Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Vuoden 2017 parhaat levyt

Nämä ja  neljän kaverin valinnat on julkaistu 22.-31.12.2017 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää & rakkautta.


-1- The National: Sleep Well Beast

Ne olivat hyvin intensiivisiä vuosia. Kuuntelin The Nationalin tuotannon täysin puhki, ja erityisen kiinteä suhteeni oli vuoden 2010 High Violetiin. Ryhmä kävi täällä usein, ja näin heidät muutaman vuoden aikana neljästi. Vuoden 2013 Trouble Will Find Me oli kuitenkin pettymys, ja seuraavan kesän väsyneellä Flow-keikalla tuntui kuin tarinamme olisi ohi. En jaksanut enää, jotakin freesimpää, kiitos.

Tänä vuonna tuntuu kuin The National olisi palannut uudistuneena. Soundiin on tuotu konetta maltillisesti ja rauhallisesti äkkiliikkeitä välttäen, ettei vaan sattuisi mitään. Bändi kuulostaa innostuneelta ja tuoreelta. Yhtäkkiä asetelma on kuin uusi ja bändi läheisempi kuin koskaan.
Toisin kuin silloin, en nyt heti innostunut siitä, että he saapuvat tulevana kesänä taas kotikaupunkiini. En koe tarvetta hehkuttaa faniuttani pitkin verkko…

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

Joulukuun 2017 suositukset

Hanna Hauru: Jääkansi (2017 LIKE, 185 s)
Finlandia-ehdokkaan pienoisromaani on kaikkea lohtua ja valonpilahduksia välttelevä kertomus 1950-luvun taitteen pohjoisesta. Perheen isä kuoli sodassa, uusi isä syöksee kodin helvettiin, kaikki oireilevat eikä pahuudelta, kurjuudelta, kylmyydeltä, häpeältä ja lialta välty suvussa kukaan. Tarina on ehjä kokonaisuus, kieli tarkoitukseen juuri oikeanlaisen eleetöntä. Henkilökuvauksen syvyyden tavoittamiseksi olisin kaivannut vähän lisää tekstiä.

Juha Hurme: Niemi

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006 Otava, suom. Katriina Savolainen, 586 s)
Luin kymmenen vuoden takaisen lukuvuoteni parhaan kirjan uudelleen. Kirjallinen makuni saattaa olla muuttunut ja liikkunut piirun verran realistisesta proosasta, mutta ymmärrän hyvin, miksi ihastuin tähän vuonna 2007. Missä kuljimme kerran on järkyttävän kaunis kertomus siitä, kuinka maa, kaupunki ja ihmiset kasvoivat nopeasti, jakautuivat jyrkästi ja katkeroituivat syvästi. Westön teksti oli 10 vuotta sit…

Juha Hurme: Niemi

Niemeä hypisteleekin eri tavalla kuin muita kirjoja. Se näyttää vanhalta, siinä on hieno kansinauha ja pitkä henkilöluettelo. Jo Juha Hurmeen edellinen romaani Nyljetyt ajatukset (2014) on loputon aarreaitta, ja mies on pakannut taas uuden repullisen täyteen.

Kirjojen samanhenkisyyden takia Niemen vertailu Nyljettyihin ajatuksiin on väistämätön. Nytkin virtuoosimaisen persoonallisen kirjoittajan iso tarina etenee ja pysyy kasassa. Lukijan eteen vyöryy toinen toistaan kiehtovampia kulttuurisen perimämme yksityiskohtia.

Hurme lähtee liikkeelle – ei turhan vaatimattomasti – maailmankaikkeuden synnystä. Hän latelee pelkkää faktaa, eikä sitä ymmärtääkseni ole syytä epäillä muuten kuin hurjan vauhdin takia. Mutkat suoristuvat, asioita laitetaan tapahtumaan, harvoin näistä näin kerrotaan. Jo sivulla 24 maailma alkaa olla synnytetty ja voidaan siirtyä taiteisiin.

”Voit olla 21-vuotias nuori kotka ja jalassasi on tuliterät patiinit, mutta jokainen kehosi atomi on 13,8 miljardia vuotta vanha ja…

Marraskuun 2017 suositukset

Johanna Catani & Jari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon (2017 WSOY, 376 s). Novellikokoelman 22 tarinaa kertovat Väinö Linnan klassikon taustalle tai sivumaininnoiksi jääneistä naisista, perheistä, kodeista ja tapahtumista. Odottelin jotakin suurenmoista, lähes uutta Tuntematonta, mutta petyin hieman tason vaihteluun. Kirjoituksista nostan omiksi suosikeiksini Joel Haahtelan ”Sarastien”, Katja Ketun ”Veran”, Riikka Pulkkisen ”Kariniemen”, Petri Tammisen ”Riitaojan” ja Tuula-Liina Variksen ”Hietasen.
Annastiina Storm: Me täytytään valosta
Pete Suhonen: Poikani ja meri (2017 Kosmos, 191 s). Miehinen romaani meriretkestä sekä isän ja pojan suhteesta eroperheessä. Meri edustaa arvaamatonta elementtiä, jolle ihminen ei lopulta voi mitään. Tarina sijoittuu nykyaikaan, mutta on siinä mielessä ajaton, että nykyajan tekniset yksityiskohdat on karsittu pois. Kirjan suuri ansio on, että sitä voi lukea mieleisensä teeman tai teemojen näkökulmasta: meri, parisuhde, suhde alkoholiin, isä–poika-suhd…

Ruotsin yksinäisin

Mats oli ollut viikon työmatkalla Saksassa. Niin kuin tavaksi oli tullut, ensimmäisinä päivinä miehestä ei kuulunut mitään, mutta perjantai-iltana hän oli soittanut Evalle.

Jo ensimmäisestä henkäyksestä Eva kuuli miehensä äänessä innostuksen. Salaoja-asian esittely oli mennyt hyvin ja poiki kuulemma jatkoa. Eva oli kuunnellut Matsia hyvillään tämän puolesta, mutta tosiasia oli, että nämä viikot olivat yhä vaikeampia. Ne olivat alkaneet pahentua, kun Eva viime vuoden lopussa jäi työttömäksi.

Eva tiesi, että näin hän ei voinut jatkaa. Oli satanut koko viikon, ja yöt olivat olleet pimeitä ja pitkiä. Evan piti saada koti järjestykseen ennen Matsin paluuta, ja oikeastaan joka kerta isompi työ hänelle oli kasata itsensä.

Olohuoneen lattia oli valokuvien peitossa. Vanhat mustavalkokuvat olivat huolitellun ja arvokkaan näköisiä, kädessä jämäkän tuntuisia, ikään kuin ne olisivat laadukkaampia. Uudempia kuvia oli otettu useampia samoista tilanteista, ja mukana oli myös epäonnistuneita. Jotkut …

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Annastiina Stormin kaunis ja vimmainen esikoisromaani Me täytytään valosta liikkuu ajassa sekä todellisuuden ja kuvitelmien välillä. Teos koostuu lyhyistä katkelmaluvuista ja sitoo yhteen kolme sukupolvea.

Isovanhemmat ovat Veijo ja ahtaan uskonnollinen Eeva, joka syntisesti odottaa Veijon kuolemaa ja toivookin sitä. Heidän tyttärensä, anonyymisti nimetty vain äidiksi, on naimisissa Samin kanssa. Samin sisällä myrskyää ja äidin mielestä lapset eivät voi enää olla yksin isänsä seurassa. Äidin siskolla, Mervi-tädillä on löysä maha, ja hän saalistaa yössä. Lapset Santtu ja Silja odottavat pikkuveljeä saapuvaksi.

Kertoja vaihtuu joka toisella sivulla ja on epäluotettava, koska useimmiten kertojana toimii jompikumpi perheen lapsista. He havainnoivat tarkasti, mutta eivät ymmärrä tai tiedäkään kaikkea. Kerronnan keskeisenä keinona ovat valokuvat: niitä ollaan ottamassa, ottamistilanteita muistellaan ja vanhoja valokuvia katsellaan.

Sivuhenkilöt palvelevat päähenkilöiden kuvausta. Mutta kos…

Lokakuun 2017 suositukset

Juhani Aho: Helsinkiin (1889 SKS, 90 s).
Ahon pienoisromaani kertoo matkasta. Nuori ylioppilas Antti lähtee Kuopiosta laivalla Lappeenrantaan ja jatkaa junalla Helsinkiin. Siellä kutsuvat opintojen lisäksi opiskelutoverit sekä kaupunkielämä. Antti muuttuu jo matkan aikana toiseksi mieheksi kuin kotoa lähtiessään oli, ja rappion merkit ovat nähtävillä. Ahon teksti on hienoa. Se etenee luontevasti ja erityisesti otteessaan pitävät viihdyttävät ajan termit ja sanonnat. Kertomuksen keskivaiheilla on mielestäni liian pamflettimainen osuus fennomaniaa, mutta onneksi lopussa itse tarina on taas voimissaan.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Katja Kallio: Yön kantaja (2017 Otava, 380 s).
Hieno yhteisökuvaus Seilin mielisairaalasaarelta 1900-luvun alkupuolelta. Yön kantaja kertoo Amandasta, joka alkeellisen ja alistavan diagnostiikan takia tulee suljetuksi tahdonvastaiseen hoitoon. Kallio on tinkimättä perehtynyt Amandan ja muiden Seilin saaren asukkaiden elämään. Hän nostaa tapahtumat päivänva…

Rosa Liksom: Everstinna

Yhden yön monologi alkaa vanhan Everstinnan vaatimattomasta mökistä, jonne palataan takaisin kertomuksen lopussa. Kaikki siinä välissä on Everstinnan elämän muistelua. Hän aloittaa lapsuudestaan vapaussodan jälkeen sekä lotta- ja suojeluskuntavuosista.

”Olin täynä lotta-aatetta ja suojeluskuntahommaa. Molemat perustu saksalaisele itealismile ja ylemmyyentunnole sekä ryssävihale ja ajatuksele, että meän tehtävä on liittää kaikki suomen kieltä puhuvat kansat Suohmeen.”

Everstinna on valkoisten suomalaisten liikemies- ja aatelissukujen oppinut ja sivistynyt jälkeläinen, joka elää ja toimii lähellä eliittiä. Sukujen tarinat kytkeytyvät kansakunnan syntyyn ja valtion itsenäistymiseen. Everstinnan äidinäiti on ollut Bobrikovin uskottu, myöhemmin Everstinnaa kutsuvat ”Lapuan mustapaiat ja vasismin taikavoimat.”

Muisteluun perustuvan kertomuksen ajalliset siirtymät ovat vikkeliä. Juuri kun Everstinna on moittinut Vihtori Kosolaa suomalaisen vasismin tyylittömyydestä, hän kuunteleekin Eversti…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…

Syyskuun 2017 suositukset

Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat (1924-26, valinnut ja suomentanut Esa Adrian 1974, WSOY, 341 s).
Teoksen alaotsikko on Satiireja ja muistelmia ja se sisältää neljä lyhyehköä tarinaa. Niistä kuuluisin lienee Koiran sydän, mutta minuun teki suurimman vaikutuksen Kohtalokkaat munat. Molemmat ovat satiirista fantasiakirjallisuutta, kuin varhaista scifiä. Kohtalokkaissa munissa neuvostoliittolainen sovhoosituotanto ja edistysusko ajaa kananmunien tuotannon ja sitä kautta koko valtakunnan katastrofin partaalle. Myös Koiran sydän on helppo lukea pilkaksi ajan hallinnon haaveelle neuvostoihmisen luomisesta.


Yrjö Jylhä: Kiirastuli


Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (2017 S&S, suom. Ulla Lempinen, 333 s).
Britannian arvostetuimpiin aivokirurgeihin kuuluva Henry Marsh jäi eläkkeelle ja kirjoitti urastaan kirjan. Se on kiinnostava kuvaus ”vanhan koulun” kirurgin jääräpäisestä taistelusta modernia hallintoa ja tietokoneita vastaan. Marsh leikkasi urallaan tuhansia ihmisiä…

Yrjö Jylhä: Kiirastuli

Runoja sodan ja rauhan ajoilta on kokoelman alaotsikko. Se on lavea, mutta osuu sikäli paikalleen, että Yrjö Jylhän Kiirastulen runot on kirjoitettu talvisodan aikana, juuri sitä ennen ja heti jälkeen. Jotkut parhaista romaanilukukokemuksistani sijoittuvat sotaan miljöönä, mutta koska varsinkin suomalaisten sodista on kirjoitettu valtavasti, terävin kiinnostus on hiipunut. Lyriikka, erityisesti Kiirastulen tasoinen, on piristys.

Yrjö Jylhä toimi Talvisodan aikana rintamajohtotehtävissä kiivaiden taistelujen keskellä. En tunne runoilijan henkilöhistoriaa pääpiirteitä tarkemmin, joten kiinnostavaa onkin tehdä siitä tulkintoja Kiirastulen runojen kautta. Jylhästä piirtyy kuva joukkojensa kohtalot syvän henkilökohtaisesti kokevana, johtajan tehtävissä vastentahtoisesti mutta vastuullisesti toimivana miehenä.

Vaan vaikeampi on katsoa teitä, takaisin tulleita, nääntyneitä: vain puolet on jäljellä, puolet poissa, te vedätte heitä nyt ahkioissa. Ja jälkeen kaiken, minkä te koitte, yhä vielä te hym…

Elokuun 2017 suositukset

Pentti Haanpää: Noitaympyrä (kirjoitettu 1931, julkaistu 1956 Suomalaisen kirjallisuuden seura, 161 s).
Pentti Haanpään kiitelty ja kiistelty Noitaympyrä oli erinomainen lukukokemus. Tarina seuraa jätkämäisen ja varsin kriittisen Pate Teikan elämää. Noitaympyrä kertoo yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, yksilön vapaudesta ja oikeudesta kasvuun. Rahan ja materian arvot ovat kääntöpuolella. Teikan ja kiinnostavien sivuhenkilöiden myötä Noitaympyrästä muodostuu moniääninen kuvaus loputtomasta kierteestä, johon ihminen on joutunut yhteiskunnassa.

Aino Kallas: Sudenmorsian 

Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909 Otava, 211 s).
Todellinen yllättäjä. Ennakko-odotukseni eivät olleet korkealla ja ensisivut veivät niin syvälle Kainuun Sydänmaiden korpimaisemiin, että aloin heti kaivata toisenlaista miljöötä. Punaisesta viivasta kasvoi kuitenkin hieno tarina. Se kertoo Topista ja Riikasta äänestyskokemuksen alla; sosialidemokrateille annettava ääni oli muuttava heidän elämänsä ja päättävä tu…

Aino Kallas: Sudenmorsian

Aalo on metsävahti Priidikin nuori ja kaunis morsian. Hän on ulkopuolinen, surullinen, ”särkyväinen niin kuin kallis klasi”. Priidik on vastuuntuntoinen ja perinteinen mies, joka rakastuu Aaloon ensisilmäyksellä. Priidik haluaa perustaa Aalon kanssa perheen, vaikka näkeekin, että tämä on Saatanan merkitsemä. Aluksi Aalo ja Priidik ovat kuin kuka tahansa nuori pari kyläyhteisössä. Myöhemmin Aalo on jo äiti, mutta häntä riivaa palava rakkauden kaipuu.

Symbolismi ja dekadenssi ovat väkevästi läsnä jo ensikohtauksissa, kun kohtalokas nainen Aalo on lampaanpesupuuhissa, muista kuitenkin jo hieman erillään. Ei aikaakaan, kun metsän ja suden henki, Diabolus Sylvarum, ensin kutsuu, sitten houkuttelee ja lopulta käskee Aaloa suolle. Karismaattinen johtaja vetää puoleensa kuin lahkossa tai aatteessa. Aalossa heräävät suden luontaiset vaistot, vapauden ja vauhdin kaipuu.

Yhtenä yönä Aalo lähtee avojaloin suolle. Muodonmuutos on täydellinen, ja verikin vaihtuu. Hän kaihtaa ihmisiä, näyttäytyy va…

Italo Calvino

Varmaan kysytte mitä helkkaria me siellä kuussa oikein teimme. Minä selitän sen.
Luin tänä ja viime vuonna Italo Calvinon (1923-1985) koko suomennetun tuotannon. 11 teosta on julkaistu, osittain postuumisti, vuosina 1952-1997. Olin aiemmin lukenut Calvinoa vain satunnaisesti ja koin tämän aukoksi lukuharrastuksessani. Etenkin, kun italialaiskirjailijan nimi tulee taajaan vastaan viittauksina, suosituksina ja monien nimeämänä vaikuttajana.

Calvino kirjoitti paljon novelleja ja pieniä kertomuksia. Calvinon romaanitkin ovat mitaltaan verrattain lyhyitä. Tuotannon ytimen muodostavat allegoriat ja absurdit tarinat. Sadun tai omituiselta tuntuvan tarinan keinoin on kerrottu reaalisesta yhteiskunnasta, ihmisistä ja maailmasta, usein uskonnosta, välillä koko maailmankaikkeudesta.

Calvino antaa lukijoilleen loputtomasti tulkintamahdollisuuksia. Hän houkuttaa katsomaan maailmaa eri tavalla kuin miten on opittu. Puuhun kiivennyt ja sinne jäänyt pieni paroni on yhteisöstään karannut, juuriltaan …

Heinäkuussa 2017 luetut

Suosituksiksi nousevat

Annika Idström: Veljeni Sebastian (1985 WSOY, 180 s).
Idströmin läpimurtoteosta voitaneen tituleerata 1980-luvun postmoderniksi klassikoksi. Se kertoo ulkonäöltään ja ajatuksiltaan poikkeuksellisesta 11-vuotiaasta  itähelsinkiläisestä Antista. Poika yrittää selvitä perhehelvetistään, jonka kiinnekohdat ovat kaikkea muuta kuin vakaat. Tunnelma korostuu Idströmin taitavan kerronnan myötä: se on moneen hajoavaa ja epäluotettavaa.

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (2004 Otava, 382 s).
Kähkösen Kuopio-sarjan kolmas osa sijoittuu välirauhan aikaan, talveen 1940 ja kevääseen -41. Olot Tuomen suvussa ja naapurustossa vakiintuvat hetkeksi ja aluillaan on jo varovainen tulevaisuuden odotus. Taustalla ovat kuitenkin maailmanpolitiikan uutiset ja vähitellen uuden sodan uhka konkretisoituu. Suomessa eletään voimakasta kommunismin vastaista aikaa ja kansalaisia viedään turvasäilöön. Kähkösen hieno romaanisarja on hyvässä vauhdissa.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Rosa …

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Kesän kerran mentyä, elämän kerran mentyä. Pertti Lassilan kolmas romaani on, kuten edeltäjänsä Ihmisten asiat(2013)  ja Armain aika (2015), tavattoman hieno.


On aika yllättävää, että oppinut kirjallisuuden ammattilainen Lassila kirjoittaa tällaisia kirjoja. Odottaisin ehkä jotakin vaikeampaa, mutta kaikkein vaikeintahan on taito tehdä asiat yksinkertaisesti. Kokenut kirjallisuusmies on halunnut kirjoittaa kirjan kunnioituksesta vanhaa suomalaista kertovaa proosaperinnettä kohtaan. Lassila kirjoittaa hienosti, mutta pienistä asioista jää tunne, että hän leikittelee kanssamme, kirjoittaa tarkoituksella retroa.
Joskus oli kiihkeää, joskus salaperäistä ja vuosisadan lopussa moni innostui Kalevalasta ja Karjalasta, jonne piti vaivalloisesti matkustaa. Jokainen vääräsääri äijä ja hampaaton akka, jonka siellä kohtasi, oli jalo suomalainen ja minkä ne suustaan päästivät, kirjoitettiin muistiin ja ihmeteltiin ja ihailtiin.
Lassilan romaanit ovat viehättävän vanhanaikaisia pieniä taideteoksia.…

Rosa Liksom: Kreisland

Lappilainen Kreislandin kylä syntyy kuin luomiskertomuksessa. Alussa ovat ensimmäiset ihmiset, susipari Ristiina ja Ransu sekä Regriina. Regriinan poikalapsi Juho on kuin piru ja Saatanalle syötti, mahdollisia isiä ovat ainakin Paulus-renki ja Pehtoori. Ristiinan ja Ransun tyttären nimi on Impi.

Juho Gabriel ja Impi Agafiina kasvavat ja elävät toisistaan tietämättöminä.
Juhosta varttuu jo lapsena iso ja kykenevä, hän asuu setänsä luona Koira-Kaisan imettämänä ja piikomana. Juhosta tehdään miestä, hän tappaa rakennusmestarin ja vangitaan, mutta karkaa sodan sytyttyä.

Impi Agafiina syntyy saunassa porsaana, ja hetki on täynnä pohjoisen mystiikkaa ja symboliikkaa. Impi viedään pian pois, otetaan rikkaan laivanvarustajan kartanoon huostaan. Kasvattajaäidiksi ryhtyy Signe Säppi, ja Impi pestään, keritään ja kesytetään. Häntä ryhdytään sivistämään urakalla. Impillä on sankarin selkäranka, ja hän kokee tarinan aikana monta uudelleensyntymää.
Se ko näki syöpäläisten ja poronkarvavellin ryy’y…

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartion (1924-1966) viides romaani Hänen olivat linnut julkaistiin postuumisti vuonna 1967. Romaanin ilmestyessä kotimaisen kirjallisuuden 1950-luvulla alkanut eriytyminen ja kirjallisuuden muotojen hajautuminen oli jo pitkällä.

Hänen olivat linnut on henkilökeskeinen romaani. Tapahtumat etenevät ruustinna Adele Bromsin, hänen palvelijansa Alman sekä ruustinnan lankomiehen Holgerin vuorovaikutuksessa. Adele Broms on vanha ja katkera leski, joka haastaa koko ajan riitaa Alman kanssa. Adelea pidetään epävakaana ja harhaisena, ja monen mielipiteen mukaan hän olisi laitoshoidon tarpeessa. Alma, jonka ulkomuotoa kuvataan miesmäiseksi, on katkera oman lapsuutensa tapahtumista ja ajautuu myös Adelen kanssa jatkuvasti konfliktiin. Holger on apteekkari, jolla on muita henkilöitä läheisemmät ja lämpimämmät välit Adeleen ja Almaan.

Tapahtumien taustalla on Adelen miehen, rovasti Birger Bromsin kuolema sekä sitä edeltänyt pappilarakennuksen tuhonnut tulipalo. Alma työskentelee vanhene…