torstai 30. maaliskuuta 2017

Maaliskuussa 2017 luetut


Suositukseksi nousee:

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Lukukokemuksina säilyvät:

Fjodor Dostojevski: Idiootti (1868 WSOY, suom. Juhani Konkka, tark. Vappu Orlov, 954 s).
Idiootin lukeminen kesti puoli vuotta, aivan liian kauan. Rakas lukion äidinkielenopettajani kertoi aikanaan, että tunsi itsensä idiootiksi, kun oli joutunut lukemaan Dostojevskin klassikon yhdeksän kertaa. Sitä opettajani ei todellakaan ollut, ja todennäköisesti hän on lukenut sen vielä noiden päivien jälkeenkin. Ymmärrän vitsin paremmin nyt.
Annan itselleni anteeksi, että lukukokemus ei ollut ensimmäisellä kerralla täydellinen, ei oikeastaan kovin ikimuistoinenkaan. En tavoittanut kokonaisuutta, en löytänyt odottamaani mielensisäistä pohdintaa. Idiootin juonenkuljetus on aika yksinkertainen, jopa naiivi, keskivaiheilla pitkäveteinenkin, eikä teosta juonen takia ole klassikoksi nimettykään. Tekstissä on niin monia upeita kohtauksia, että haluan ymmärtää niiden merkityksen paremmin. Siksi uusi lukukerta odottaa tuoreemman käännöksen parissa.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti (2017 WSOY, 286 s).
Kirjan kannessa on vasara ja Iron Maidenin c-kasetti, ja minusta tuntuu jo valmiiksi, että olen lukenut kirjan aikaisemminkin. 1970-luvun alussa syntyneiden perheenisien tarinoita on ilmestynyt viime vuosina paljon. Mikko Kalajoella on aikojen merkit hallussa: heavy-lyriikat osuvat kohdilleen, pikkulasten pukeminen aamukiireessä on saatanasta ja rintamamiestalon sisäilmasta riittää hersyvää tarinaa vuosikymmeniksi. Tilanteet ovat aitoja ja kohtaukset paikoin ääneen naurettavan hauskoja, lopun tragedialtakaan ei vältytä. Mikko Kalajoen kirja ei ole millään muotoa huono, mutta koska Kalajoki on hyvä kirjoittaja, toivoisin häneltä seuraavaksi jotakin kunnianhimoisempaa ja persoonallisempaa.

Markus Leikola: Uuden maailman katu

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio (2017 HS-kirjat, 383 s).
Seurasin Jari Aarnion oikeudenkäyntejä tiiviisti mediassa, joten kaikki kirjassa esitetty ei ollut uutta tietoa. Sitäkin tämä Helsingin Sanomien rikostoimittajien kirja toki tarjosi paljon. Kirja on tavattoman hyvin jäsennelty ja kirjoitettu ja mielestäni kirjoittajat onnistuivat säilyttämään puolueettoman kannan. Tapahtumat on onnistuttu käsittelemään monipuolisesti, ja yksityiskohtien tarkastelutarkkuus on hyvä. Tuskin jää viimeiseksi kirjaksi Aarnio-vyyhdistä, mutta varmasti tulee olemaan parhaita kokonaisuuksia.

Harri Sirola: Syysprinssin kalaretki (1997 Gummerus, 231 s).
On mielenkiintoista jälkikäteen seurata Harri Sirolan ja Anja Snellmanin kirjallista dialogia; tarinaa joka alkoi 1980-luvun alussa kahden kohutun esikoiskirjailijan rakkaudella, ja joka muotoaan muuttaen jatkuu tänäkin päivänä. Syysprinssiin kalaretken niminovelli on hyvä ja kolme muuta kertomusta tavanomaisempia.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Markus Leikola: Uuden maailman katu

Markus Leikola: Uuden maailman katu (2016 WSOY, 939 s).



Markus Leikolan jättimäisen eepoksen seitsemän luvun nimet kertovat olennaisen kuluneesta vuosisadasta: Sota, Sodan jälkeen, Sotaa ennen, Uusi sota, Rauha/Sota, Syvä uni ja Sota/Rauha. USA, Neuvostoliitto, Venäjä, Englanti, Saksa, Ranska ja Puola ovat vuosina 1912-2012 olleet koko ajan joko sodassa, toipumassa edellisestä tai valmistautumassa seuraavaan.

Kirjan vuosisata alkaa Titanicin uppoamisesta 1912, ja tapahtumaa seurataan radiosähköttäjien silmin. Yksi sähköttäjistä tapaa myöhemmin New Yorkin metrossa Lev Trotskin, ja niin lukija onkin jo tiukasti kyydissä mukana. Vuosisata etenee vauhdikkaasti.

Uuden maailman kadun tarkkailija-vaikuttaja-kertojahahmo on nimeltään Woland. Hän on laina Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan –teoksesta, ja Leikola viekin lukijan Bulgakovin tutuksi tekemille Patriarkan lammille Moskovaan. Wolandin seikkaillessa reaaliajassa läpi vuosisadan valtaosan tarinasta kertoo imperfektissä ulkopuolinen kertoja.

Uuden maailman katu on maailmanhistoriaa yksilötasolla. Ajan merkkihenkilöt, mahtimiehet, ovat inhimillisiä toimijoita, jotka tekevät isoja ratkaisuja usein hyvin sattumanvaraisesti. 

”Niinpä kun Potsdamin kokousta oli kestänyt viikon eikä kukaan ollut puhunut pommista mitään, Harry S. Truman ilmestyi illalla kuin ohimennen Stalinin rinnalle ja sanoi tälle: -Ai niin muuten, olemme testanneet uutta pommia. Erittäin tuhovoimaista uutta pommia. -Mutta sepä hienoa! Ai että erittäin tuhovoimainen! Sehän saattaa sitten ratkaista taistelun japanilaisia vastaan, Stalin vastasi ilmeenkään värähtämättä.”

Ihan kaikki historian käänteet eivät ole ensimmäisen maailmansodan ajoilta niin hyvin hallussa, että voisin vakaasti sanoa, mikä on faktaa, mikä Leikolan luomaa fiktiota. Pelkään, että osa kirjan viehättävästä ideasta meni tästä syystä minulta ohi. Esimerkiksi Franklin D. Roosevelt on tuttu nimi historiasta, mutta henkilönä täysin vieras. Siksi hänen henkilökuvansa syventäminen menee Leikolan esittämällä tavalla minun kohdallani vähän hukkaan. Eikä nyt rehellisesti sanoen ihan mahdottomasti kiinnostakaan.

Historian yksityiskohtia ei voi kukaan hallita. Sillä yritin lohduttautua tajutessani, että olen menettämässä otteeni lukukokemuksesta. Historian tapahtumien yhteydet ovat vaikeasti havaittavissa, aika kuluu ja asiat vyyhteytyvät. Järkevintä onkin lukea Leikolan kirjaa kuin maallikko historiaan perehtymässä - tarinana, isona kuvana.

”Kuten jo olet havainnut, rakas lukijani, jotkut nimet katoavat historian hämäriin ja toiset pulpahtelevat sieltä esiin, kolmannet tekevät parhaansa räpiköidessään pinnassa siellä missä valokeila sohii hämärästä esiin nimiröykkiöitä, neljännet kelluvat kuin itsestään, ansiosta taikka sitten ei, ja viidennet, he taas väistelevät kaiken kaltaista julkisempaa mainintaa, ovat vain tyytyväisiä kun heidän panoksensa tapahtumain kulkuun on tiedossa vain niillä, joiden tarvitseekin tietää keitä he ovat.”

Oma lukunautintoni parani siirryttäessä itselleni tutumpaan maailmansotien jälkeiseen aikaan. Markus Leikola lainaa taitavasi historiankirjoitusta sekä kaunokirjallisuuden fiktiivisiä hahmoja. Leikolan Stalin on hämmästyttävän lähellä Jari Tervon Myyrän Stalinia. Minua vain pelotti enemmän Tervon Stalinin tapaamisella.

Uuden maailman kadun idea on erittäin hyvä, mutta valitettavasti toteutus jää siitä jälkeen. Välillä tarina junnaa ja puuduttaa, teksti on tapahtumien luettelemista. Kirja on liian runsas. Se paljastui viimeistään, kun lukemisen jälkeen tutkin kirjan Facebook-sivuilla olevaa henkilöluetteloa. Listassa on monta nimeä, joiden vaiheet, rooli ja henkilö olivat jääneet hyvin etäisiksi.

Uuden maailman kadun historia on ensisijaisesti tiedonvälityksen historiaa. Media-alan ihminen katsoo maailmanhistoriaa media-alan näkökulmasta. Se on relevantti lähestymistapa, ehkä yksi tärkeimmistä mahdollisista, mutta onko se käypä pohja kirjan pääidealle eli historian kuvaukselle yksittäisen ihmisen näkökulmasta?

Vaivihkaiset siirtymät historian vaiheesta toiseen ovat kuitenkin sujuvia. Tarina on pullollaan mieleenpainuvia yksityiskohtia ja kohtauksia. Missä muussa kirjassa Bulgakovin fiktiivinen Woland on käymässä itsemurhaa hautovan Hemingwayn luona samaan aikaan, kun Juri Gagarin lentää yli 28 000 kilometrin tuntivauhtia? Kuka on aiemmin kuvannut JFK:n seksiaddiktiota näin hersyvästi?

”Minä käyn tarkistamassa Patriarkan lammet, ja sillä hetkellä kun Kremlin kello lyö kaksitoista, lampi – niitä on jo pitkään ollut vain yksi – jäätyy. Jää on teräsjäätä, pelikirkasta, sellaista, johon piirtävän luistimen jälki näkyy kauas.”

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän on täysin revitty.

”Jossain lähistöllä olivat hänen kämppäkaverinsa – ystävänsä – ja hän oli selvinnyt jälleen yhdestä päivästä paljastamatta yhtään salaisuutta ja saanut taas yhden päivän lisää matkaa nykyisen minänsä ja sen ihmisen väliin, joka hän oli kerran ollut.”

Niin kauan kuin ystävykset muistavat, Jude on kärsinyt kovista jalkakivuista. Hän myös vaivaantuu helposti JB:n projektista kuvata ystäviään arkisissa tilanteissa ja maalata näiden valokuvien perusteella tauluja.

Jude ei kerro entisestä elämästään kenellekään ja vuosien aikana on saavutettu yhteisymmärrys: ongelmia ja salaisuuksia tiedetään olevan, mutta niistä ei puhuta. Jude kertoo aina vain välttämättömän. Hän on kehittänyt tekniikoita olla puhumatta itsestään.

Jude ymmärtää itsekin, että hänen on alettava kertoa elämästään, muuten hän menettää otteen lopullisesti. Menneisyys on traumaattinen ja salattu, siitä tuntuu olevan mahdoton puhua, vaikka ympärillä on kilttejä ja välittäviä ihmisiä.

”Monta vuotta hän oli kuvitellut holvin, jonne hän päivän päätteeksi keräsi kuvat ja tapahtumasarjat ja sanat, joita ei halunnut enää ajatella; hän avasi raskasta teräsovea sen verran, että sai hätistettyä ne sisään ja työnsi sen nopeasti ja visusti kiinni. Mutta tämä menetelmä ei ollut tehokas: muistot tihkuivat silti ulos. Hän huomasi, että ne piti eliminoida eikä ainoastaan varastoida.”

Yanagihara ei oikeastaan esittele henkilöitään kirjan sivuilla, vaan heille syntyy luonne ja historia toiminnan ja ajatusten kautta. Kirjailija ikään kuin viipaloi henkilönsä siivu kerrallaan ja paljastaa heidät lukijalle tarinan edetessä. Oleellinen osa tarinaa ovat ajalliset takautumat, joita Yanagihara käyttää melko perinteisellä tavalla.

Lukukokemuksena Pieni elämä palautti mieleeni Jeffrey Eugenidesin laajat romaanit Middlesex ja Naimapuuhia. Yanagihara onkin amerikkalaisen paksun nykyproosan kuuliainen edustaja. Runsas sivumäärä mahdollistaa syvällisen henkilökuvauksen, mutta pelkkä sivumääräkään ei auta, taidot ratkaisevat.

Lähes tuhatsivuisia kirjoja tulee luettua kriittisesti, pohdittua olisiko jotakin voinut karsia. Minusta tällä kertaa ei olisi voinut. Yanagihara ei kuitenkaan täysin onnistu henkilöidensä kuljettamisessa vuosien halki. Tutustuin heihin kolmikymppisinä. Myöhemmin keski-iässä heidän henkilökuvauksensa ei ollut pysynyt fyysisen iän perässä. He olivat edelleen silmissäni nuoria. Yanagihara on ehkä itsekin aistinut tämän, koska miesten iästä muistutetaan tekstissä säännöllisesti.

Yanagihara käyttää lyhyitä osuuksia lukuun ottamatta kertojaa, joka kuvaa tapahtumia varsin seikkaperäisesti. Kirjan dialogi on runsasta ja vilkasta. Kun noin kolmannes kirjasta on takana, Yanagihara jättää muut henkilöt hetkeksi taustalle ja alkaa kertoa lukijalle Juden historiaa. Se ei ole mukavaa luettavaa.

Puolivälin jälkeen Juden hyeenat ovat saaneet lukijastakin otteen. Olen silloin hetkeksi lakannut tekemästä muistiinpanojani tätä kirjoitusta varten. Tarina on alkanut tiivistyä. Se on muuttunut niin lohduttomaksi ja vihan tunteita pintaan nostattavaksi, etten uskonut kirjoitetun fiktion sellaiseen pystyvän. Paikallaan on perinteinen varoitus: ei kaikkein herkimmille.

Kirjasta jää silti lopulta outo lämmin tunne. Siitä tulee riipaiseva tarina ystävyydestä, rakkaudesta, luopumisen mahdottomuudesta, riippuvuudesta toiseen ihmiseen. Ihmisen tyhjyydestä ja siitä, kun elämä hallitsemattomasti valuu sormien läpi. Pieni elämä on kirja, joka ankkuroituu lukuhistoriaani. Jude, Willem ja muut kulkivat kanssani, kun talvi rimpuili ja kevät koitti vuonna 2017.

Pieni elämä? Kaikkea muuta. Kaunis, järkyttävä ja unohtumaton.

”Ja hän itkee ja itkee, itkee kaikkea mitä on ollut, kaikkea mitä olisi voinut olla, jokaista vanhaa haavaa, jokaista vanhaa onnen hetkeä, itkee häpeästä ja ilosta, itkee koska lopultakin saa olla lapsi, jolla on lapsen oikut ja halut ja epävarmuudet---”