keskiviikko 31. elokuuta 2016

Elokuussa 2016 luetut

Suosituksiksi nousevat


Italo Calvino: Marcovaldo, eli vuodenajat kaupungissa (1958 Tammi, 193 s). Italo Calvino -projektini osa 6/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. 20 lyhyen novellin kokoelma muodosti hienon kokonaisuuden. Nyt alkoi ensimmäisen kerran tuntua siltä kuin olisin pääsemässä Calvinon kyytiin mukaan. Sympaattisia, viisaita, arkisen tavallisia, mutta kuitenkin hyvin erikoisia tarinoita. Italo Calvino houkuttaa lukijaansa katsomaan maailmaa toisin.


Elena Ferrante: Loistava ystäväni 



Alice Munro: Kallis elämä (2012 Tammi, suom. Kristiina Rikman, 319 s). Olen viritellyt tuttavuutta Alice Munron kanssa, mutta joku etäisyys välillämme on. Vaikka Munron novellit ovat kiistatta korkeatasoista laatukirjallisuutta, niin jotakin puuttuu. Niitä lukiessa mikään ei muutu. Periaatteessa minun puoleltani estettä ystävyydelle ei ole: teksti on hienoa, tarinat maanläheisiä, arkisia ja viisaita. En osaa siis sanoa, mikä on vikana, jos mikään. Kenties vika on minussa novellilukijana: romaanimitassa Munro varmasti kypsentäisi tarinansa ja henkilönsä vielä pidemmälle. Yhtä kaikki, lisää novelleja ja lisää Munroa on suunnitelmani.


Lukukokemuksina säilyvät


Helen Macdonald: H niin kuin haukka (Gummerus 2014, 360 s, suom Irmeli Ruuska). Helen Macdonaldin isä menehtyy äkillisesti. Helen päätyy tekemään surutyötään ja oikeastaan peilaamaan koko elämänfilosofiaansa Mabelin, kanahaukkansa kautta. H niin kuin haukka on sukellus haukankasvatuksen ja ihmiskunnan sivistyksen historiaan. Mikä asetelma tämä olikaan, ja mikä pettymys, etten lumoutunut.


Edward St Aubyn: Never mind (Picador 1992, 197 s). Niin kutsuttujen Patrick Melrose -romaanien osa 1/5. Patrick on viisivuotias ja asuu vanhempiensa luona Ranskassa. Vanhemmat ja heidän ystäväpiirinsä ovat omalaatuista, taloudellisesti toimeentulevaa kulttuuriporukkaa. St Aubyn maalailee sivuillaan jonkinlaista idylliä, mutta iskee yhtäkkiä palleaan kertomalla kauheuksia perheen elämästä. Mielenkiintoinen ja helppolukuinen aloitus. Kokonaisuudesta saattaa tulla aikanaan oma kirjoitus.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (2011 WSOY, 362 s, suom. Helinä Kangas).


Kuusikymppinen Lila on kadonnut jäljettömiin Napolissa. Torinossa asuva Elena tietää, mistä on kyse: on kuin hän olisi odottanut tätä tapahtuvaksi. Elena alkaa kirjoittaa naisten elinikäisen suhteen tarinaa. Loistava ystäväni kertoo tyttöjen yhteisestä lapsuudesta ja nuoruudesta sodanjälkeisessä Napolissa.

”Lilassa oli jo silloin jotakin, minkä vuoksi en voinut jättää häntä. En tuntenut häntä hyvin, emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan, vaikka kilpailimme jatkuvasti niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin. Mutta vaistosin, että jos olisin juossut karkuun muiden tyttöjen kanssa, olisin jättänyt hänelle jotakin omaani, mitä hän ei enää antaisi minulle takaisin.”

Tyttöjen ystävyydestä muodostuu kompleksinen asetelma. Siihen kietoutuu luottamusta ja rakkautta, mutta yhtä lailla kilpailua ja kateutta.

”Oliko se mahdollista? Oliko hän raahannut minut mukaansa toivoen, että rangaistukseksi vanhempani eivät päästäisi minua keskikouluun? Vai oliko hän tuonut minut kiireesti takaisin, jotta välttäisin sen rangaistuksen? Vai – mietin nyt – oliko hän halunnut vuorotellen kumpaakin?”

Tarinan edetessä lapsuus kääntyy nuoruuden epävarmuuksiin, ja Elenan ja Lilan ystävyys syvenee ja monimutkaistuu.

”Kaipasin vain Lilaa, joka ei vastannut kirjeisiini. Pelkäsin, että hänelle tapahtuisi kaikenlaista minun poissa ollessani, niin hyvää kuin pahaakin. Se oli vanha pelko, joka ei koskaan hälvennyt: pelko, että menettäessäni palasia hänen elämästään minunkin elämästäni katoaisi jotakin tärkeää.”

Napoli ja sodanjälkeisen Italian yhteiskunnan muutos ovat kirjassa tärkeässä osassa. Kaupunki ja ajanjakso toimivat likaisena, armottomana, pelottavana ja väkivaltaisena kasvuympäristönä tytöille mutta myös kirjan yhtenä pääelementeistä. Käsityöläisammatit ovat katoamassa ja kirjan vähävaraiset henkilöt tavoittelevat sosiaalista ja taloudellista nousua. Samalla yhteisö pitää tiukasti kiinni perinteisistä asetelmista.

”Aloin tehdä lähtöä, totta puhuen vähän säikähtäneenä. Jos Oliviero todellakin menisi puhumaan isälle ja äidille, että heidän pitäisi antaa minun jatkaa koulunkäyntiä, siitä seuraisi taas riitoja, joita en nyt millään jaksanut. Oli parempi, että kaikki pysyisi entisellään: auttaisin äitiäni, menisin paperikauppaan töihin, hyväksyisin ruman finnisen naamani, olisin terve, nätin pulska, kuten maestra Oliviero sanoi, ja raataisin kurjuudessa.”

Lukija katselee napolilaisen lähiön asukkaita tyttöjen silmin ja ymmärtää asioita heidän kanssaan samaan aikaan. Lapsille ei ole olemassa aikaa ennen heidän omaa olemassaoloaan. Tytöt ottavat naapurustonsa moninaiset jännitteet annettuina: yhtä naapuria pelätään ja toisen kanssa ei tulla toimeen, mutta lapsi ei pysähdy kysymään, miksi. Iän myötä tytöille alkaa valjeta, että sodan aikaan naapurusto on ollut jakautuneena eri leireihin. Se on jättänyt aikuisiin traumat, jotka siirretään sukupolvelta toiselle.

Salanimen takana operoiva Elena Ferrante saattaa kirjoittaa omaelämäkerrallista tarinaa. Joka tapauksessa hänen tekstinsä on elämänmakuista ja rosoista, karua ja karheaa. Loistava ystäväni on hyvin sujuvaa luettavaa. Se on niin kutsutun Napolilaissarjan ensimmäinen osa. Toivottavasti kolme seuraavaakin suomennetaan.

maanantai 8. elokuuta 2016

Arctic Monkeys: Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not


Helsingissä oli 2006 loistavat hiihtokelit. Aurinko paistoi ja kantavaa hankea riitti pitkälle kevättalveen. Minulla oli uudet luistelusukset. Elin ruuhkavuosia, eikä arjessa päällimmäisenä ollut seurata nousevia brittibändejä. Kuuntelin lähinnä vanhoja tuttuja levyjäni. En olisi arvannut, että parikymppisten sheffieldiläisten räkänokkien esikoislevy tulisi olemaan sen mahtavan talven ääniraita vuosienkin jälkeen.

“Look, here comes a Ford Mondeo, isn't he Mr. Inconspicuous”

Arctic Monkeys oli minun siitä mitään tietämättä julkaissut suuren suosion saavuttaneita kappaleita Myspacessa. Kun yhtyeen esikoislevy ilmestyi tammikuun lopussa 2006, kohu saavutti myös Keskuspuiston ladut. Paitsi että levy on erinomaista musiikkia, se palautti luottamukseni ja kiinnostukseni siihen, että voin löytää merkittäviä uusia bändejä.

Jäsenten keski-ikä oli levyn ilmestyessä hädin tuskin 20 vuotta. Levy on täynnä lyhyitä tarinoita sen ikäisten miesten arjesta Sheffieldissä. Laulut kertovat baareista, drinkeistä, kimppatakseista, nujakoista, väärennetyistä papereista, biljardisaleista, soittoäänistä, siitä miten näppäinlukitus avataan painamalla ”unlock ja *”.

”And just 'cause he's had a couple o' cans, he thinks it's all right to act like a dickhead”

Vähän on aika kymmenessä vuodessa puraissut Arctic Monkeysin esikoislevyä, kuten meistä useimpia, eikä hiihtokuntokaan ole enää entisensä. Mutta muutama joutavampi kappale pois, ja kyseessä olisi lähes täysosuma.

Laulaja Alex Turnerin sivuprojekti The Last Shadow Puppets esiintyy Flow-festivaaleilla lauantaina. Sekin on kelpo yhtye, mutta minä seison taka-alueella ja toivon kuulevani Arctic Monkeysin kappaleita. Ensilevyltä ainakin Red Light Indicates Doors Are Secured. Ellei iTunes-laskurini olisi nollautunut vuonna 2009, olisi se luultavasti edelleenkin koko musiikkikirjastoni kuunnelluin kappale.

”It’s High Green, mate. Via Hillsborough, please”