torstai 30. kesäkuuta 2016

Kesäkuussa 2016 luetut



Suositukseksi nousee

Simon Kuper & Stefan Szymanski: Soccernomics


Lukukokemuksina säilyvät

Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari (1973, suom. Juhani Lindholm 2015 Teos, 999 s). On hieman epäselvää, mitä viimeisen kahden kuukauden aikana tuli luettua. Thomas Pynchon ja erinomainen suomentaja Juhani Lindholm kuljettivat minua pitkin sodanaikaista ja -jälkeistä Eurooppaa. Matkalla kohtasimme valtavasti tapahtumia, henkilöitä, olentoja, kohtauksia, vaikka mitä. Aina en tiennyt missä olen.

Painovoiman sateenkaari on monessa mielessä suuri kirja. Ei se koko mitaltaan ole erinomaista, viihdyttävää tai edes hyvää tekstiä. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin kertalukemisena välillä vähän liukuhihnamaisesti luetut kolmesataasivuiset perusromaanit. Tuskin jaksan koskaan lukea Painovoiman sateenkaarta kokonaan uudelleen, mutta varmasti palaan sen sivuille. Oikeastaan aika lailla sama, mihin kohtaan.

Ja jos jossain vaiheessa tuntuikin tuskaiselta ja turhauttavalta, sivulle 985 kannatti edetä monestakin syystä. Siitä alkavat Tiina Käkelä-Puumalan hienot jälkisanat.


Keltaiset esseet: Keltainen kirjasto tutkijoiden silmin. Toimittaneet Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (2016 Tammi, 221 s). Kirjallisuustieteen jatko-opiskelijat pureutuvat esseissään Tammen Keltaisen kirjaston 13 maineikkaaseen romaaniin. Näkökulmat ovat virkistäviä, mutta kokoelman kiinnostavuus vaihtelee valitettavan paljon. Kirja kuitenkin onnistui yhdessä tavoitteessaan: tekee mieli paikata omia lukuisia aukkoja Keltaisen kirjaston katalogista.

Unohduksiin painuu

Veikko Huovinen: Siintävät vuoret (1959 WSOY, 87 s). Vahvasti symbolinen ja luonnonläheinen Kainuun erämaihin sijoittuva pienoisromaani pojan ja tytön matkasta vaarojen yli. Samaan Suuren Suomalaisen Kirjakerhon niteeseen (vuodelta 1981) kuuluu aiemmin lukemani erinomainen Koirankynnen leikkaaja. Valitettavasti Siintävät vuoret on päässyt sitä pahemmin vanhenemaan.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Simon Kuper & Stefan Szymanski: Soccernomics

Simon Kuper & Stefan Szymanski: Soccernomics (2012 Harper Sport, 428 s).

”Why transfers fail, why Spain rule the world, why England lose and other curious football phenomena explained”


Kuten usein muutenkin, myös näin arvokisojen aikaan on paikallaan lukea jalkapalloteos. Lajin historiasta, tilastoista, talouden faktoista ja väestötiedoista onkin syntynyt varsin kiinnostava ja poikkeuksellinen kirja. Toimittajat Simon Kuper ja Stefan Szymanski paneutuvat maiden välisiin eroihin jalkapallon kautta. He käyvät läpi maiden aseman kansainvälisissä vertailuissa talouden tunnuslukujen, väestörakenteen, historian ja kulttuurin kautta pitäen kuitenkin näkökulman tiukasti jalkapallomenestyksessä.

Soccernomicsissa selviää esimerkiksi:
Miksi Englanti häviää. Se on kirjan pisin luku.
Miten isojen pelaajasiirtojen maksamisessa ei ole mitään järkeä.
Miksi Espanja ja FC Barcelona ovat ylivoimaisia (kirja on kirjoitettu vuosina 2010-11)
Miksi usean suuren jalkapallomaan paras joukkue ei tule pääkaupungista.
Miten jalkapallon arvokisat pelastavat ihmishenkiä enemmän kuin riistävät niitä, vaikka otsikkoihin nousevat parvekkeelta syöksymiset ja sydänkohtaukset oman maan putoamisen jälkeen.


Soccernomics on urheilukirja, mutta kuten hyvät urheilukirjat, se kertoo urheilun kautta muustakin. Kuper ja Szymanski eivät kirjoita urheilutapahtumasta, pelin vilskeestä, vaan jalkapallon luomasta yhteenkuuluvuudesta, verkostoista, pelin merkityksistä sitä seuraaville ihmisille. Koska itse katson olevani keskimääräistä paremmin perillä lajista, sain kirjasta valtavasti uutta näkökulmaa. On vaikea arvioida, miten teksti vetoaisi jalkapallosta vähemmän kiinnostuneisiin. Parhaimmillaan Kuperin ja Szymanskin sujuva ja humoristinen tyyli saattaa viihdyttää myös satunnaista lukijaa.


Vasta sivulla 391 Suomikin pääsee mukaan kirjaan. Resursseihin, väestöön, talouskasvuun ja jalkapallon harrastuneisuuteen perustuvassa analyysissä Huuhkajamme ovat yksi maailman pahiten alisuorittavista maajoukkueista. Jos Suomen vertailu muihin Pohjoismaihin on lukijalle kova paikka ja realiteettien kohtaaminen vaikeaa, ehkä tämä kirja on syytä jättää lukematta.

Tilaston toisessa päässä on samoilla suhteellisuusluvuilla saatu selville maailman paras jalkapallomaajoukkue, ja se on suuri yllätys.

1990-luvulta asti on hoettu, kuinka afrikkalainen maa tulee lähiaikoina voittamaan jalkapallon maailmanmestaruuden. Ei ole voittanut, ei ole ollut edes lähellä ja nykyään se vaikuttaa aika utopialta. Kuperin ja Szymanskin tavoin minä laittaisin seuraavaksi rahani Aasiaan. Sikäli, kun Länsi-Euroopan ylivalta on ikinä murrettavissa.

torstai 16. kesäkuuta 2016

The Smiths: The Queen Is Dead




“So I broke into the palace, with a sponge and a rusty spanner”

Olen tajunnut jälkikäteen, kuinka merkittävä vuosi 1986 oli musiikinkuuntelulleni. Metallica oli julkaissut silloin kaikkien aikojen parhaana pitämäni Master of Puppetsin maaliskuussa. Raskas metalli soi rippileirin rauhassa, ja samaan aikaan 16.6.1986 Manchesterissä julkaistiin levy, joka on 30 vuotta myöhemmin maailman paras.

The Smithsin kaikki tuotanto ei ole kestänyt kuluneita vuosikymmeniä, ja laulaja Stephen Patrick Morrisseyn soolourakin on ollut liian pitkä. The Queen Is Dead on kuitenkin eräänlainen melankolisen musiikkimakuni peruskivi. Morrisseyläinen mielenmaisema ei silti ole synkistelyä, jos ei ilotteluakaan.

Se on epävarmuuksien ja epäselvyyksien marinoimaa kertomusta siitä, kuinka ihmiset yrittävät tulla toimeen itsensä ja toistensa kanssa. Sukupuoli-identiteettien epävarmuuksien tulkitsijana ja hämmentäjänä Morrissey oli aikaansa edellä. Hänellä tuntui olevan kyky kuvitella, mitä ihmiset ajattelevat.

Morrisseyläinen maailma vaikutti varmasti omaan ajatteluuni siinä täysi-ikäisyyden taitteessa. Olin kaikkein vastaanottavaisimmillani kuulemaan, miten maailma ja ihmiset toimivat. Kun miettii Morrisseytä myöhemmin ja nyt, on se hieman pelottava ajatus.

“I had a really bad dream, it lasted 20 years, 7 months, and 27 days”

The Smiths osaa olla Morrisseyn sanoituksilla pohjattoman ahdistunut, ja heti perään hillittömän hauska. Kulttuuriviittaukset ovat vertaansa vailla, ja lukuisten rivinmittaisten viisauksien sanoma on kantanut näihin päiviin saakka.

 “Some girls are bigger than others, 
some girls’ mothers are bigger than other girls’ mothers”


The Queen Is Deadin 10 kappaleesta kuusi on klassikkoja. Musiikki on vaihtelevaa, ja kaiken kruunaa Johnny Marrin kitara. Se on heleä ja poikamainen, mutta vapauttaa siellä täällä piilotettua raivoa, pidätettyä kiihkoa, vimmaa. Levyn kesto ja kappaleiden välinen dynamiikka ovat täydelliset.

 “I want to go down in musical history”