tiistai 29. syyskuuta 2015

Syyskuussa 2015 luetut





Suositukseksi nousee

Kari Hotakainen: Henkireikä (2015 Siltala, 200 s). Kari Hotakaisen tuotanto on ollut aina läsnä.  Nyt on taas oikein hyvän kirjan vuoro. Se kertoo epätoivosta, yksinäisyydestä ja rikoksesta. Kuin vanhat liekit roihahtaisivat uudestaan Hotakainen kuvatessa, kuinka me kaikki voisimme syyllistyä tappoon, ei murhaan.


Lukukokemuksina säilyvät

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha (2015 Like, 216 s). Suoraviivainen ja kursailematon tarina teatterista, eroperheistä, yksinäisyydestä, ruumiin ja mielen kontrollista. Ala-Harjasta on tullut vuosien saatossa eräänlainen luottokirjailijani; taso säilyy vakaana, ja ehkä jonakin päivänä tulee nappisuoritus.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (2013 Gummerus, 288 s). Lapsen ja nuoren tarkastelukulmasta kirjoitettu siirtolais- ja kasvuromaani Zimbabwen slummeista Amerikan collegeihin. Kun kieli on erinomaista, asetelma taitava, henkilöt hyvin kuvattu, niin miten ihmeessä lopputuloksena on vain keskitason kirja?



Unohduksiin painuvat

Roope Lipasti: Linnan juhlat (2015 Atena, 283 s). Mainioiden, arkisten, tarkkanäköisten, erittäin hauskojen Rajanaapurin ja Perunkirjoituksen jälkeen Linnan juhlat tuntui valjulta. Asetelma oli mielestäni liian keinotekoinen.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana (2014 Noxboox, 213 s). Traaginen tarina, joka yrittää filosofiaa ja kasvukertomusta yhdistämällä selittää kouluampumiseen johtavia tapahtumia. Yrittää ehkä liikaa, eikä siksi oikein avautunut minulle.


maanantai 14. syyskuuta 2015

Suomimusahaaste




Tammikuussa 2015 sain hyvältä ystävältäni Facebookissa kiertäneen suomimusahaasteen: viisi päivää, viisi suomalaista musiikkiesitystä, viidet perustelut. Sain näihin teksteihini arvostamiltani ihmisiltä palautetta, jonka katson vaikuttaneen tämän blogin perustamiseen puolisen vuotta myöhemmin. Kiitos siis vielä kerran.

Julkaistu Facebook-sivullani 10. – 14.1.2015:

Suomimusahaaste 1/5

Teiniosastoni, nolostumisvaara - isi kirjoittaa nuorisomusiikista. Suomalainen rap tuonee ensisijaisesti mielleyhtymän typeriin vitseihin ja sittemmin koko kansan pintaliitojulkkismeininkiin. Iso osa genrestä on täysin älytöntä ja joutavaa musiikkia, mutta silti olen ollut siitä pitkään kiinnostunut. Joukkoon mahtuu oikein hyviäkin hetkiä.

Kaikenlaista lähestymistapaa on kokeiltu, ja selväksi tullut, että amerikkalainen gangstameno ei vaan näille leveysasteille sovi. Vaikka nämä artistit ehkä haluaisivatkin, Helsingin kaduilla ei ole vaarallista, eikä konetuliaseita tarvitse yleisesti pelätä.

Pohjoishelsinkiläinen DJ Kridlokk (s.1985) on onnistunut luomaan uskottavaa linjaa. Hänen tummanpuhuvat tarinansa kertovat suomalaisesta katuelämästä. Pohjoismainen yhteiskunta kutsuu tätä ehkä nivelvaiheen syrjäytymiseksi; siihen kuuluu pleikan pelaaminen kaiket yöt, työmarkkinatuki, notkuminen tapulikaupunkilaisissa leikkipuistoissa ja ostareilla, yksinhuoltajuus, harmaus ja näköalattomuus.

Musiikillisesti ollaan otettu hieman hönkää pois. Tempo on hitaampi ja koska suurin osa tallenteista tehdään alunperin c-kaseteille, äänimaailma on yksinkertainen. Erittäin tumma ja synkkä, hiipivä.

Dj Kridlokkin Mutsi oli viime vuoden parhaiden levyjen listallani sijalla 2. Innostuin niin, että kävin kesällä katsomassa DJ Kridlokkin keikkaa, jossa mukana esiintyivät myös Eevil Stöö ja Tuuttimörkö. Se oli virhe.
















Suomimusahaaste 2/5

1980-luvulla kuunneltiin heavyä. On jäänyt mielikuva, että sitä kesti kauan ja oli leimallista isolle osalle elämän kulkua. Varmaan niin olikin, mutta nyt tarkasteltuna ajanjakso oli lyhyt: ostin ensimmäiset metalli- (ja ylipäätään) lp:ni vuonna 1983 ja 1988 kaikki heavylevyt oli jo viety divariin.

Keskeisiä muutosagentteja olivat kaveri Ville, isosiskonsa Iina ja etenkin jälkimmäisen poikaystävä Riku. Hän tuuttasi meille "parempaa" musiikkia minkä kerkesi, ja yksi kohteista oli Hearthill. Se tuli Kontulasta, minne ei olisi siihen aikaan uskallettu mennä ollenkaan muuten kuin säännöllisesti häviämään FC Kontulle.

Yhtyeen esikois-ep ja kaksi ensimmäistä levyä olivat erinomaisia ja kolmaskin vielä ihan hyvä, mutta sitten kärki tylsyi. Kulta-aikaan sisältyy elämäni ensimmäinen Tavastia-keikka 29.4.1989. Nyt kuunneltuna koko tuotanto ei ehkä ole täysin kestänyt aikaa, mutta esimerkiksi yksi parhaista, Rainy Days on edelleen hieno kappale. Viulut ja kaikki.












Suomimusahaaste 3/5

Pääsääntöisesti en paljoa piittaa bändien kaupallisesta menestyksestä. Pikemminkin niin, että mitä tuntemattomampi sen parempi. Suomalaisille yhtyeille kansainvälistä menestystä olisi kuitenkin monesti toivonut. Ehkä kyse on jostain maaotteluhengestä - ehkä siitä epäreiluudesta, että maailmalla on menestynyt kaikenlaisia vierasmaalaisia keskinkertaisuuksia.

Parasta Turusta, eli The Crash on yhtye, jolle menestyksen olisi tottavie suonut. Jos pojat olisivat olleet angloamerikkalaiselta kielialueelta ja markkinointisatsaus kollegoidensa veroinen, laajempi tähteys olisi ollut taattu. Nyt se jäi Keski-Euroopan keikkojen lisäksi kai siihen, että joku biisi pääsi saksalaiseen automainokseen. Videoistakin kuulemma tykättiin.

Yhtyeen persoonallinen sointi ja Teemu Brunilan verraton laulunkirjoitustaito tuotti nipun kuolemattoman hienoja pop-kappaleita. Oma suosikkini on Flash, joka löytyy vuoden 2003 syntsapainotteisemmalta Melodrama-albumilta. Flash on kappale, joka onnistuu samanaikaisesti hymyilyttämään ja itkettämään. Kun osuu tuohon koomisen ja traagisen leikkauskohtaan, pääsee tunkeutumaan kaikkein syvimmälle. Sing me to the stars.
















Suomimusahaaste 4/5

Olavi Uusivirta on lahjakas kaveri. Olen nauttinut miehen tuotannosta varsin paljon levyillä, näyttämöillä, lavoilla ja elävissä kuvissa. Valitettavasti on todettava, että ihan se kaikkein suurin mestariesitys on vielä tuloillaan.

Lupausta siitä saatiin heinäkuussa KOKO Jazzclubilla. Olavi esiintyi vierailevana taiteilijana tarkoituksenaan tulkita Nick Caven ja Leonard Cohenin musiikkia. Sitäkin hän teki ja varsin hienosti, mutta keikka roihahti sellaisiin liekkeihin, että harvoin näkee. Tapahtui vaikka mitä, ja Uusivirta piti näyttelijän karismallaan paketin kasassa hurjasta intensiteetistä ja ajoittaisesta kaoottisuudesta huolimatta.

Olavi Uusivirran paras levy on vuoden 2008 Minä olen hullu. Se on epätasainen, raakilemainen, naiivi. Se on myös vinksahtanut, ahdistunut, raivokas ja syvällinen.

Levyn avauskappale Löysäläisen laulu kuuluu minua eniten koskettaneiden kappaleiden joukkoon. Teksti pohjautuu löyhästi Eino Leinon runoon, ja Uusivirta onnistuu kirjoittamaan juuri sellaista lyriikkaa mistä pidän. Hieman runollista ja omituista, mitään ei oikeastaan sanota suoraan, mutta kaikesta kuulee että ajatusta on takana. Sanat jäävät mieleen, tulkintoja saa tehdä, älä ota asioita kirjaimellisesti.

Siteerasin Löysäläisen laulun kertosäettä taannoin päättäessäni läksiäispuhetta työpaikallani:

"Ja pidänkin siitä huolen että lasini viini täyttää

ja kun pahalta alkaa näyttää viime pisaran siitä nuolen

ja odotan että taipuu jo lopulta selkä mielen

jota kuristaa kahleet kielen ja vapauden villi kaipuu

on kädet kuin kerjäläisen niin rengin kuin isännänkin

nyt laulanee suuri hänkin jo laulua löysäläisen"
















Suomimusahaaste 5/5

Oltiin yläasteikäisinä Käpylän Raviksella skodimassa. Paikalle tuli joukko vanhempia kavereita ehdottamaan, että laitetaan jengit pystyyn ja pelataan. Tunnistettiin totta kai, että joukossa oli Leevi & the Leavingsin laulaja. Tuuhea parta, vähän pyöreyttä, kireät Addun verkkarit, urheilusukat niiden päällä polviin.

Ei silloin vielä tiedetty, minkälainen fudispersoona Gösta Sundqvist oli. Pelin jälkeen tiedettiin ainakin, että pelata osaa ja hyvin. Johanneksen Dynamon hienosta historiasta ja Leevi & the Leavingsin klassikkokappaleista huolimatta Sundqvistista tulee aina ensimmäisenä mieleen tuona päivänä vetämänsä uskomaton saksarivolley.

Leevi & the Leavingsin tuotanto on ristiriitaista ja kaksijakoista. Jos laitan heidän kappaleitaan soimaan sekoituksella, joka toisen kohdalla ajattelen, etten ikimaailmassa kehtaa tunnustaa kuuntelevani tällaista hilloviivamelindamiestenlehtikyllikki-kamaa. Ja heti seuraavan kappaleen kohdalla pidän yhtyettä suomalaisen mielenmaiseman taitavimpana tulkkina. Molemmille on kai sijansa. Valitsen jälkimmäisestä kategoriasta yhden suosikkini: Kyykyssä (1995).












sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Eleanor Catton: Valontuojat




Eleanor Catton
Valontuojat (The Luminaries, suom. Tero Valkonen)
2013 Siltala, 722 s



Tapanani on lukea kerrallaan kahta tai kolmea kirjaa. Kesken on aina pääkirjaksi kutsuttu, usein pidempi, haastavampi, hitaammin luettava, merkittävämmäksi etukäteen arvioimani kirja. Rinnakkaiskirjat ovat tavallisesti lyhyempiä, nopeampilukuisia, ratikassa luettavia, kerralla hotkaistavia. Tämä asetelma ei kerro mitään kirjojen laadusta.
Koska pääkirjojen lukeminen kestää kauemmin, kirjavuosi jaksottuu niiden mukaan. Muistan taannoisen syksyn Alastalon salissa, toissakesän Infinite Jestin, keväiset tunnelmat Jokapäiväisen elämämme parissa, kesän vietin Täällä Pohjantähden alla. Nyt elokuun alusta syyskuun alkuun työn alla oli Eleanor Cattonin Valontuojat. Meneillään olleella pääkirjalla on olennainen yhteys siihen, minkälainen muistikuva ajanjaksosta on jäänyt mieleen.

Valontuojat voitti Man Booker Prizen 2013. Luen yleensä pienellä viiveellä Booker-palkitun lisäksi Pulitzer- ja National Book Award –voittajat. Palkinnon voittamista pidän takuuna tietystä tasosta, ja usein kirjat ovatkin hyviä. Pettymyksiä tulee, kun voittaja osoittautuu liian bestsellerhenkiseksi, kertakäyttöiseksi tai pinnalliseksi. En heti muista tilannetta, jossa näillä isoilla palkinnoilla muistettu teos osoittautuisi liian vaikeaksi tai raskaslukuiseksi.

Valontuojien tapahtumat sijoittuvat Uuden-Seelannin kultakuumeen aikoihin 1860-luvulle. Tarinan yhtä alkuasukasta lukuun ottamatta kaikki muut henkilöhahmot ovat lähteneet kodeistansa, sukujensa luota, aloittaneet alusta ja elävät nyt jonkinlaisessa väliaikaisessa juurettomassa paikassa ja ajassa. Rikkaudenhimossaan kullankaivajat valtaavat aina uusia alueita ja reviirejä, monet pyrkivät hyötymään löydöksistä ilman omaa ansiota. Aikaan ja paikkaan kuuluu monia lieveilmiöitä.



Walter Moody saapuu kirjan alussa Crown-hotelliin, missä suurin osa muista henkilöistä on koolla puimassa viime aikojen tapahtumia. Hokitikan kaupungissa on tapahtunut paria viikkoa aiemmin rikoksia, jotka taustoineen ovat alkavan tarinan ytimessä. Kullankaivaja Crosbie Wells on löydetty kuolleena mökistään, ja lähettyviltä on löytynyt prostituoitu Anna Wetherall henkihieverissä. Wellsin kuolinsyy näyttää olevan viinanhuuruinen elämä ja Wetherallin epäillään yrittäneen itsemurhaa oopiumilla. Kuitenkin molempien tapausten taustalla saattaa olla rikos. Wellsiltä jäänyt yllättävä kultaomaisuus ja sen nopea myyminen ovat mysteereitä, kuten kadonneen kullankaivaja Emery Stainesinkin kohtalo.

“Crown-hotellin tupakkasalonkiin kokoontuneet kaksitoista miestä synnyttivät vaikutelman sattumalta yhteen päätyneestä joukkiosta. Olemuksen ja asusteiden moninaisuuden perusteella – oli lievetakkia, hännystakkia, luisilla napeilla varustettua väljää vyötettävää takkia, keltaista molskia, hienoa palttinaa ja tvilliäkin – heitä olisi voinut pitää junanvaunun kahtenatoista ventovieraana, joista kukin oli matkalla eri puolille utuista kaupunkia, jossa kyllä riitti kolkkia kullekin; jokaisen miehen tietoisesta erillisyydestä (kun hän silmäili lehteään, ojentui napauttamaan tuhkat ristikkoon tai laski kämmensyrjän huopakankaalle valmistautuessaan lyömään biljardipalloa) huokui itse asiassa tismalleen se ihmiskehojen vaitonaisuus, jonka voi aistia myöhään illalla julkisessa junanvaunussa, mutta täällä hiljaisuutta ei tahdittanut vaunujen kolke ja kahaltelu vaan sateen raskas ropina.”

Nimiä esiintyy alusta alkaen useita, ja lähes koko tarinan ajan käytetään paljon sivuja jokaisen hahmon luonteen kuvailuun. Silti henkilöt eivät oikein erotu toisistaan, eikä heidän käyttäytymisensä seuraaminen vaatisi ihan näin yksityiskohtaisia luonnekuvauksia. Koska henkilöhahmoihin ei ole riittävän syvää sidettä, näiden väliset kohtaamiset eivät tunnu niin merkityksellisiltä kuin on tarkoitettu. Henkilöiden suhteet toisiinsa ovat niin monimutkaiset, että niistä tarvitsisi melkein piirustuksen. En varmasti tullut tajunneeksi kaikkia yhteyksiä ja merkityksiä.



Kerronta on haastavaa, koska tapahtumia lähestytään eri näkökulmista. Niitä tuodaan esiin juorupitoisena dialogina, ja äkkiä siirrytäänkin seuraamaan aitoa tapahtumaa ajankohtaa hieman samalla vaihtaen. Kieli pakottaa paneutumaan tai muuten saattaa edetä kappaleenkin verran muistamatta tai käsittämättä, mitä tuli lukeneeksi.

"Hän sai erityisen paljon nautintoa väittelystä, kunhan se pysyi laadultaan kohtuuttomana ja teoreettisena, joten hänestä oli upeaa laatia mieltymystensä pienen mutta antaumuksellisen piirin pohjalta pähkähulluja sommitelmia."

Keskivaiheilla kieli tuntui yksinkertaistuvan alkuun verrattuna, melkein kuin kirja olisi vaihtunut. Kieli oli edelleen laadukasta, mutta miellyttävämpää lukea. Kuin lauseiden keskimääräinen pituus olisi lyhentynyt ja rinnasteisten sivulauseiden määrä vähentynyt.

Catton käyttää mielenkiintoista kerronnallista tekniikkaa ja helpottaa harhailevan lukijansa oloa kasaamalla säännöllisesti aiemmin tapahtuneen yhteen. Se toteutetaan yhdessä kohtaa Walter Moodyn päänsisäisenä pohdintana, myöhemmin esittelemällä lukijalle kahden päähenkilön välinen kirjeenvaihto, välillä tapahtumien kulkua valotetaan lehtikirjoitusten avulla. Pidän lisäksi onnistuneena rakennetta, jossa kerronnan edetessä jo olemassa olevan tarinan päälle laskeutuu uuden henkilön myötä ikään kuin uusi kerros. Ongelma oli, että uusi kerros osui vain joihinkin jo aiemmin tiedossa oleviin yksityskohtiin, muttei läheskään kaikkiin.


Valontuojissa oli aineksia oikein hyväksi kirjaksi, mutta paljon selkeämpi sen olisi pitänyt olla. Yritettiinkö tässä liian vaikeaa, yliarvioiko kirjailija lukijansa pahemman kerran? Unohtiko, että vuorovaikutteiselle lukukokemukselle on eduksi antaa mistään mitään tietämättömälle lukijalle edes hieman selkeyttä? Sekoitettiinko ja piilotettiinko asioita tahallaan, sekoittamisen ja piilottamisen vuoksi?

Kaikkea en ymmärtänyt, kaikessa en pysynyt perässä, mutta ison osan kirjan 722 sivusta luin kuitenkin hyvin kiinnostuneena. Oli paljon miellyttävää tekstiä. Silti joku lukemisen himon puute vaivasi, joku tarinan imu jäi kokematta, joku tunneside syntymättä. Ehkä ongelma oli, etten osaa sanoiksi pukea, mikä oli kirjan punainen lanka. Toivon, ettei se ollut sen selviäminen, mitä Emery Stainesille tapahtui tai kuka oli kultahippujen salakuljetusvyyhdin takana.

“Ei tällaista saa tehdä tavalliselle lukijalle!” ja “Tällaista lisää!” eivät ole otteita kirjasta, vaan omista muistiinpanoistani. Kaikkien yksityiskohtien ymmärtäminen ja kokonaisuuden sisäistäminen vaatisi Valontuojien lukemisen uudestaan. Sitä ei kuitenkaan taida tapahtua.