maanantai 30. marraskuuta 2015

Marraskuussa 2015 luetut



Suvi Ahola esittelemässä
Finlandia-ehdokkaita
Tapanilan kirjastossa


Suositukseksi nousee

Katja Kettu: Yöperhonen 


Lukukokemuksina säilyvät

Perttu Häkkinen & Vesa Iitti: Valonkantajat. Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. (2015 Like, 391 s) Vuoden hämmentävin lukukokemus. Ei riittävän hyvä kirja nousemaan suositukseksi, mutta sellainen retki täysin vieraisiin maailmoihin, ettei painu unohduksiinkaan.

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita 


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Kenraali kirjastossa. (1993 Tammi, 276 s). Italo Calvino –projektini osa 2/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Tämä postuumisti julkaistu kokoelma sisältää novelleja, käsikirjoituksia, lehtiartikkeleita ja romaanin aihioita vuosilta 1943-1984. Ehkä enemmän extra-lukemiseksi Calvino-harrastajille.

Anna Kortelainen (toim.): Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta. (2015 Gummerus, 276 s). Epätasainen kirjoituskokoelma sisältää hyvin mielenkiintoisia tarinoita ja  arvokasta historiankirjoitusta, mutta täysipainoiseksi lukukokemukseksi siitä ei ollut.

Sarah Lotz: Kolme. (2014 Karisto, 491 s). Kirjan ulkoasu, ennakkomarkkinointi ja ensimmäiset 100 sivua lupaavat kunnon katastrofi-jännitys-kokemusta: neljä lentokonetta putoaa eri puolilla maailmaa, kolme lasta eri koneista jää henkiin. Erikoista, kuinka seuraavat 400 sivua eivät olleet lainkaan kiinnostavia.


tiistai 24. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen. (2015 WSOY, 322 s)

Pieni salaisuus: en kovin paljoa pitänyt Kätilöstä. On se kelpo kirja, mielelläni luin, mutta julkinen hehkutus nousi mittoihin, joihin kirjan ansiot eivät riitä. Tartuin kuitenkin Katja Ketun uutuuteen odottavin mielin, koska uskon hänen taitoihinsa kirjailijana, eikä Yöperhonen ainakaan vielä ole ollut kuluttavan paljoa julkisuudessa esillä.


Yöperhonen alkaa loistavasti, tahti on kiivas ja rytmitys erinomainen. Viime viikkoina olen lukenut keskinkertaisia tarinoita, ja vähitellen aloin taas kaivata kirjaa, joka veisi mukaansa, pysyisi ajatuksissa. Tunne olikin mahtava, kun kesken kuntosaliharjoituksen tajusin, miksi Oden Mihailovin vasemmasta ohimosta pursuaa valtava sienimäinen pesäke.

Vuonna 1937 suomalainen Irga Malinen, valkokenraalin tytär pakenee porojen ikiaikaista reittiä pitkin Neuvostojen maahan. Syynä on aatteen palon lisäksi puna-akitaattori Suenhammas ja kohdussa heidän yhteinen lapsensa. Myös Suenhammas haluaa Irgan, mutta heti ilmenee, että enemmänkin tämän tuomat raja-alueiden kartat. Seuraa nopea pidätys ja pitkä tuomio. Vankikuljetuksessa Vorkutaan Irga tutustuu Elenaan.

”Näin ensimmäistä kertaa hyväntekijäni Elena Mihailovnan. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta olemuksen muhosmainen, lempeä käynti ja kirkas, rauhallisentukeva, kaltionvakaa katse tekivät vaikutuksen. Paksut pohkeet ja leveä, luottamusta herättävä poskipäistö. Ankaria olosuhteita uhmaava persevä taus verhottu pörheään lammasturkkiin.”

Marinmaalla, Lavran kylässä vuonna 2015 suomalainen Verna saapuu selvittämään isänsä professori Henrik Malisen kuolemaa. Isä oli tullut tutkimaan vainojen aikana kadonneiden kohtaloita. Lavra on puolueen, markkinoiden, jumalan ja nykyajan hylkäämä kyläpahanen. Verna asuu Elena ja Oden Mihailovin vieraana. Kaikki on rumaa, ja Elena suree kadonnutta Marinmaan kulttuuria ja nykyistä rappiota.

Stalinin vainot, Vorkutan leiri ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen syrjäseutujen selviytyminen luovat tarinalle armottoman kehyksen. Ketun tarina poukkoilee levottomana aikatasosta toiseen, houreiden, magian ja todellisuuden välillä. Yöperhonen kertoo salaisuuksista, vaikenemisesta, ihmisten raadollisuudesta.

”Missä kaukana sijaitsi oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen. Oliko sellaista enää olemassakaan? En saattanut ainakaan kurkottaa sinne asti katseellani. Tuolla kuuraiset vuoret, tuolla tinapintainen joki, kaikkialla muualla levittäytyi lumen ja jään hirmuvalta, joukkohautojen ristit, muurahaisina liikkuvat vangit.”

Ketun kieli on elävää ja kaunista hänen kuvaillessaan tuhatpäisiä porolaumoja ja yli taigan levittäytyviä suokukkia. Ja sitten hetkessä kieli muuttuu äärimmäisen raa’aksi, lause vie lukijan poliittisen naisvangin elämään Vorkutan leirihelvetissä, suorastaan kauhukirjallisuuteen. Niitä sanoja ei lueta ohimennen aamuratikassa: ”Jo lapsena ymmärsin, että sen häpeälaudan takia meistä ei koskaan tullut perijöitä mahtavan esi-isäni maille ja mannuille, meitä ei kutsuttu sukujuhliin eikä hautajaisiin. Minun isoäitini oli petturi, punikkihuora, joka loikkasi Neuvostoliittoon ja sitä myöten myös me kannoimme tuota rapaverta suonissamme.”

Kirjan kantavia teemoja on sukulaisheimojemme, myyttisen Volgan mutkan kansojen, historian ja kulttuurin kuvaaminen. Se on kiinnostavaa, joskin kirjan viimeisellä kolmanneksella koin tulleeni tältä erää riittävästi perehdytetyksi Marinkansan taikoihin, loitsuihin ja lauluihin.

”Oloni kävi huumaavansameaksi, enkä ole varma vieläkään, näinkö unta vai tapahtuiko kaikki tosiaan. Joka tapauksessa luulen ryystäneeni poronlihakeittoa, minkä jälkeen liemileukani valeltiin vedellä ja meidät ohjattiin sisään uhrilehtoon. Lehto oli suurten kivien reunustama aukio, jossa tunnistamattomat uhrieläinten kallot kalkkivat harmaakeloisia oksia vasten. Huurteista sammalta ja oranssipiippuisia sienilakkeja myrsösi kivien kosteista väliköistä. En tiennyt, olivatko kallot oravan, soopelin, näädän, lumikon vai poronsikiön. Sisään astui pelottava shamaani.”

Katja Ketun tarina kantaa, hänen luomansa ihmishahmot ovat kiinnostavia ja kieli monipuolisuudessaan erinomaista. Tuntuu pikkumaiselta ottaa kantaa näinkin peruspituisen kirjan mittaan, mutta 322 sivussa oli mielestäni liikaa. Loistavan alun jälkeen olisin itse tyytynyt lyhyempään Marinmaan ja Vorkutan kuvaukseen. Vaikkei juonen kuljettaminen tai kerronnan lennokkuus olekaan itseisarvo tai aina edes tärkein tavoite, tukehtui Yöperhosen tarinan ilmavuus symboliikan monikerroksisuuteen.

”Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla.”




keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Pyöräilykausi 2015 ja Muistolaattabongarin opas

Muistolaattabongarin opas (2015 Minerva, 164 s) ei välttämättä kirjana tavoita tai villitse laajoja osia kansastamme. Minäkään en ole sitä lukenut, vielä. Pauli Jokisen viehättävän teoksen alaotsikko on Kävelyretkiä Helsingin historiaan, mutta itse aion käyttää sitä toisella tavalla.


Kirjan viidessätoista luvussa esitellään alueittain 14 erilaista kävelyreittiä, joiden kulkija voi bongata kaikkiaan 320 muistolaattaa, lukea kirjasta niiden tarinoita ja perehtyä ainutlaatuisella tavalla Suomen ja Helsingin historiaan.

En ole lukenut Pauli Jokisen kirjoja tai oppaita aikaisemmin, mutta olen ollut hänen Helsinki Experience -bloginsa seuraaja. Blogissaan Jokinen esittelee säännöllisesti Helsingin katuja, kulmia ja paikkoja - kotiseutuhistoriaa.

Työpaikallani vietettiin kesällä työyhteisöpäivää, teemana kaupunkisuunnistus ja luvassa oikein ulkopuolinen vetäjä. Sytytykseni oli hidas ja yllätys melkoinen, kun lopulta tajusin, että päivän kulusta vastaa Pauli Jokinen.


Olin ottanut vuoden 2015 alussa haasteen: pyöräillä koko Helsingin alueella. Homma tunnetaan nimellä #cycle148HKI, ja nimi viittaa kaupunkimme 54 kaupunginosan 148 osa-alueeseen. En ole tarkkaan laskenut niiden osa-alueiden määrää, joissa ehdin pyöräillä, mutta työhuoneeni seinällä kuluvan vuoden oleva kartta paljastaa, että projekti on jäämässä vain vähän kesken.


Tietenkään pyöräilykausi ei ole vielä loppumassa, ja koko sanaa ”kausi” ei ehkä tule tässä yhteydessä käyttää. Pyöräilyyn pitää suhtautua ympärivuotisena liikkumismuotona, ja siihen toki itsekin pyrin. Pisimpien retkien aika on kuitenkin tältä vuodelta ohi, enkä usko karttaani enää tulevan väriä.

Projekti on ollut erittäin kiinnostava. On hyvin kannustavaa lähteä katsomaan eri kaupunginosia, etsiä uusia reittejä ja saada yhä lisää väriä harmaaseen karttaan. Kunto tai motivaatio ei riitä pitkiin maantielenkkeihin, joten tämä on ollut erinomainen liikkumisen tapa minulle.

Vuodeksi 2016 tulostan tietysti uuden 148-kartan työhuoneen seinälle ja aloitan alusta. Käynnistän samalla myös toisen projektin: käyn fillarilla Pauli Jokisen Muistolaattabongarin oppaan jokaisessa 320 kohteessa.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita
(Various pets alive and dead 2012, suomennos Elina Koskelin 2015 Sammakko, 386 s)



Lukiessani Marina Lewyckan neljättä romaania koin suhteeni häneen olevan vedenjakajalla. Esikoisteos Traktorien lyhyt historia ukrainaksi oli ilmiömäinen. Sitä seurannut Two Caravans – joka on saanut hämmentävän nimisuomennoksen Muu maa mansikka? - lähes sinetöi Lewyckalle paikan suosikkikirjailijoideni joukossa. Kolmas Lewycka, Meidät kaikki on tehty liimasta oli pettymys, ei edeltäjiensä tavoin kiteytynyt tai raikas.

Marina Lewycka on taitava sijoittamaan tavallisen ihmisen elämän laajempien ilmiöiden pyörteisiin. Lewyckan henkilöt ovat selvinneet vainoista, sopeutuneet maahanmuuttoon, joutuneet ihmiskaupan ja laittoman siirtolaisuuden välikappaleiksi, tunteneet nahoissaan Lähi-idän tilanteen.  Meklareissa, hipeissä ja hamstereissa ollaan vuoden 2008 finanssikriisissä ja arvopaperikuplan puhkeamisessa. Ihmiset yrittävät tienata leipäänsä doncasterilaisissa yrityksissä ja maksaa kotejaan, kun samaan aikaan heidän työpaikkansa ja asuntolainansa ovat vaakalaudalla Lontoon Cityn johdannaiskaupoissa ja subprime-markkinoilla.

Tarinan päähenkilöt kuuluvat samaan perheeseen. Sergen pitäisi olla viimeistelemässä väitöskirjaansa, mutta takookin rahaa Lontoossa meklarina. Sergen äiti Doro on jäänyt hippikommuuniaikoihinsa ja odottaa poikansa palaavan Doncasteriin, kunhan opinnot valmistuvat.
”Homma nimittäin on niin, että Sergen vanhemmat kuvittelevat hänen asuvan edelleen Cambridgessa. Hän ei ole vielä raaskinut kertoa heille uudesta työstään. Voisi kuvitella, että useimmat normaalit vanhemmat olisivat mielissään, jos heidän alta kolmikymppinen poikansa tienaisi jo yhdeksänkymmentä tuhatta vuodessa. Mutta eivät Doro ja Marcus. He katsoisivat Sergen pettäneen ihanteensa täydellisesti, millä he tarkoittavat omia ihanteitaan, sillä Sergellä ei ole sellaisia – lukuun ottamatta epämääräistä yleistä hyväntahdon tunnetta joka miestä kohtaan. Ja naista.”

Doro vastustaa tiukasti turhaa kuluttamista ja talouskasvua, eikä suostu astumaan Starbucksiin. Sergen isosisko Clara katuu päätöstään jäädä luokanopettajaksi Doncasteriin, sillä hänen haaveensa ja ideansa liekin sytyttämisestä köyhään yhteisöön ovat romuttuneet yksi toisensa jälkeen. Adoptoidulla kuopuksella Uuli-Annalla on Downin syndrooma ja hän haaveilee itsenäisestä elämästä. Perheen isä Marcus on eläkkeelle jäänyt historioitsija, joka kirjoittaa teosta vasemmiston historiasta.
” ’Vallankumouksellinen’ liittyy nykyään uusimpiin matkapuhelimiin. ’Kamppailua’ on koettaa päästä kotiin bussilla ostoskassien kanssa. He kuvittelevat, että indiemusiikin kuunteleminen tekee heistä kapinallisia.”

Marcus ja Doro ovat päättäneet mennä vanhuuden kynnyksellä naimisiin ja antavat lähinnä Claralle tehtäväksi kutsua hääjuhliin Solidaarisuustalon entiset asukkaat.  Se oli perheen koti lasten syntyessä, Sheffieldin lähellä sijainnut kiinteistö, jossa asui vakituisesti muutama perhekunta ja tilapäisesti useampikin yksittäinen kulkija. Kommuunissa uskottiin yksilönvapauteen ja yhteiskasvatukseen. Solidaarisuustalo on jättänyt jälkensä ihmisiin ja heidän väleihinsä.

Lewycka kirjoittaa hauskasti ja osuvasti. Hänen vahvuuksiaan ovat ironiset huomiot maailman menosta, ja ne Lewycka pukee monitasoiksi ajatuksiksi. Lauseet pysyvät kuitenkin selkeinä, arkisina ja helppoina. Taitavaa.
”Greenhillsin uuden rehtorin nimi on herra Gorst. Herra Alan Gorst. Hän näyttää liian nuorelta rehtoriksi pyöreine vaaleanpunaisine poskineen ja mustine piikkitukkineen. Kun hän astui koulun johtoon edellisen lukukauden lopulla, hän ilmoitti, että perinteinen kesäurheilupäivä (liian monia häviäjiä) korvattaisiin syksyisellä yhteisöpäivällä (kaikki voittajia), jolloin toivotettaisiin uudet vanhemmat tervetulleiksi ja rohkaistaisiin koulun ja yhteisön välistä vuorovaikutusta. Tapa jolla mies sen lausui, tumma pilke silmässään, sai henkilökunnan (erityisesti naispuolisen henkilökunnan) kokemaan, että he olivat tehneet äärimmäisen tyydyttävän uravalinnan.”

Lewyckan lämpimän huumorin sävyttämää kieltä lukee mielellään, vaikka siellä täällä on liikaa hauskuuden alleviivaamista ja osoittamista, väkisin väännettyä vitsiä, kuten italialaishurmurin ja kommuunin naisten kohtaamisissa: ”Miten tulit juttuun kaivostyöläisten vaimojen kanssa? – Proletaarinaiset osoittivat äärimmäistä…miten sanoisin…?” Bruno etsi sanoja ”…luokkatietoisuutta.”

Meklareissa, hipeissä ja hamstereissa on jälleen kasassa elementit, mihin Lewyckan tekstissä aikanaan ihastuin. Ja siinäpä se ongelma piileekin. Löytyy maahanmuuton ja monikulttuurisuuden teema, on rahamarkkinat ja elämässä pärjäämään pyrkivät tavalliset ihmiset, harmitellaan romuttunutta idealismia ja yritetään täyttää sen jättämää tyhjiötä, perheillä on salaisuuksia ja elämä jatkuu niistä huolimatta. Minusta kirja toistaa liikaa Lewyckan aiempaa tuotantoa, se ei sytytä. Luen varmasti Marina Lewyckan seuraavankin romaanin, mutta en erityisemmin odota sen ilmestymistä.