Siirry pääsisältöön

Vuoden 2016 parhaat levyt

Nämä ja neljän kaverin valinnat vuoden 2016 kymmeneksi parhaaksi levyksi on julkaistu 22.-31.12.2016 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää ja rakkautta.


-10- David Bowie: Blackstar

En kuulu David Bowien musiikin suuriin faneihin enkä surrut miehen kuolemaa, mutta kylmäksi ei tammikuun alun viikonloppu jättänyt. Kuolemaan monin tavoin viittaava Blackstar julkaistiin perjantaina, ja maanantaiaamuna levisi tieto Bowien menehtymisestä.

Ihmiselämän päättyminen on suurempi asia kuin rocktähteys, ja myös taiteilijoiden on kuoltava. Tapa, jolla noutaja vei David Bowien, on yksi legendaarisimmista mahdollisista. Näin muututaan kuolemattomaksi.

Blackstar kuuluu itseoikeutetusti vuoden parhaiden levyjen listalleni. Musiikillisesti se ei ehkä sinne mahtuisi, eikä säälipisteitä ole jaossa. Se pääsee listalle ylivoimaisilla tyylipisteillä.




-9- The Felice Brothers: Life In The Dark

Muut veljekset eivät ole tainneet vieläkään toipua Simone Felicen karkaamisesta soolouralle. Siitä on jo seitsemän vuotta, mutta tuntuu, että paluuta vuosien 2007-09 kulta-aikaan ei ole tulossa.

The Felice Brothers on yrittänyt kokeellisempaa otetta, konebiittejäkin, ja palannut aina mukavuusalueelleen heinälatoon. Oli lähestymistapa mikä hyvänsä, tärkeintä ovat aina ja kaikkialla kunnon kappaleet, ja ne ovat yksittäisistä valonhetkistä huolimatta puuttuneet.

Nyt rivit on kasattu ja saatu aikaan hyvä levy. Tallella ovat tutut elementit: rähjäisten ihmisten puhdas rakkaus, kaiho, päihteet, pikkurikollisten epätoivoiset teot, lainsuojattomuus ja vapauden kaipuu.



-8- Kendrick Lamar: Untitled Unmastered

Vanha kikka. Puolihuomaamatta pukataan markkinoille ylijäämänauhoista kasatuksi materiaaliksi naamioitu julkaisu. Tätä alleviivatakseen tälle Kendrick Lamarin levylle ei ole edes annettu kunnollista nimeä. Kahdeksan kappalettakin ovat Untitled 01-08.

Levy on hyvää ja vakavasti otettavaa räppiä. Genreä ympäröi alati muuttuva kulttuuri. Se ei varsinaisesti tue pitkäaikaisia kestosuosikkisuhteita, mutta minulla taitaa olla sellainen Kendrickin kanssa.

Miekkonen on viime vuosina noussut eturiviin, presidentin suosikiksi, palkinnoille ja mihin vielä, eikä sellaisesta yleensä hyvää seuraa. Katutuntuma on kuitenkin säilynyt yhdistyen musikaaliseen kunnianhimoon ja monipuolisuuteen. Ilahduttavan kestävä kokonaisuus.


-7- Of Montreal: Innocence Reaches

Se tapahtuu aina yllättäen. Of Montreal julkaisee levyn lähes joka vuosi, eikä niitä tahdo erottaa toisistaan. Kuin heillä olisi häröilysoundia ja vetävää rytmiä tuottava iso lihamylly koko ajan päällä. Sinne kaadetaan laatuaineksia ja kaikenlaista rustoa, ja ulos puskee jotakin.

Vaan mikäpä siinä. Tästä sekoilusta tulee aina hyvä mieli, vaikka uskon että yhtyeen keikkabussissa olisi sietämätöntä olla.

Kun lapsena oli kuumetta, näin välillä ihmeellisiä unia. Mieleen piirtyi omituisia kuvioita, massiivisia ja täysin sileitä, väliin sotkuisia ja ryppyisiä. Kevin Barnesin houreinen laulu ja of Montrealin musiikki palauttavat ne aina mieleen.



-6- Ryley Walker: Golden Sings That Have Been Sung

Kiva tänne on tekstejä kirjoitella, ja mikä sen mukavampaa, kun tilaston mukaan keskimäärin 17 lukeekin. Parasta on kuitenkin löytää toisten kirjoituksista uusia tuttavuuksia. Viime vuonna tämän foorumin ykköslöytöni oli Ryley Walker, jonka Primrose Green olisi päässyt heittämällä omallekin listalleni.

Onneksi mieheltä pukkaa levyä hyvään tahtiin. Walkerin musiikkia on vaikea sijoittaa millekään vuosikymmenelle, siinä on aineksia niin monesta. Jos musiikkimakuni joskus lähtee kehittymään aikuisempaan suuntaan, Ryley Walker saattaa olla yksi suunnannäyttäjä.



-5- Minor Victories

Yleensä kootut bändiprojektit, niin kutsutut superyhtyeet ovat enemmän tai vähemmän hanurista. Ne ovat kuin urheilun löysiä Allstars-otteluita: pelejä ilman mitään panosta, tunti läpsyttelyä, tuttujen tapaamista, naureskelua. Lopulta on vaikea sanoa, tunteeko esiintyjä vai kuluttaja itsensä enemmän pelleksi.

Minor Victoriesin kohdalla ”super” ja ”star” ovat käsitteinä epätarkkoja. Tulevathan yhtyeen jäsenet marginaalia edustavista Mogwaista, Slowdivesta ja Editorsista ja levyn vierailevat artistit Sun Kil Moonista ja Twilight Sadista.

Tällä kokoonpanolla homma vaan toimii. Levy on hämmentävän tiukka, harmoninen ja kokonainen. Se on kuin sameissa syvyyksissä loistava pieni valo. Jos musta voisi olla kirkas väri ja kuulostaa joltakin, se kuulostaisi tältä.

Hieno levy edustaa listallani Rough Trade Album Clubin kuukauden levyt -kiintiötä tänä vuonna.



-4- Kent: Då Som Nu För Alltid

Tiedän, miten Kentin viimeiset levyt ovat saaneet alkunsa. Ruotsalaisen kiviomakotitalon hyvin varustellussa kotistudiossa. Bergit, Sköldit, Sirviöt ja Mustoset ovat grillailleet, edenneet vähitellen jälkiruokiin ja kolmansiin punaviinilaseihin. ’Hör du Jocke, har du nya texter? Jag har några basriff här’, sanoo Martin, ja niin miehet vetäytyvät, lapset jäävät hyvin hoidetulle nurmikolle kirmaamaan ja naiset parantelemaan rusketuksiaan.

Kentin uran päätöksen lanseeraus vuoden alussa oli näyttävä. Viimeinen levy, viimeinen kiertue, viimeisen levyn viimeisen kappaleen nimenä Den Sista Sången. Paatossensorini oli kuormitettu äärimmilleen. Onko tavoitteena lopettaa bändi itkettämällä nostalgian vainuavia keski-ikäisiä?

Tyyli kuitenkin säilyi, falskiuden yli selvittiin maaliin asti, rimaa hipoen mutta kunnialla. Ei välitetä siitä, että jäähyväisvuoden aikana lanseerattiin kiertueappsia, muistosivustoa, kokoelmalevyä, hautajaiskynttilöitä, viimeistä videota ja vaikka mitä.

Levyllä on biisejä, jotka putoavat suoraan Kentin pursuavaan klassikkolaariin, mutta myös monia täytekappaleita. Silti se on minulle kaikkein rakkaimman bändin komea päätös. Tack och adjö.




-3- Bon Iver: 22, A Million

Ihan kuin olisi taas vuosi 2011. Bon Iver julkaisee oudon levyn. Sen kuunteleminen ei alkuun vakuuta vaan pistää miettimään, mihin sitä aikaansa kuluttaa. Tykkäänkö tästä vai onko tämä levy, josta vain kuuluu tykätä, onko ei-tykkääminen vaihtoehto?

Ensituntumani 22, A Millionista oli, että se saa vetoapua edeltäjältään. Bon Iveriksi nimetty levy oli vuoden 2011 ykkönen ja sen viehko on kantanut tähän päivään saakka.

Mutta niin vain uutukaisenkin kokonaisuus hiipii pala palalta tajuntaan, valtaa alaa. Bon Iver on niin moniulotteinen, että koukut tarttuvat helposti. Niitä koukkuja on paljon ja ne ovat nyt tiukasti kiinni. Bändillä on poikkeuksellinen taito saada keskinkertainenkin materiaali nousemaan uudelle tasolle muutaman sekunnin hienolla kohdalla biisin keskellä. Sitä kohtaa alkaa kaivata kuin huumetta, ja pienen yksityiskohdan kautta ovi avautuu kokonaisuuteen.

Pitkä matka on tultu ensilevyn mökistä. Syysmetsä, pudonneet lehdet, riistaliha ja lähdevesi ovat muuttuneet joksikin vaikeasti hahmotettavaksi synteesiksi. Silloin Justin Vernon lauloi Emmalle, entiselle rakkaalleen. Pitkään aikaan en ole enää tiennyt mistä lauletaan, ja biisien nimetkin ovat muuttuneet omituisiksi merkkijonoiksi.



-2- Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree

Aloin perehtyä Skeleton Treehen vasta marraskuussa ja myönnän, että se oli siihen kohtaan vähän liian iso ja musta kakku. Siksi tämä listasijoitus perustuu osittain varmuuteen siitä, että levystä on ammennettavaa vielä pitkään.

Levy on upea. Se möyrii, palaa hiljaisella liekillä, kerrostuu hitaasti. Levyn kuunteleminen huolimattomasti ratikassa tuntuu epäkunnioittavalta. Kuuntelukokemus on uskonnollinen ja meditatiivinen, intiimi ja henkilökohtainen. Musiikki on samaan aikaan kaunista ja vereslihalla.

Mielestäni Skeleton Tree on Nick Caven uran parhaita kokonaisuuksia. Osin varmasti siksi, koska tältä levyltä puuttuvat kokonaan tiukat temporutistukset, jotka eivät ole aina täysin sopineet miehelle.



-1- Radiohead: A Moon Shaped Pool

Jos Thom E. Yorkella on ollut vaikeuksia henkilökohtaisessa elämässään, se ei ilmene tältä levyltä. Paradoksaalisesti maailmantuska ja siitä seurannut loputon valitus on vähentynyt. Radiohead hengittää terveen ilmavasti ja kuulostaa kypsältä. Ei tietenkään yhtään aiempaa iloisemmalta, mutta irtonaisemmalta ja vapautuneemmalta.

Levyn kauneimmat kohdat pysäyttävät kaiken ympärillään.  Kokonaisuus on monitasoinen ja harmoninen, jopa sinfoninen. Temppu, joka ei Radioheadilta suinkaan aina ole onnistunut, ja ehkei näin täyteläisesti vielä koskaan ennen.

A Moon Shaped Pool on vuoden paras ja eniten kuuntelemani levy. Se on kulkenut mukanani tiiviisti toukokuusta lähtien, ja matka jatkuu kohti kesäkuun alun Globenin keikkaa.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…