Siirry pääsisältöön

Vuoden 2016 parhaat levyt

Nämä ja neljän kaverin valinnat vuoden 2016 kymmeneksi parhaaksi levyksi on julkaistu 22.-31.12.2016 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää ja rakkautta.


-10- David Bowie: Blackstar

En kuulu David Bowien musiikin suuriin faneihin enkä surrut miehen kuolemaa, mutta kylmäksi ei tammikuun alun viikonloppu jättänyt. Kuolemaan monin tavoin viittaava Blackstar julkaistiin perjantaina, ja maanantaiaamuna levisi tieto Bowien menehtymisestä.

Ihmiselämän päättyminen on suurempi asia kuin rocktähteys, ja myös taiteilijoiden on kuoltava. Tapa, jolla noutaja vei David Bowien, on yksi legendaarisimmista mahdollisista. Näin muututaan kuolemattomaksi.

Blackstar kuuluu itseoikeutetusti vuoden parhaiden levyjen listalleni. Musiikillisesti se ei ehkä sinne mahtuisi, eikä säälipisteitä ole jaossa. Se pääsee listalle ylivoimaisilla tyylipisteillä.




-9- The Felice Brothers: Life In The Dark

Muut veljekset eivät ole tainneet vieläkään toipua Simone Felicen karkaamisesta soolouralle. Siitä on jo seitsemän vuotta, mutta tuntuu, että paluuta vuosien 2007-09 kulta-aikaan ei ole tulossa.

The Felice Brothers on yrittänyt kokeellisempaa otetta, konebiittejäkin, ja palannut aina mukavuusalueelleen heinälatoon. Oli lähestymistapa mikä hyvänsä, tärkeintä ovat aina ja kaikkialla kunnon kappaleet, ja ne ovat yksittäisistä valonhetkistä huolimatta puuttuneet.

Nyt rivit on kasattu ja saatu aikaan hyvä levy. Tallella ovat tutut elementit: rähjäisten ihmisten puhdas rakkaus, kaiho, päihteet, pikkurikollisten epätoivoiset teot, lainsuojattomuus ja vapauden kaipuu.



-8- Kendrick Lamar: Untitled Unmastered

Vanha kikka. Puolihuomaamatta pukataan markkinoille ylijäämänauhoista kasatuksi materiaaliksi naamioitu julkaisu. Tätä alleviivatakseen tälle Kendrick Lamarin levylle ei ole edes annettu kunnollista nimeä. Kahdeksan kappalettakin ovat Untitled 01-08.

Levy on hyvää ja vakavasti otettavaa räppiä. Genreä ympäröi alati muuttuva kulttuuri. Se ei varsinaisesti tue pitkäaikaisia kestosuosikkisuhteita, mutta minulla taitaa olla sellainen Kendrickin kanssa.

Miekkonen on viime vuosina noussut eturiviin, presidentin suosikiksi, palkinnoille ja mihin vielä, eikä sellaisesta yleensä hyvää seuraa. Katutuntuma on kuitenkin säilynyt yhdistyen musikaaliseen kunnianhimoon ja monipuolisuuteen. Ilahduttavan kestävä kokonaisuus.


-7- Of Montreal: Innocence Reaches

Se tapahtuu aina yllättäen. Of Montreal julkaisee levyn lähes joka vuosi, eikä niitä tahdo erottaa toisistaan. Kuin heillä olisi häröilysoundia ja vetävää rytmiä tuottava iso lihamylly koko ajan päällä. Sinne kaadetaan laatuaineksia ja kaikenlaista rustoa, ja ulos puskee jotakin.

Vaan mikäpä siinä. Tästä sekoilusta tulee aina hyvä mieli, vaikka uskon että yhtyeen keikkabussissa olisi sietämätöntä olla.

Kun lapsena oli kuumetta, näin välillä ihmeellisiä unia. Mieleen piirtyi omituisia kuvioita, massiivisia ja täysin sileitä, väliin sotkuisia ja ryppyisiä. Kevin Barnesin houreinen laulu ja of Montrealin musiikki palauttavat ne aina mieleen.



-6- Ryley Walker: Golden Sings That Have Been Sung

Kiva tänne on tekstejä kirjoitella, ja mikä sen mukavampaa, kun tilaston mukaan keskimäärin 17 lukeekin. Parasta on kuitenkin löytää toisten kirjoituksista uusia tuttavuuksia. Viime vuonna tämän foorumin ykköslöytöni oli Ryley Walker, jonka Primrose Green olisi päässyt heittämällä omallekin listalleni.

Onneksi mieheltä pukkaa levyä hyvään tahtiin. Walkerin musiikkia on vaikea sijoittaa millekään vuosikymmenelle, siinä on aineksia niin monesta. Jos musiikkimakuni joskus lähtee kehittymään aikuisempaan suuntaan, Ryley Walker saattaa olla yksi suunnannäyttäjä.



-5- Minor Victories

Yleensä kootut bändiprojektit, niin kutsutut superyhtyeet ovat enemmän tai vähemmän hanurista. Ne ovat kuin urheilun löysiä Allstars-otteluita: pelejä ilman mitään panosta, tunti läpsyttelyä, tuttujen tapaamista, naureskelua. Lopulta on vaikea sanoa, tunteeko esiintyjä vai kuluttaja itsensä enemmän pelleksi.

Minor Victoriesin kohdalla ”super” ja ”star” ovat käsitteinä epätarkkoja. Tulevathan yhtyeen jäsenet marginaalia edustavista Mogwaista, Slowdivesta ja Editorsista ja levyn vierailevat artistit Sun Kil Moonista ja Twilight Sadista.

Tällä kokoonpanolla homma vaan toimii. Levy on hämmentävän tiukka, harmoninen ja kokonainen. Se on kuin sameissa syvyyksissä loistava pieni valo. Jos musta voisi olla kirkas väri ja kuulostaa joltakin, se kuulostaisi tältä.

Hieno levy edustaa listallani Rough Trade Album Clubin kuukauden levyt -kiintiötä tänä vuonna.



-4- Kent: Då Som Nu För Alltid

Tiedän, miten Kentin viimeiset levyt ovat saaneet alkunsa. Ruotsalaisen kiviomakotitalon hyvin varustellussa kotistudiossa. Bergit, Sköldit, Sirviöt ja Mustoset ovat grillailleet, edenneet vähitellen jälkiruokiin ja kolmansiin punaviinilaseihin. ’Hör du Jocke, har du nya texter? Jag har några basriff här’, sanoo Martin, ja niin miehet vetäytyvät, lapset jäävät hyvin hoidetulle nurmikolle kirmaamaan ja naiset parantelemaan rusketuksiaan.

Kentin uran päätöksen lanseeraus vuoden alussa oli näyttävä. Viimeinen levy, viimeinen kiertue, viimeisen levyn viimeisen kappaleen nimenä Den Sista Sången. Paatossensorini oli kuormitettu äärimmilleen. Onko tavoitteena lopettaa bändi itkettämällä nostalgian vainuavia keski-ikäisiä?

Tyyli kuitenkin säilyi, falskiuden yli selvittiin maaliin asti, rimaa hipoen mutta kunnialla. Ei välitetä siitä, että jäähyväisvuoden aikana lanseerattiin kiertueappsia, muistosivustoa, kokoelmalevyä, hautajaiskynttilöitä, viimeistä videota ja vaikka mitä.

Levyllä on biisejä, jotka putoavat suoraan Kentin pursuavaan klassikkolaariin, mutta myös monia täytekappaleita. Silti se on minulle kaikkein rakkaimman bändin komea päätös. Tack och adjö.




-3- Bon Iver: 22, A Million

Ihan kuin olisi taas vuosi 2011. Bon Iver julkaisee oudon levyn. Sen kuunteleminen ei alkuun vakuuta vaan pistää miettimään, mihin sitä aikaansa kuluttaa. Tykkäänkö tästä vai onko tämä levy, josta vain kuuluu tykätä, onko ei-tykkääminen vaihtoehto?

Ensituntumani 22, A Millionista oli, että se saa vetoapua edeltäjältään. Bon Iveriksi nimetty levy oli vuoden 2011 ykkönen ja sen viehko on kantanut tähän päivään saakka.

Mutta niin vain uutukaisenkin kokonaisuus hiipii pala palalta tajuntaan, valtaa alaa. Bon Iver on niin moniulotteinen, että koukut tarttuvat helposti. Niitä koukkuja on paljon ja ne ovat nyt tiukasti kiinni. Bändillä on poikkeuksellinen taito saada keskinkertainenkin materiaali nousemaan uudelle tasolle muutaman sekunnin hienolla kohdalla biisin keskellä. Sitä kohtaa alkaa kaivata kuin huumetta, ja pienen yksityiskohdan kautta ovi avautuu kokonaisuuteen.

Pitkä matka on tultu ensilevyn mökistä. Syysmetsä, pudonneet lehdet, riistaliha ja lähdevesi ovat muuttuneet joksikin vaikeasti hahmotettavaksi synteesiksi. Silloin Justin Vernon lauloi Emmalle, entiselle rakkaalleen. Pitkään aikaan en ole enää tiennyt mistä lauletaan, ja biisien nimetkin ovat muuttuneet omituisiksi merkkijonoiksi.



-2- Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree

Aloin perehtyä Skeleton Treehen vasta marraskuussa ja myönnän, että se oli siihen kohtaan vähän liian iso ja musta kakku. Siksi tämä listasijoitus perustuu osittain varmuuteen siitä, että levystä on ammennettavaa vielä pitkään.

Levy on upea. Se möyrii, palaa hiljaisella liekillä, kerrostuu hitaasti. Levyn kuunteleminen huolimattomasti ratikassa tuntuu epäkunnioittavalta. Kuuntelukokemus on uskonnollinen ja meditatiivinen, intiimi ja henkilökohtainen. Musiikki on samaan aikaan kaunista ja vereslihalla.

Mielestäni Skeleton Tree on Nick Caven uran parhaita kokonaisuuksia. Osin varmasti siksi, koska tältä levyltä puuttuvat kokonaan tiukat temporutistukset, jotka eivät ole aina täysin sopineet miehelle.



-1- Radiohead: A Moon Shaped Pool

Jos Thom E. Yorkella on ollut vaikeuksia henkilökohtaisessa elämässään, se ei ilmene tältä levyltä. Paradoksaalisesti maailmantuska ja siitä seurannut loputon valitus on vähentynyt. Radiohead hengittää terveen ilmavasti ja kuulostaa kypsältä. Ei tietenkään yhtään aiempaa iloisemmalta, mutta irtonaisemmalta ja vapautuneemmalta.

Levyn kauneimmat kohdat pysäyttävät kaiken ympärillään.  Kokonaisuus on monitasoinen ja harmoninen, jopa sinfoninen. Temppu, joka ei Radioheadilta suinkaan aina ole onnistunut, ja ehkei näin täyteläisesti vielä koskaan ennen.

A Moon Shaped Pool on vuoden paras ja eniten kuuntelemani levy. Se on kulkenut mukanani tiiviisti toukokuusta lähtien, ja matka jatkuu kohti kesäkuun alun Globenin keikkaa.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…