The Smiths: The Queen Is Dead




“So I broke into the palace, with a sponge and a rusty spanner”

Olen tajunnut jälkikäteen, kuinka merkittävä vuosi 1986 oli musiikinkuuntelulleni. Metallica oli julkaissut silloin kaikkien aikojen parhaana pitämäni Master of Puppetsin maaliskuussa. Raskas metalli soi rippileirin rauhassa, ja samaan aikaan 16.6.1986 Manchesterissä julkaistiin levy, joka on 30 vuotta myöhemmin maailman paras.

The Smithsin kaikki tuotanto ei ole kestänyt kuluneita vuosikymmeniä, ja laulaja Stephen Patrick Morrisseyn soolourakin on ollut liian pitkä. The Queen Is Dead on kuitenkin eräänlainen melankolisen musiikkimakuni peruskivi. Morrisseyläinen mielenmaisema ei silti ole synkistelyä, jos ei ilotteluakaan.

Se on epävarmuuksien ja epäselvyyksien marinoimaa kertomusta siitä, kuinka ihmiset yrittävät tulla toimeen itsensä ja toistensa kanssa. Sukupuoli-identiteettien epävarmuuksien tulkitsijana ja hämmentäjänä Morrissey oli aikaansa edellä. Hänellä tuntui olevan kyky kuvitella, mitä ihmiset ajattelevat.

Morrisseyläinen maailma vaikutti varmasti omaan ajatteluuni siinä täysi-ikäisyyden taitteessa. Olin kaikkein vastaanottavaisimmillani kuulemaan, miten maailma ja ihmiset toimivat. Kun miettii Morrisseytä myöhemmin ja nyt, on se hieman pelottava ajatus.

“I had a really bad dream, it lasted 20 years, 7 months, and 27 days”

The Smiths osaa olla Morrisseyn sanoituksilla pohjattoman ahdistunut, ja heti perään hillittömän hauska. Kulttuuriviittaukset ovat vertaansa vailla, ja lukuisten rivinmittaisten viisauksien sanoma on kantanut näihin päiviin saakka.

 “Some girls are bigger than others, 
some girls’ mothers are bigger than other girls’ mothers”


The Queen Is Deadin 10 kappaleesta kuusi on klassikkoja. Musiikki on vaihtelevaa, ja kaiken kruunaa Johnny Marrin kitara. Se on heleä ja poikamainen, mutta vapauttaa siellä täällä piilotettua raivoa, pidätettyä kiihkoa, vimmaa. Levyn kesto ja kappaleiden välinen dynamiikka ovat täydelliset.

 “I want to go down in musical history”






Kommentit