ystäväpiirissään erirotuisia ihmisiä. Joskus aikanaan J. oli nuori, innokas ja aktiivinen osa kaupunkilehden rikos- ja kulttuuritoimitusta. Nykyään Sutteria eivät oman työnsä aiheet voisi vähempää kiinnostaa, mutta hän haluaa pysyä toimittajien kestityslistalla. Onpa käynnissä vedonlyöntikin, kuinka monena peräkkäisenä päivänä saa nautittua ilmaisen lounaan.

”Kaikki mitä hänellä on yllään on saatu ilmaiseksi. Calvin Kleinin farkut ovat työvoitto parin vuoden takaa, suunnittelijakuuluisuuden uuden kevätmalliston kunniaksi järjestetyistä juhlista. Farkkuja oli röykkiöittäin, mutta yhtiön muhkeasta PR-budjetistakin vei voiton juhlavieraiden kollektiivinen pelko, ettei tarjolla ollut itse kunkin kokoa tai että joku toinen toimittaja ehtisi nappaamaan viimeisen istuvan parin nenän edestä, ja niin sai alkunsa seuraavan päivän New York Postin sivuilla raportoitu mylläkkä.”

J.Sutter on saapunut Länsi-Virginiaan John Henry –päiville. John Henry on tarujen, kertomusten, piirustusten, laulujen ja lorujen 1800-luvun loppupuolella orjuudesta vapautunut työläinen. Moukari kädessä syntynyt hiilenmusta mies. Väkivahva, 190-senttinen rautatietunnelityömaalla työskennellyt porari. John Henry kuoli tunneliin nujerrettuaan kaivuukilpailussa höyryporan. Onko miestä koskaan ollut olemassakaan? Onko mitään kilpailua koskaan järjestetty? John ja Henry olivat yleisimmät vapautettujen orjien nimet.

”Balladi John Henrystä on itseoikeutetusti kaikkien rautatietyöläisen laulu. John Henry rakensi rautateitä. John Henryn laulu kuuluu kaikille lapio- ja hakkuumiehille – konekuskeille – porareille – kaikille työmaiden miehille. Sitä laulavat mustat työmiehet kaikkialla, eikä kukaan muu laula sitä samalla lailla kuin ne miehet, koska muut eivät pidä John Henryn muistoa yhtä suuressa arvossa ja kunniassa. Itse olen ollut kulkumies koko ikäni – aina siitä asti kun karkasin 12-vuotiaana valkolaisilta – ja olen tehnyt töitä omieni joukossa rautateiden rakennusleireillä Suurilta järviltä Floridaan ja Atlantilta Missouri-joelle, ja joka paikassa missä olen ollut töissä, joku tunsi John Henryn laulun ja lauloi sitä.”

John Henry –päivien julkistamistilaisuudessa tämä entinen orja on pääsemässä Amerikan kansallissankarit –postimerkkisarjaan. Benny ja Josie pitävät kulahtanutta motellia, joka uhkaa kuitenkin kerrankin täyttyä festivaalipäivien ajaksi. Kädestä suuhun elävän freelance-toimittajan Pamela Streetin isä on vastikään kuollut ja John Henry –päivien järjestäjillä on suuri kiinnostus keräilijä-isän jäämistöön. Alphonse Miggins pelastaa J.Sutterin heimlichin otteella, kun tämä meinaa tukehtua lihanpalaan. Bobbystä ei koskaan tiedä, hän osaa Balladin John Henrystä ulkoa, ja nyt hän on käynyt ostamassa lekan juuri ennen John Henry –päivien alkua. Joan Acorn kirjoittaa paikallislehdelle reportaasia John Henry –päivistä. Festivaalin päättäjäispäivänä postivirkailija avaa tulen ja ampuu kolme ihmistä kuoliaaksi. Kuvaus Rolling Stonesin keikasta kalifornialaisella aavikolla sekä J.Sutterin ja tämän vanhan ystävän kohtaamisesta saastaisessa crack-luolassa ovat erinomaisen tiheää tekstiä. Välillä käydään porarien leirissä, ja jatkuvat sortumisonnettomuudet verottavat työläisiä rivistä. Tunneliyhtiö pitää miesten innostusta käynnissä tarjoamalla rahapalkintoja porauskilpailujen voittajille. Guy Johnson on epätoivoinen folkloren kerääjä, jonka tavoitteena on päästä balladin alkulähteille. Yksi esittää musikaalin pääosassa John Henryä, toinen veistää porarilegendasta näköispatsasta, matkamuistokaupat menestyvät John Henry –tuotteilla.

Nämä olivat ja eivät olleet juonipaljastuksia. Tapahtumat ja ihmiset liittyvät ja eivät liity toisiinsa, mutta Colson Whitehead kehittää niistä hyvin mielenkiintoisen tarinan. Whitehead laittaa oivaltavasti vastakkain ja rinnakkain entisaikojen urakoinnin ja nykypäivän ammatit, vuoren läpi porautumisen ja ilmaisten lounaiden siipeilyennätyksen keräämisen. Hän tekee sen omituisesti kirjoittaen, viehättävän lakonisesti, hillityn harmaalla huumorilla. Kirjan osien otsikoinnit houkuttelevat lukemaan: Terminaalikaupunki, Pieni yösoitto moottorimotellissa, Maalaisilman vaikutuksista, Teoria elämästä poraustyönä, Uusia säkeitä. Kuvaus kyynistyneen toimittajan asenteista ja intohimottomuudesta on elävää luettavaa, mutta monesti mietin, onko siitä yli 600-sivuisen romaanin kannattelijaksi.

Oleellisin kysymys lukiessa oli, pysyykö tämä paketti kasassa, saako Colson Whitehead junan kunnialla asemalle, olenko minä loppuun asti kyydissä. Pysyi, mutta tunnustan, että puolen välin paikkeilla uskoni oli koetuksella.