perjantai 31. heinäkuuta 2015

Heinäkuussa 2015 luetut




















Suosituksiksi nousevat

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3 (1959, 1960 ja 1962 WSOY, 1046 s). Pitkään hyllyssä ollut projekti, mutta hyvää kannatti odottaa. Nousi ainakin toistaiseksi vuoden parhaimpien kirjojen listalle, ja haluan kirjoittaa jossain yhteydessä tästä lisää. Katsoin myös uudelleen Tarja Halosen kiinnostavia ajatuksia kirjasta.

Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat (1981 Gummerus, 207 s). Sain tähän innoituksen Maarit Tyrkön mainiosta Tyttö ja nauhuri –kirjasta. Suosituksen edellytyksenä on kiinnostus 35 vuoden takaisiin poliittisiin toimijoihin, mutta teos luo myös mielenkiintoisen ajankuvan.


Lukukokemuksina säilyvät

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (2014, 543 s). Lukuromaani. Kirjoitan tästä oman tekstin elokuussa.

Aki Ollikainen: Musta satu (2015 Siltala, 156 s). Lukuisista suosituksista ja kehuista huolimatta Ollikainen ei toisellakaan romaanillaan nouse suosikkieni joukkoon. Synkkä tarina, tiukkaa tekstiä.


Unohduksiin painuvat

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (2010 WSOY, 327 s). Nuoren ja palkitun italialaiskirjailijan paljon luetussa teoksessa oli eväitä koskettavaan kasvu- ja rakkaustarinaan, mutta minulle tämä jäi ontoksi kokemukseksi.

Dennis Lehane: Likaista rahaa (2014 Tammi, 204 s). Vanha suosikkidekkaristini, mies Menneisyyden otteen ja Suljetun saaren takana, on viime vuosina pudonnut aika tavanomaiselle tasolle ja tylsiin aiheisiin.

David Millar: Racing through the dark (2012 Touchstone, 346 s). Lukuhistoriassani on jo aika pino pyöräily-, Tour de France - ja dopingaiheisia kirjoja. Tämä ei nouse niistä esiin, ja viimeksi mainittu aihealuekin alkaa olla koluttu.

Raimo Pesonen: Automies (2014 Siltala, 147 s). Lupaava asetelma, jossa mies ajaa pakulla pitkin Suomea arkea havainnoiden ja elämää miettien ei lopulta kuitenkaan johtanut unohtumattomaan lukukokemukseen.


torstai 23. heinäkuuta 2015

Jonathan Wilson Tavastialla 16.7.2015



Herttinen, siitäkin on kohta vuosikymmen kun hyvä ystäväni, musiikkimentorini, tutustutti minut pitkän linjan alt.country-yhtye Wilcon musiikkiin. Kiintymys alkoi hienoista levyistä, mutta lempi roihahti Huvilateltassa elokuussa 2009. Se taitaa edelleen olla paras koskaan näkemäni keikka. Seuraavana kesänä Wilco oli taas Suomessa Kultsalla ja Tampereen Pakkahuoneella. Nekin olivat komeita keikkoja, mutta joku Huvilateltan ja ensikosketuksen taika puuttui.

Tapahtumakulku on palannut mieleeni, kun Santa Barbaran folkrock-artisti, Amerikan preerioiden tulkki Jonathan Wilson vieraili viime vuonna Huvilateltassa ja nyt Tavastialla. Hän on selvästi löytänyt Suomesta yleisönsä. Kuten Wilco, myös Jonathan Wilson tekee hyviä levyjä ja hienoja kappaleita, jotka kuitenkin nousevat aivan uudelle tasolle keikkatilanteessa. Wilson Huvilateltassa elokuussa 2014 ei ihan noussut viisi vuotta aiemman Wilcon tasolle, mutta ei jäänyt kauaksi.




Wilson palasi Helsinkiin täydehkölle Tavastialle viime viikolla. Odotukset olivat suuret, ja nyt taika säilyi. Jonathan Wilson on hyvä biisinkirjoittaja ja maaginen kitaristi. Hän ei säkenöi lavalla karismallaan tai verbaalisesti, eikä tehnyt niin aiemmin päivällä Radio Helsingin haastattelussakaan. Sanoittajana kaveri ei kosketa minua, mutta miehen kitara varastaakin pääosan toimien paitsi soittimena myös ruoskana ja liekinheittimenä.

En kovin paljoa piittaa kitarasooloista, vaikka mielessäni ovatkin Wilcon Nels Clinen tykitys Impossible Germanyssä ja Jonathan Wilsonin taikasormet. En pidä tiluttelevista sooloista, jotka ovat varmasti teknisesti vaativia, mutta väistämättä liian usein toistettuna rikkovat bändikeikan dynamiikan.




Eniten pidän raa’asta, puhtaasta, yksinkertaisesta ja kirkkaasta riffittelystä, ja sitä toden totta Tavastialla saatiin. Soundit olivat täyttä rautaa. Hienot kappaleet nousivat aivan uusiin korkeuksiin ja esimerkiksi Valley Of The Silver Moonin kitaran säröinen kaiku salissa saa vieläkin ihon kananlihalle. Tiukkaa äänimattoa, suoraa rokkia, herkkää folkkia, loputonta nostatusta, psykedeliaa, surinaa, kolinaa, ääntä. (Näyte vuodelta 2013 Ranskasta)

Wilcoa ei ole Suomessa näkynyt viiteen vuoteen. Toivottavasti Jonathan Wilson tulee pian taas uudestaan

Nämä kuultiin:

Lovestrong
Desert Raven
Dear Friend
Moses Pain
Can We Really Party Today?
Magic Everywhere
Love To Love
Ballad Of The Pines
Angel
Fazon
Valley Of The Silver Moon
Coming Into Los Angeles

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Adam Langer: California Avenue

Adam Langer


California Avenue  
(suomennos Annika Eräpuro 2006 Tammi, 612 s)
Crossing California 
(alkuperäinen 2004 Penguinbooks, 448 s)



Seuraan melko aktiivisesti angoamerikkalaista kirjallisuutta, mutten usko olleeni muulloin niin kirjallisuusharrastuksen aallonharjalla ja viileästi ajan tasalla kuin astuessani Manhattanilla sisään Borders-kirjakauppaan. Kohteenani oli tuoreehko ja kehuttu Adam Langerin esikoisteos Crossing California. Kysyin luonnollisesti myyjältä apua, ja hän ohjasi minut hyllylle.

Sijoitun englannin kielen lukijana hyvän ja kiitettävän välimaastoon. Ymmärrän vaivatta lukemaani, mutta on oltava rehellinenkin. Muulla kuin äidinkielellä lukiessa jotakin jää aina tajuamatta, kuten esimerkiksi myöhemmin ilmennyt kiertämätön tosiasia, että yksi tämän tarinan kertojista on mielikuvitushahmo. Muutamaa vuotta myöhemmin poimin nimittäin suomennoksen nimellä California Avenue Paloheinän kirjaston poistohyllystä.


Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun taitteen Chicagoon. Ajankohta on amerikkalaisten 444 päivän Teheranin kriisin panttivankeus 4.11.1979 – 20.1.1981. Kriisi sitoo ja raamittaa tarinan tiukasti aikaan, mutta sen käänteisiin palataan kirjan kuluessa vain satunnaisesti.


Varsinainen ajankuva marssitetaan lukijan eteen monilla kulttuurisilla viittauksilla, jotka vuolaudestaan huolimatta eivät tukehduta kuvausta. Samalla yhdelle ilmiölle ei anneta liian suurta merkitystä. Ratkaisu toimii erittäin hyvin: raamittavat faktat ovat selkeät ja miljöö rakentuu pieni pala kerrallaan luetteloimatta. Liian usein ajankuvauksissa tunnutaan menevän siitä, missä aita on matalin luomalla mielikuva, että kaikki kävivät Eltsun ajoissa tai joka kadunkulmassa soi Beatlesin musiikki.
Juutalainen uskonto ja kulttuuri ovat vahvasti läsnä arkipäivässä. Kirjassa kerrotaan treffailusta ja kaljoittelusta, tytöistä ja pojista, leffoista ja autoista, masturbaatiosta, koulusta, työstä ja talenttikisoista, naisista ja miehistä.
Kertojia on yhdeksän, ja tekniikkana on reaaliaikainen mosaiikkimainen tyyli. Ajallisia takautumia tai piilotettuja juonenkäänteitä ei harrasteta. Eri kertojien samanaikaiset osin risteävät tarinat sekoittuvat toisiinsa samalla, kun henkilöt liikkuvat West Rogers Parkissa ja näkevät välillä toisiaan.
Päähenkilöt elävät kolmessa perheessä, jotka asuvat California Avenuen molemmin puolin: Juutalainen Wasserstromin perhe, jossa leskeksi jäänyt ylipainoinen perusyritteliäs duunari-isä Charlie elää 17- ja 12- vuotiaiden tyttäriensä Michellen ja Jillin kanssa. Juutalaisen ylemmän keskiluokan Rovnerin perheen Michael ja Ellen elävät eron partaalla ja Michael ja Lana oireilevat tahoillaan. Millsit edustavat rodullista vähemmistöä ja poika Muley yrittää kaikin keinoin tukea yksinhuoltajaäiti Deirden horjuvaa elämänhallintaa.
California Avenue on katu, joka jakaa Chicagon esikaupunkialueen monikulttuurisen ja –muotoisen asuinalueen. Alueen nimi on West Rogers Park ja sen korkean kukkulan laelta katsottaessa taustalla siintävät Sears Tower ja muut keskustan pilvenpiirtäjät ja maamerkit.
”Se oli kaupunginosan ainoita kaksisuuntaisia katuja ja ainoita, jonka varrella oli yrityksiä ja kauppoja. California Avenuella oli huoltamoita ja synagogia, pieni ruokakauppa, paloasema, ruokala ja hautaustoimisto, Shang Hai Kosher –ravintola ja Tel Aviv Kosher –pizzeria, Burghardin lounasbaari ja Chicagon Nortownin sivukirjasto. Kadun länsipuolella oli puistoja sekä omakotitaloja, joiden etupihoilla oli ikivihreitä pensaita ja vaahteroita ja sadettajia.
Kadun länsipuolella asuivat lääkärit. Ja asianajajat. Eivät kuitenkaan kaikkein kalleimmat lääkärit ja asianajajat, he asuivat melkein kaikki keskustassa tai pohjoisissa esikaupungeissa.
California Avenuen itäpuolella valossa tapahtui selvä muutos. Siellä punatiiliset kerrostalot ja savunharmaat omakotitalot imivät itseensä auringonvalon, ja kadut tuntuivat hiukkasen kapeammilta. Itäpuolella ei juuri ollut viheralueita eikä aukeamia, vain Boonen peruskoulun leikkikenttä ja nurmikot kirkkojen edustoilla.”

Kymmenestä päähenkilöstä huolimatta kirjan pääosassa taitaa sittenkin olla California Avenue. Se on jakaja. 1980-luvun taitteen luokkayhteiskunnan ja elintasorajan symboli, jonka ylittämisen edessä ihmiset sinnittelevät ja kompuroivat. Se jakaa alueen myös etnisesti, mutta on kuitenkin ylitettävissä, jotta asuinalueella ihmisten monikulttuurinen yhteiselo voi kukoistaa.
California Avenue kulkee myös kirjan henkilöiden sieluissa ja ajatuksissa, rajana onnellisuudelle ja onnettomuudelle, turvalle ja epävarmuudelle, haaveille ja todellisuudelle.

Adam Langer on monisanainen ja taitava kirjoittaja. Hän kuvaa helposti lähestyttävillä sanoilla, ilman ylimääräisiä koukeroita tai tehokeinoja henkilöidensä arjen kulkua, vuoropuhelua, ajatuksia ja motiiveita. Tyyli on surkuhupaista arkista lakoniaa, jossa isot tai pienet, iloiset tai surulliset asiat kirjoitetaan hyväntahtoisen ilkeästi, ikään kuin havainnoille ja henkilöille lämpimän sarkastisesti ivaillen.


”Deirdre Wills oli jo siivonnut ja lähtenyt, ja vaikka hän teki keskinkertaista työtä ja oli perheessä virallistetun totuuden mukaan naukkaillut Rovnereiden Kahluaa useammin kuin kerran, oli helpompaa jatkaa sopimusta hänen kanssaan kuin alkaa etsiä jotakuta toista. Ja koska Deirdre ei todellisuudessa ollut naukkaillut Rovnereiden likööriä, toisin kuin jokainen perheenjäsen oli jossakin vaiheessa salaa tehnyt, Deirdren pitäminen talossa antoi kaikille kätevän alibin.”


”Kun kaikki noutoruoka pantiin pöytään kerralla eikä etu- tai jälkiruokia tarjoiltu, aika väheni puoleen. Ja kun ruoka pidettiin alumiini- ja muovirasioissaan, tiskaamisen uuvuttavan vaivan korvasi aikaasäästävä toimenpide: aterian päätyttyä kaikki heitettiin roskasäkkiin. Lopputulos oli, ettei päivällinen juuri koskaan kestänyt pidempään kuin tänä iltana – Larryn 18.01 lausumasta berakhasta Ellen Rovnerin sanoihin kello 18.19: ”No niin, ovatko kaikki valmiit? Joko aletaan heittää roskiin?” ”


Langer kirjoittaa merkityksellisetkin ihmisten välisten suhteiden tapahtumakulut kompurointeineen seikkaperäisesti kehitellen. Lopputuloksen analysoinnin kirjailija jättää kokonaan lukijan vastuulle. Tapahtunut kuvataan ehkä vasta muutaman sivun kuluttua sivulauseessa. Kerronta on parhaimmillaan ääneen naurattavan hauskaa. Kun kondomeista puhutaan luokkahuoneessa, resepti toimii aina.
Parhaimmillaan California Avenue on loistavaa kirjallisuutta, suurimman osa mitastaan hyvää. Täydellisestä suorituksesta jää uupumaan pieni pala draaman ja tarinan kaarta.