Siirry pääsisältöön

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (2016 WSOY, 392 s).

”Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimon laittamisesta rautoihin.”


Riku Korhosen uuden romaanin päähenkilöitä ovat Eero ja Aino. Pariskunta on tavannut opiskeluvuosinaan. Eero on värikuulapelejä ja muita leikkisotapalveluja kauppaava yrittäjä, Aino työskentelee päihdeongelmaisten asumisyksikössä. Nelikymppisten Eeron ja Ainon liitto on rakoillut, mutta nyt suunta on parempaan päin.

Lari ja Eeva ovat Eeron ja Ainon ystäväpariskunta, ja heidän liittonsa on jo päättynyt. Korhosen romaanin rungon muodostaa Eeron salaa ideoima, suhteen lisäpiristeeksi tarkoitettu vaimonkaappaus, johon hän sitoo mukaan myös Larin.

Tärkeä elementti romaanissa on Ispoisten asuinalue. Se on Turussa meren rannalle sijoittuva taloudellisesti toimeentulevien ihmisten homogeeninen puutarhaidylli.

”Ispoisista tuli lasten paratiisi juuri ennen koulujen alkua. Aamuviiden jälkeen aurinko valaisi Katariinanmäen kelottuneet männyt ja etelämpänä Vaarniemenkallion näköalatornin (…) Kun aurinko kiersi korkeammalle, se tuli esiin Ispoisten kallion takaa ja paloi kirkkaammin ja paahtoi kiertotien omakotitalojen kattoja ja ylimpiä kerroksia.”

Olin ennen kirjan lukemista WSOY:n kirjailijaillassa, missä Riku Korhonen puhui kahtiajakautuneesta Suomesta. Se väistämättä vaikutti omaan lukukokemukseeni. Moni, mukaan lukien romaanin kansitekstien kirjoittaja tuntuu pohtineen tarinaa ja Eeron toimintaa miehen roolipaineista käsin. Eero ajautuu järjettömään suunnitelmaansa luodakseen oman nahkansa, palauttaakseen omaan identiteettiinsä jotakin, mitä siinä ei ole koskaan ollutkaan.

En pidä kirjan ydintarinaa enkä Ainon kaappauksen ratkaisua kovin kiinnostavana. Minulle oleellisempaa on Korhosen analyysi nykymaailmasta. Siinä onkin aineksia suureen kirjallisuuteen. Kuva Ispoisista on taitavasti rakennettu, ja Korhonen tuo ansiokkaasti sen rinnalle Ainon työn asumisyksikössä sekä sen asukkaiden ihmiskohtalot.

Valitettavasti asetelman viimeistely jää kesken. Kehikko eriarvoisesta maastamme rakentuu, mutta Korhonen ei kuitenkaan malta kirjoittaa, mikä sen luonne on, miten se on syntynyt, miten vaikuttaa ihmisiin. Tämä on sääli, koska romaanissa on mestarillisia kohtauksia. Eeron ja Ainon tutustuminen sekä 1970-luvun alussa syntyneiden ikäluokkien polkujen kuvaaminen on loistavaa kirjallisuutta. 100 sivun tienoilla innostuin pohtimaan, olisiko kirjasta noiden vuosituhannen vaihteen tienoilla aikuiselämään asettuneiden ihmisten sukupolviromaaniksi.

”Aino, Eero ja Lari kuuluivat turkulaiseen kaveripiiriimme, jossa useimmat olivat syntyneet 70-luvun alkupuoliskolla, ensimmäisen lottoarvonnan ja Etyk-kokouksen välisessä Suomessa. (…) Jotkut siirtyivät keskustasta rivi- ja omakotitaloihin Kohmoon, Ispoisiin tai Kaarinaan, ja noiden talojen pihalla oli vielä mahdollista nähdä jokseenkin ironinen orapihlaja-aita tai aavistuksen ironiset kottikärryt.”


Riku Korhonen kertoi perehtyneensä romaania kirjoittaessaan suureen määrään eri alojen tietokirjallisuutta, ja hänet tunnetaan lukeneena kirjailijana. Valitettavasti tämä aiheuttaa Emme enää usko pahaan –romaanin sivuilla lukijalle ähkyä. Korhonen innostuu paikoin tiukkaan, lähes luettelomaiseen eri tieteiden ja näkökulmien esittelemiseen. Niiden täysipainoinen sisäistäminen vaatisi lukijalta samantasoista perehtymistä. Ei ehdi, ei jaksa, happi loppuu.

Emme enää usko pahaan on epätasainen lukukokemus. Siinä on erinomaisia kuvauksia huumehelvettiin luisumisesta, digitaalisesta hälystä, alkoholistien elämästä sekä naapuruston turvajoukoista. Aika paljon olisin kuitenkin ollut valmis jättämään poiskin.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …