Toukokuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012 WSOY, suom. Helinä Kangas 2017, 508 s).
Napoli-sarjan toisen osan alaotsikko on nuoruus. Napolilaiset Elena ja Lila kasvavat lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, mutta nuorille tapahtuu jo asioita enemmän kuin monille elämänsä aikana. Elena kirjoittaa tarinaa 60-vuotiaana muistellessaan aikoja ja hänellä on käytössään myös Lilan muistiinpanoja. Tarina sai ensimmäisessä osassa alkunsa, kun Lila oli kadonnut ja tyttöjen tiet alkavat erota tässä toisessa kirjassa. Rehevää, maanläheistä, köyhää ja rosoista tekstiä. Hieno kirjasarja meneillään, sääli vain että ne ilmestyvät suomennoksina liian harvaan tahtiin.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt (Otava 2002, 281 s).
Kuopio-sarjan toisen osan myötä taisin tulla kunnolla tempaistuksi mukaan tarinaan. Rautayöt on Kähköseltä selvä tasonnosto sarjan avauksesta. Nyt ollaan välirauhan ajassa ja Tuomen suvun naisten harteilla on paitsi lapsista ja talosta huolehtiminen myös sodan ja vankilan raunioittamien miesten vaivat. Mainio lukukokemus, ja Kähkönen on erinomainen kertoja: vahvojen naisten arkisten toimien kautta piirtyy iso hieno suomalainen ja savolainen ajankuva.

Jari Tervo: Matriarkka 


Lukukokemuksina säilyvät

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2 (2016 WSOY, suom. Liisa Ryömä, 223 s).
Itsenäinen jatko-osa Oton elämälle, ja näissä kahdessa kirjassa kovin Claes Anderssonin oloinen Otto muistelee elämäänsä. Hän kommentoi lisäksi ahkerasti ja tarkasti maailman ja yhteiskunnan nykytilaa. Kokonaisuus on viisas, inhimillinen ja kulturelli – jotakin aivan muuta kuin perinteiset pompöösit muistelmaeepokset. Andersson antaa myös paljon sivutilaa sille, että hänen oma kehonsa on brakaamassa ja kuolema lähestymässä.

Georges Perec: W eli lapsuudenmuisto (1975 Like, suom. Päivi Kosonen, 191 s).
Mielenkiintoinen asetelma: kirjailijalle ei ole lapsuudenmuistoja, joten hän keksii itselleen ja vanhemmilleen tarinan. Ei ole lukukokemuksen jälkeenkään täysin selvää, kuoliko miehen isä sodassa ja äiti keskitysleirillä. Miehen fantasia vie lukijan keksitylle W:n saarelle, joka muistuttaa 1940-luvun totalitaarisia yhteiskuntia. Kirja ei ole helppo. Sen kerronta on viehättävän monitasoinen kirjoittajan esimerkiksi kommentoidessa omia keksittyjä muistojaan. Kirja tihkuu viittauksia muihin ajan kulttuurisiin ilmiöihin.

Harri Sirola: Abiturientti (1980 WSOY, 302 s).
Vimmainen tarina kevään 1978 ylioppilaan abivuodesta. Ville Siikala asuu Kaivopuistossa, ja kuten suurin osa eliittilukion oppilaista, tulee paremmista piireistä. Odotukset kodeissa ja kouluissa ovat sen mukaiset, eikä Villen vasemmistolaisia ja taiteellisia näkemyksiä katsota hyvällä. Olen käsityksessä, että kirja olisi aiheuttanut Suomalaisessa Yhteiskoulussa skandaalin 1980-luvun alussa. Nykyvinkkelistä katsottuna tuntuu aika herkkähipiäiseltä, jos näin on.

Zadie Smith: Swing time

Satu Taskinen: Lapset (2017 Teos, 296 s).
Keski-ikäisen opettajamiehen tajunnanvirtamainen tarina. Navid lopettaa iltapäivän tuntinsa hieman aikaisemmin. jotta ehtii lapsenlapsensa syntymäpäivllle. Kirja seuraa koulusta poistumisen jälkeisiä tunteja, joiden aikana Navid ehtii ajatukseen jos toiseenkin. Luin kirjaa tekniikka edellä, mistä syystä henkilö ja tarina jäivät etäisemmiksi.


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993 Loki-kirjat, suom. Elina Suolahti, 188 s).
Italo Calvino –projektini on loppusuoralla. Kirjailijan suomennetusta tuotannosta on lukematta enää Koko kosmokomiikka. Tämä kirja tunnetaan myös nimellä amerikkalaiset luennot ja perustuu Calvinon keskenjääneeseen luentosarjaan Harvardin yliopistossa. Sivistynyttä ja persoonallista asiaa.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013 Like, suom. Petri Stenman, 138 s).
Hyvin kirjoitettu tarina mielen sairastumisesta ja ihmisen hylkäämisestä jättää paljon auki, lukijalle paljon tulkittavaa. Tarinan kerrotaan pohjautuvan antiikin Kreikan myytteihin. Mielelläni luen Linda Boströmin kirjoja jatkossakin, mutta ennakkokehujen perusteella odotin enemmän.

Robert Walser: Konttoristi (1908 Teos, suom. Ilona Nykyri 2015, 254 s).
Walserin pitkään suomentamista odottanut klassikko sijoittuu 1900-luvun taitteen Sveitsiin. Joseph pestautuu Toblerien taloon kirjanpitäjäksi, ja tehtäväkuva laajenee pariskunnan vaikean tilanteen valjetessa. Monitahoinen kerronta mahdollistaa henkilöiden tuntemusten ja sosiaalisten suhteiden elävän kuvauksen. Tarina jää taustalle ja lupaavan alun jälkeen laimenee.

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen. Toukokuussa 2017 lukuprojekti eteni hyvin, vuodet 1920-22, mutta ihan parhammistoon nämä kirjat eivät nousseet.

Juhani Aho: Muistatko-? (1920 WSOY, 283 s).
Juhani Ahon runollinen muistelmateos jäi hänen uransa viimeiseksi. Tarina on vahvasti omaelämäkerrallinen, vaikka kaikki tapahtumia ei olekaan mahdollista aukottomasti linkittää Ahon elämään. Joka tapauksessa teoksen suurin ansio on kaunis kieli, jolla Aho kuvaa elämäänsä, rakkautta ja suomalaista luontoa. Vertauskuvat ovat voimakkaita.

Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta (1921 Otava, 160 s).
Pakinoitsija Väinö Nuorteva pakinakokoelma kirjoituksia, joita aikanaan kutsuttiin myös lastuiksi. Niistä muodostuu kiinnostava ajankuva modernin kynnyksellä olevasta Suomesta. Osa suomalaisista asuu jo kaupungissa, kulutuskulttuuri on heräämässä, mutta ulkomaat ja ulkomaalaiset ovat vielä ihmeellinen asia. Kirjoituksia kuvataan humoristisiksi, mikä todistaa, että eri ihmisiä ovat aina huvittuneet erilaista asioista.

Anni Swan: Pikkupappilassa (1922 WSOY, 234 s).
Lajissaan ihastuttava tyttökirja 1920-luvulta osui lukupolulleni osana Suomi100-lukuprojektia. En kuulu kohderyhmään, vaikka luin kirjaa terveelle asenteella ja avoimella mielellä.

Zadie Smith: Swing Time

Zadie Smith: Swing Time (2016 WSOY, suom. Irmeli Ruuska, 462 s).

”Olin ollut poissa verkosta kolme vuorokautta, ja muistan, miten se oli mielestäni oivallinen esimerkki henkilökohtaisesta stoalaisuudesta ja moraalisesta sitkeydestä meidän aikanamme.”

Zadie Smithin uusi romaani Swing Time sijoittuu kolmeen eri miljööseen: 1980-luvun Lontoon lähiöiden vuokrakasarmeihin, 1990-luvun loppupuolen Cool Britanniaan, menestyvään, sykkivään, kuplivaan metropoliin sekä vuosituhannen taitteen Länsi-Afrikkaan.

Tarina alkaa prologilla Lontoossa vuonna 2008. Nainen on piilossa julkista skandaalia. Hän on Swing Timen nimettömäksi jäävä kertoja. Vuonna 1982 kertoja tutustuu ystäväänsä Traceyyn. Tytöt asuvat lähekkäin Pohjois-Lontoon karibialaisalueilla, kertoja matalammassa talossa ja kadun paremmalla puolella.

”Hän oli tuuminut, että koska Tracey ja minä kävimme eri koulua eri alueella, ainoastaan tanssitunti yhdisti meitä, mutta kun tuli kesä ja tanssitunnit loppuivat, sillä ei ollut enää muutenkaan väliä, meistä tuli yhä läheisempiä, kunnes huomasimme elokuussa, että olimme yhdessä melkein joka päivä.”

Kertojan äiti yrittää erottautua ja päteä yhteisön sosiaalisella asteikolla. Se on epätoivoista, hauskaa ja surullista. Koulu ilmenee tyttöjen elämässä sosiaalisten yhteiskuntaluokkien koeasetelmana, oppilaille osoitetaan oma etniseen taustaan perustuva sija jo varhain.

”Siihen aikaan olimme ”mustia ja aasialaisia”, rastitimme lääkärin vastaanotolla mustat ja aasialaiset -ruudun, liityimme mustien ja aasialaisten perhetukiryhmiin ja pysyttelimme kirjastossa mustien ja aasialaisten osastolla: sitä pidettiin solidaarisuuskysymyksenä.”

Jo lapsena kertojasta tulee kansainvälisen pop-tähden Aimeen fani tämän ensisinglen myötä. Naisten tiet kohtaavat 1990-luvulla TV-yhtiössä. Kertoja saa tehtäväkseen manageroida Aimeen vierailun Englantiin, ja Aimee päätyy palkkaamaan naisen avustajakseen.

Kirja kertoo ystävyydestä ja eriarvoisuudesta. Sen isot teemat ovat monikulttuurisuus ja mihinkään kuulumattomuus. Teemat tuodaan esille ja kaikki tapahtuu runsaahkosta sivumäärästä huolimatta kovin nopeasti. On kuin tarina tämän tästä hajoaisi, aiheet katoaisivat ja ne pitäisi palauttaa uudestaan mieliin. Lukijana epäilin toistuvasti, liian usein, tapahtumien uskottavuutta.

Länsi-Afrikan reissu, jolla Aimee aloittaa näkyvän hyväntekeväisyysprojektin, koituu lopulta romaanin turmioksi. Se sysää alkupuolella esiin nostetun kontrastin liian ilmeiseksi. Köyhän ja rikkaan maailman ihmisten ero oli jo tapetilla ilman tätä juonenkäännettä. Kehitysyhteistyö, diktatuurien demokratisoitumiskehitys ja naisten aseman parantaminen ovat aiheina tärkeimmästä päästä, mutta niiden esiin nousemisen myötä lupaavasti alkaneen tarinan suunta katoaa. Se on sääli.

”Minäkin olisin halunnut kysellä. Miksi rehtorilla on kaksi vaimoa, miksi joillakin tytöillä on huivi, joillakin ei, miksi kaikki kirjat ovat rikkinäisiä ja likaisia, miksi heitä opetetaan englanniksi, jos he eivät puhu englantia kotona, miksi opettajat kirjoittavat sanat taululle väärin, ja jos uusi koulu on tarkoitettu tytöille, miten käy poikien?”

Odotin Swing Timea kovasti, koska sitä on sanottu Smithin tähänastiseksi pääteokseksi. Hänen tuotannostaan minulla on toistaiseksi jäänyt lukematta kehuttu Kauneudesta-romaani. Olen ehkä vähän pantannut sitä, ja nyt kirjalle lankesikin yllättäen uusi rooli: korjata Smithin silmissäni kärsinyt kirjailijakuva.

Ehkä onkin niin, että Zadie Smithin kirjojen konteksti, hänen tarinoidensa maailma ja luomansa miljööt ovat liian erilaiset omistani. Henkilökohtaista suhdetta Smithin tekstiin ei pääse syntymään. Eri maailmoihin pääseminen on lukuharrastuksen rikkaus, mutta vain silloin kun sisään todella pääsee. Kirjoitin tämän tekstin noin viikon kuluttua kirjan lukemisesta ja minun on vaikea palauttaa mieleeni tarinan henkilöitä.

Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo: Matriarkka (2016 Otava, 446 s).

Jari Tervo on palannut. Pidin hänen vuosituhannen taitteen romaaneistaan. Ne profiloituivat hauskoina kirjoina, mitä ovatkin, mutta niistä löytyy lisäksi hyvin tarkkanäköistä suomalaisen mielenlaadun ja yhteiskunnan kuvausta. Tuulikaappimaa (1997) ja Minun sukuni tarina (1999) ovat suosikkini niiltä ajoilta.

2000-luvun alussa Tervo nosti vielä tasoaan ja siirtyi bravuurilajiinsa, Suomen lähihistorian tulkitsemiseen. Hän kävi itsenäisen kansakunnan vaiheet, suomettumisen ja itänaapurisuhteen kipukohdat läpi siirtyäkseen uusiin aiheisiin.

Mistä Jari Tervo sittemmin on kirjoittanut? Vaikka mistä. Layla (2011) on hyvä kirja, omaelämäkerrallisissa Rovaniemi-kirjoissa oli hetkensä, vastapainona täysin turhaksi julkaisuksi jäänyt Koljatti (2009). Suhteeni Tervon kirjoihin on kuluneen vuosikymmenen rakoillut pahasti.

Vuonna 2016 Tervo julkaisi toisen mestariteoksensa, Matriarkan. Se ensimmäinen oli Myyrä (2004). Tervo palasi kirjoittamaan isoa tarinaa; tositapahtumiin perustuvaa fiktiota suomalaisuudesta, historiasta ja suhteestamme itään.

Matriarkka kertoo Pietarin läheltä Inkerinmaalta kotoisin olevasta sukulaiskansastamme. Tarinan keskeisin henkilö on Aamu Karitsantytär, joka syntyy kirjan alkaessa 1920-luvulla ja jonka elämäntarinalle lukija saa päätöksen nykyaikaan sijoittuvassa loppukohtauksessa lähes 100 vuotta myöhemmin. Jalmari Havu on suomalainen sotilaspastori, jolla oli roolinsa, kun inkeriläiset evakuoitiin Suomeen 1940-luvulla. Jalmarin pojanpoika Elo Havu työskentelee Suojelupoliisin etsivänä 2010-luvulla. Elo saa lukeakseen vaarinsa sodanaikaisia kirjeitä. Lisäksi hän tutustuu Irina Leivoseen, joka on Aamun tyttärentytär ja valmistelee kirjaa tämän elämästä. Henkilöluettelossa ovat nämä neljä ja 27 muutakin nimeä, eikä siinä ole mainittu kaikkia kirjassa esiintyviä hahmoja.

Kerronnalla on monta näkökulmaa. Elo Havu lukee nykyajassa Irina Leivosen romaanikäsikirjoitusta, jonka kertojana vuorottelevat Aamu ja muutama muu henkilö. Elo lukee lisäksi Jalmari Havun kirjeet, jotka tämä on kirjoittanut vaimolleen Inkerinmaalta sodan aikana. Ulkopuolinen kertoja seuraa Elo Havun toimintaa. On tervomaisen selvää, että kerronnan eri tasojen henkilöt kohtaavat tekstissä ja tapahtumissa.

Matriarkan tarina on kaikessa monipolvisuudessaan taidonnäyte. Se pysyy kasassa, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät saakaan selitystään. Tervo jättää koukkujaan näkyville pitkin matkaa ja uskon, että osa jäi minulta kokonaan huomaamatta. Esimerkiksi päähenkilön vasta synnyttyä pitää osata olla jo tarkkana, jotakin tähän kohtaukseen liittyvää tulee tapahtumaan neljännesvuosisata myöhemmin:

”Emonsa ahtaista lihoista vapauduttuaan Aamu Karitsantytär tuijotti Simpukan kylän lapsenpäästäjää suoraan silmiin. Nuo vaihtoivat elämänkestävät vihankihlat, jotka purettiin vasta 24. syyskuuta 1949, kun lapsenpäästäjä Loviisa Skotti vilkaisi kyläneuvoston ikkunasta pihalle.” 

Hassunnimisten inkeriläisten tarina jää sieluun, mutta henkilöiden kuvaamisessa Tervo ei edelleenkään yllä aivan ykkösluokkaan. Oudot nimet ärsyttävät hieman, henkilöitä on liikaa, ja tarinan kertomisen suvereenisuudella on hintansa. Lukijana minun on keskitettävä rajallinen kapasiteettini siihen, mitä tapahtuu, ihailtava kielen koukeroita ja juonen vilkkautta. Uskon, että jollakin laskentatavalla olisi osoitettavissa, että Tervo käyttää henkilöidensä kuvaamiseen keskimääräistä romaania vähemmän painomustetta.

Kielellisesti Jari Tervo on jo tunnustettu omalaatuinen nero. Hänen lauseensa on painava ja merkityksellinen. Se avautuu usein moneen suuntaan ja loppuu lyhyeen. Töksähtääkin. Niukkojen päälauseiden seuratessa toisiaan on lukijan oltava tarkkana. Juuri kun herkeää ajattelemaan, että tässä kohtaa on suvantovaihe, tunnelmointia tai vapaata assosiaatiota, tarinan oleellinen kohta saattaa mennä ohi ansaitsemansa ajatustyön. Vaativaa, joskus raskastakin, mutta ehdottoman palkitsevaa.

Jari Tervo on ansainnut asemansa mielipidevaikuttajana, ja hän pitää esillä tärkeitä teemoja. Tervo on suvaitsevaisuuden ja ihmisyyden asialla ja hän kommentoi maamme henkistä nykytilaa kärkevästi. Välillä hänen romaaninsa äityvät oppitunneiksi koko Suomen kansalle, mikä tuntuu ärsyttävältä.

Tarinan päättyessä jään tuijottamaan lopun kirjallisuusluetteloa inkeriläisyyden historiasta: miksei meille opetettu koulussa, että tällaista on tapahtunut; miksi tällaista tapahtuu edelleen.

”Puut ovat kasvaneet täyteen mittaansa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun uhrit piilotettiin tänne, tarkkaan vartioituihin joukkohautoihin. Natasha kertoo raivanneensa muitten mukana joukkohautaa hautuumaaksi  Gorbatshovin kauden lopussa.”