sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Heinäkuussa 2016 luetut



Suosituksiksi nousee:


Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi. 

Laura Lähteenmäki: Korkea aika (2016 WSOY, 280 s). Hieno kakkosromaani lupaavan esikoisen perään. Tiivis, lumoava sukupolvitarina perheiden sisäisistä salaisuuksista. Elämänkulusta, kuinka ”asiat vain olivat vyöryneet kuin itsekseen eteenpäin, kuin päätä vailla, omalla tahdollaan ja toisiinsa merkillisesti ketjuuntuen.” Sotien jälkeisiin vuosiin sijoittuvia sukupolviromaaneja on aika paljon, mutta se ei mitenkään himmennä Laura Lähteenmäen tarinan hienoutta.

David Mitchell: Pilvikartasto. 


Lukukokemuksina säilyvät:

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (1989, 2004 Siltala 2016, suom. Juhani Lindholm, 321 s). Olen nyt lukenut Wallacen suomennetun tuotannon ja osan englanninkielistäkin. Katson olevani David Foster Wallace -harrastaja, en fani. Tämä kahdesta alkuperäisteoksesta koottu kirjoituskokoelma on epätasainen: loiston hetkiä ja saman tien unohtuvaa. Toisten ajatuksia lainaten: David Foster Wallace kirjoittaa ajastamme ja maailmasta, mutta jättää lukijalle kokonaiskuvan muodostamisen ja tulkinnan vapauden.
Kannattaa kuunnella myös Radio Helsingin Suuren hesalaisen kirjakerhon podcast Wallacesta.


Unohduksiin painuu:

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2016 Tammi, 366 s). Parasta kirjassa oli Beckombergan sittemmin suljetun mielisairaalan ja ruotsalaisen psykiatrisen hoidon historian kuvaus. Näistä teemoista olisin lukenut mielelläni enemmänkin, koska fiktion puolella Stridsberg ei onnistunut. Henkilöhahmot jäivät etäisiksi, tarina oli täynnä säikeitä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Kehuttu runollinen kielikään intensiivisine siirtymineen ja muistikuvamaisine keskustelunpätkineen ei minua innostanut.


keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (2011 WSOY, 157 s, suom. Kersti Juva).


”Englannin katumusta merkitsevän sanan remorse etymologia viittaa uuteen puraisuun, ja totisesti se tunne puree.”

Julian Barnesin Man Booker -palkitun romaanin Kuin jokin päättyisi päähenkilö Tony Webster muistelee nuoruuttaan 1960-luvun Lontoossa. Hän oli nuorempana hyvin epävarma itsestään ja tekemisistään, eikä tuntenut oloaan lainkaan kodikkaaksi ajan hengessä.

”Saatatte nyt kysyä: mutta eikö tämä ollut 60-lukua? Oli, oli, mutta vain joillekin ihmisille, vain joissakin osissa maata.”

Tony ja hänen koulutoverinsa Colin, Alex ja Adrian lähestyvät kasvuiän ilmiöitä filosofisella ja lukeneella otteella. Yhdessä heistä, Adrianissa, on jotakin, mikä erottaa hänet koulun muista oppilaista.

”Moni veti henkeä ja jokunen käänsi uhkarohkeasti päätä. Mutta kuten muutkin opettajat Hunt salli Adrianille erityisaseman. Kun me muut yritimme provokaatiota, se kuitattiin lapsellisena kyynisyytenä – josta siitäkin me kasvaisimme ulos. Adrianin provokaatiot, kas kummaa, otettiin vastaan hapuilevana totuuden etsintänä.”

Koulun jälkeen Tonyn, Adrianin ja muiden poikien yhteys katoaa kunkin lähtiessä omia teitään. Koska kirja on lyhyt, tapahtumien etenemisen tahti on välillä hurjaa. Puolentoista aukeaman aikana Tony lähtee kotoa työharjoitteluun ja päätyy ainoaksi eloonjääneeksi, kertomaan tarinaa.

”Onhan se elämä. On ollut saavutuksia ja on ollut pettymyksiä. Minut se on pitänyt liikkeellä, mutta en pane vastaan enkä hämmästy, jos muut näkevät asian toisin. Ehkäpä Adrian tavallaan tiesi mitä teki. Ei silti puhettakaan, että minä olisin mistään hinnasta jättänyt elämääni väliin, älkää käsittäkö väärin.”

Kaksiosaisen kirjan toinen puoli vie samaa tarinaa eteenpäin, mutta sävy muuttuu. Tony ei enää muistele vanhoja vaan yrittää nykyajassa selvittää, mitä oikein tapahtui. Kirjasta tulee paikoin armoton ajan kulumisen, kadonneen nuoruuden ja katumuksen tilitys.

”Ja nyt aloin ensimmäisen kerran tuntea yleisempääkin katumusta – jotakin itsesäälin ja itseinhon väliltä – koko eletystä elämästä. Alusta loppuun. Olin hukannut nuoruuteni ystävät. Olin menettänyt vaimoni rakkauden. Olin hylännyt kunnianhimoiset haaveeni. Olin karttanut elämässä kaikkea riesaa ja onnistunut – ja voi miten säälittävää se oli.”

Kuin jokin päättyisi on erinomaisesti rytmitetty tarina. Se etenee, mutta malttaa myös pysähtyä tärkeiden teemojensa äärelle. Henkilöhahmojen pohdinnat saivat minut myös nauramaan ääneen. Kirjan lyhyys väistämättä kuitenkin karsi Barnesin mahdollisuuksia kuvata henkilöitään, moni jäi maininnan tasolle. Se oli tietysti tarkoituskin, koska kirja kertoo ajan kulumisesta ja yhden miehen katumuksesta.


lauantai 16. heinäkuuta 2016

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (2003 Sammakko, 676 s, suom. Vesa Suominen).



”Pilvikartasto-seksteton täytyy antaa kuolemansuudelma kaikille, jotka ryhtyvät sen kanssa tekemisiin.”

Mielettömän taitavasti kirjoitettu ja suomennettu kirja!

Pilvikartasto liikkuu ainakin viidessä aikatasossa ja kertoo ainakin kuuden eri henkilön tai ryhmän tarinaa. Kirjoitan ”ainakin”, koska en ole ihan varma. Minua saa vapaasti syyttää juonipaljastuksista, mutta kirjaa lukiessa huomaa, etteivät ne ole oleellisia. Itse asiassa joku toinen saattaa kirjoittaa Pilvikartastosta ihan toisenlaisen tarinantiivistyksen.

Amerikkalainen Adam Ewing työskentelee Uudessa-Seelannissa ja Tyynen valtameren pikkusaarilla 1800-luvun puolivälissä. Hänen matkakertomuksensa päätyy 1930-luvun Belgiaan, jossa velkojiaan paennut englantilainen säveltäjä kirjoittaa ystävälleen kirjeitä. Kirjeet saanut tiedemies joutuu myöhemmin, 1970-luvulla, Amerikan länsirannikon energiapolitiikan pyörteisiin ja menettää henkensä. Samoin käy asiaa tutkineelle toimittajalle. Tiedemiehen kohtalo on kuitenkin vain romaanikäsikirjoitus, jonka käsiinsä saavasta kustannustoimittajan kohtalosta tehdään myöhemmin elokuva. Sen katsominen on kiellettyä tulevaisuuden maailmassa, missä suurin osa nykyisistä mantereista on tuhoutunut.

David Mitchell kirjoittaa ihanan rönsyilevää mutta silti taitavasti koossa pysyvää tekstiä. Ihmisten ajatukset kun tuppaavat joskus rönsyilemään. Tapahtumat ovat välillä harhaisia ja surrealistisia, eivätkä suinkaan joka kerta saa arkista tai armollista selitystä. Tuntui kuin Mitchell olisi leikitellyt kanssani. Kirjassa on myös tylsiä ja täysin käsittämättömiä pätkiä, joita en osannut kytkeä kokonaisuuteen. Pilvikartasto on kirjoitettu usealla eri tekstityylillä, eivätkä kaikki valinnat ole onnistuneita.

”Laivan mukana purjehtineet löys ne suuret kaupungit sieltä mistä vanhat kartat oli luvannut ne löytyväks, mutne suurkaupungit oli kalmanraunioita, viidakon tukehduttamia, rutonmädättämiä, muttei ikänä merkkiäkään niistä heiän kaipaamista elävistä suurkaupungeista.”

Pilvikartaston tarinat toimisivat paikoin itsenäisinä novelleinakin, mutta haastavinta ja riemastuttavinta teoksessa on sen rakenne. Kukin aikataso sisältää usein nerokkaan linkityksen seuraavaan ja harhauduin alkuun luulemaan kirjaa suoraviivaiseksi juoniromaaniksi. Epäilykseni tätä tulkintaa kohtaan heräsivät tajutessani, ettei Mitchell vienyt yhden tarinan osaa koskaan riittävän pitkälle ennen seuraavan aloittamista. Tuntuu kuin viestijuoksija olisi pudottanut kapulan vaihtosuoralla, mutta seuraavan osuuden juoksija jatkanut siitä huolimatta matkaa. Kuuden kierroksen jälkeen rata on täynnä viestikapuloita ja vaikka suoritus on päättynyt, siitä puuttuu palasia. Lopputulosta ei voi hahmottaa.

Pilvikartastoa on vaikea unohtaa. Niin hyvä kirja kuin se onkin, jätti se minut lukijana yllättäen tyhjähköön ja tyhmähköön olotilaan. Kirjaan sisältyy niin paljon juonellisia koukeroita ja filosofia viisauksia, joita en tavoittanut - tai sitten ei sisälly. En tiedä, uskallanko katsoa Pilvikartaston elokuvaversion. Tunnenko itseni vielä tyhmemmäksi?

”Kokeneena kustantajana paheksun takaumia, aikasiirtymiä tuleviin tapahtumiin ja juonikkaita temppuja, sellaiset kuuluvat 1980-luvulle siinä kuin postmodernismia ja kaaosteoriaa tutkimalla hankitut maisterinpaperit.”