Siirry pääsisältöön

The Smiths: The Queen Is Dead




“So I broke into the palace, with a sponge and a rusty spanner”

Olen tajunnut jälkikäteen, kuinka merkittävä vuosi 1986 oli musiikinkuuntelulleni. Metallica oli julkaissut silloin kaikkien aikojen parhaana pitämäni Master of Puppetsin maaliskuussa. Raskas metalli soi rippileirin rauhassa, ja samaan aikaan 16.6.1986 Manchesterissä julkaistiin levy, joka on 30 vuotta myöhemmin maailman paras.

The Smithsin kaikki tuotanto ei ole kestänyt kuluneita vuosikymmeniä, ja laulaja Stephen Patrick Morrisseyn soolourakin on ollut liian pitkä. The Queen Is Dead on kuitenkin eräänlainen melankolisen musiikkimakuni peruskivi. Morrisseyläinen mielenmaisema ei silti ole synkistelyä, jos ei ilotteluakaan.

Se on epävarmuuksien ja epäselvyyksien marinoimaa kertomusta siitä, kuinka ihmiset yrittävät tulla toimeen itsensä ja toistensa kanssa. Sukupuoli-identiteettien epävarmuuksien tulkitsijana ja hämmentäjänä Morrissey oli aikaansa edellä. Hänellä tuntui olevan kyky kuvitella, mitä ihmiset ajattelevat.

Morrisseyläinen maailma vaikutti varmasti omaan ajatteluuni siinä täysi-ikäisyyden taitteessa. Olin kaikkein vastaanottavaisimmillani kuulemaan, miten maailma ja ihmiset toimivat. Kun miettii Morrisseytä myöhemmin ja nyt, on se hieman pelottava ajatus.

“I had a really bad dream, it lasted 20 years, 7 months, and 27 days”

The Smiths osaa olla Morrisseyn sanoituksilla pohjattoman ahdistunut, ja heti perään hillittömän hauska. Kulttuuriviittaukset ovat vertaansa vailla, ja lukuisten rivinmittaisten viisauksien sanoma on kantanut näihin päiviin saakka.

 “Some girls are bigger than others, 
some girls’ mothers are bigger than other girls’ mothers”


The Queen Is Deadin 10 kappaleesta kuusi on klassikkoja. Musiikki on vaihtelevaa, ja kaiken kruunaa Johnny Marrin kitara. Se on heleä ja poikamainen, mutta vapauttaa siellä täällä piilotettua raivoa, pidätettyä kiihkoa, vimmaa. Levyn kesto ja kappaleiden välinen dynamiikka ovat täydelliset.

 “I want to go down in musical history”






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…