maanantai 30. tammikuuta 2017

Tammikuussa 2017 luetut



Suosituksiksi nousevat

Laura Lindstedt: Oneiron (2015 Teos, 432 s).
Kauan odottamani lukukokemus oli epätasainen, ja kannustankin tulevia kanssalukijoita malttiin. Ensimmäiset noin 300 sivua ovat hyvää kirjallisuutta, jälkimmäiset noin 150 sivua häikäisevän hienoja. Oneiron kertoo seitsemän eri puolilta maailmaa kotoisin olevan naisen kuolemasta, elämästä sekä hetkistä välittömästi kuoleman jälkeen. Lindstedtin teksti on syntynyt uskomattoman perehtyneisyyden kautta ja tekstityylien monipuolisuus on mestarillista. Ainutlaatuinen lukukokemus.

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Jose Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi


Lukukokemuksina säilyvät

Helmi Kekkonen: Suojaton (2014 Siltala, 160 s).
Traaginen tarina nuoresta Isasta. Hän on ollut rikkinäisen perheen outo lapsi, josta on aina oltu huolissaan, mutta jota kukaan ei ole ikinä kunnolla ymmärtänyt. Isa ei puhu.
Helmi Kekkonen kirjoitti kaksi vuotta myöhemmin loistavan Vieraat, mutta Suojattoman 160 sivussa jää liian moni langanpätkä irralleen.

Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (1998 Otava, 288 s).
Aloitin kehutun Kuopio-sarjan sen ensimmäisestä osasta. Eletään 1930-luvun taitteen epävakaita vuosia. Sisällisodasta ei ole päästy alkuunkaan yli, ja tavallisia suomalaisia epäillään, kuulustellaan ja vangitaan aatteellisista syistä. Kuopiolainen nuori pari Anna ja Lassi Tuomi saa osansa aikojen kovuudesta. Kaikesta selvitään ja perhekin perustetaan. Yksittäisenä lukukokemuksensa Mustat morsiamet ei nouse keskitasoa ylemmäs, mutta asema sarjan aloittajana tekee siitä kiinnostavan.

Unohduksiin painuu

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (1972 Tammi, suom. 1976 Jorma Kapari, 165 s).
Tovin tauolla ollut Italo Calvino –projektini jatkuu. Tavoitteena on lukea miehen koko suomennettu tuotanto ja nyt on yhdestätoista seitsemän luettu. Kirjoitan kokonaisuudesta aikanaan enemmän, mutta selvää on, ettei Näkymättömät kaupungit edusta parasta calvinoa.

torstai 26. tammikuuta 2017

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta (1985 WSOY, suom. 2012 Kaijamari Sivill, 396 s).


Cormac McCarthyn romaani sijoittuu Amerikan ja Meksikon rajaseuduille vuosien 1849 ja 1878 välille. Sen taustalla on tositarina niin kutsutusta Glantonin jengistä. He ovat sekalainen sakki rujoja miehiä, sotien peruilta ja armeijan hylkiöistä kasautunut rosvojoukko. Ryhmä operoi intiaaniheimojen, amerikkalaisten ja meksikolaisten taistelutantereilla. Heidän ainoa intressinsä ovat villien päänahat, joista maksetaan hyvä hinta.

Tarinassa on paljon henkilöitä, mutta kaksi keskushahmoa. Poika, tarinan alussa 14 vuotta, on lähtöisin julmista oloista. Hän jää tuntemattomaksi, en ole varma oliko hänellä tarinassa edes nimeä. Hän on olemassa vain omiensa ja muiden tekojen kautta, ja useimmiten toiminta on väkivaltaa. Toinen on tuomari, joka edustaa pahuuden arkkityyppiä. Tuomarilla on terävä äly, hänen ulkomuotonsa on epäinhimillinen, toiminta suurta julmuutta.

”Vasta nyt lapsi on riisuttu kaikesta siitä mitä hän on ollut. Hänen alkuperänsä käy etäiseksi kuin hänen matkansa määrä, eikä tämän maailman taipaleella enää tule vastaan niin hurjia ja julmia seutuja että niillä koeteltaisiin voiko luomistyön muovata ihmisen tahtoon tai onko hänen oma sydämensä toisenlaista savea.”

Veren ääriin kertoo rajattomasta pahasta. Se laittaa miettimään, mitä mieltä on lukea väkivallasta viihteen ja tarinallisuuden elementtinä. Kirjan henkilöt ovat rujoja ja arvaamattomia hahmoja, groteskeja epähenkilöitä. Tapahtumat etenevät hitaasti ja kuin vääjäämättä sisältäen silti nopeita käänteitä ja armotonta väkivaltaa. Kohtaukset päättyvät usein kuin vaivihkaa verenvuodatukseen.

”He jatkoivat juomista ja tuuli puhalsi kaduilla ja tähdet jotka olivat olleet pään päällä painuivat matalalle länteen ja nämä nuoret miehet joutuivat selkkauksiin muiden kanssa ja lausuttiin sanoja joita ei enää saanut oikaistua ja aamun koitteessa poika ja alikorpraali polvistuivat sen Missourin pojan viereen jonka nimi oli ollut Earl ja puhuttelivat häntä nimellä mutta hän ei vastannut enää. Hän makasi kyljellään sisäpihan pölyisessä maassa. Miehet olivat lähteneet, huorat olivat lähteneet. Joku vanha ukko lakaisi kapakan maalattiaa. Poika makasi kallo murskana verilammikossa, kukaan ei tiennyt kenen syystä.”

Mitä tahansa voi tapahtua eikä mikään ole pyhää. Veriset näytökset tapahtuvat usein rapistuneissa kirkoissa - ihmisyyden rauniolla. Kävi seurueen jäsenille matkalla mitä tahansa, McCarthy ei sille faktojen toteamisen jälkeen uhraa riviäkään, vaan matka jatkuu. Edessä ovat autiomaa, luonnonvoimat, viholliset ja loputon kulkeminen. Ihmisten tunteet, ajatukset ja elämänkatsomus tulevat esille vain paikoittain ja hyvin hienovaraisesti.

”Sinä yönä Glanton tuijotteli hiipuvaan tuleen kauan. Joka puolella hänen ympärillään miehet nukkuivat mutta paljon oli muuttunut. Niin moni heistä oli tapettu. Hän katseli tulta ja jos siinä näkyi ennusmerkkejä, se oli hänelle samantekevää. Hän oli elävä näkemään läntisen meren ja hänelle oli aivan sama mitä tuleman piti sillä hän oli kaikkina aikoinaan kokonainen.”

Cormac McCarthyn teksti ja Kaijamari Sivillin suomennos ovat persoonallisen hyviä. Peruskerrontaan sekoittuvat naiivi suomalaisten murteiden sävyttämä puheenparsi sekä espanjankieliset termit, jotka on käännetty loppuliitteessä. Tämä epäilytti aluksi, ja epäilyttää taas tässä kirjoitettuna, mutta ratkaisut toimivat erinomaisesti. Kielellisen nerokkuuden kruunaavat hiljentävän upeat kuvaukset esimerkiksi näkymästä pöytävuoren huipulta autiomaan jokaiseen ilmansuuntaan tai apassilauman villistä hyökkäyksestä.

”Qué pasa aqui?
Glanton katsoi sotilaita vailla mielenkiintoa.
Nada, Speyer sanoi. Todo va bien.
Bien? Kersantti katseli kuolleita lintuja, vuohta.
Nainen tuli taas ovelle.
Está bien. Holden sanoi. Negocios del Gobernador.”

On vaikea saada kiinni, mikä kirjasta tekee näin tavattoman hyvän, poikkeuksellisen lukukokemuksen. Kansitekstin arvostelulainauksen mukaan romaani jättää jäljen sieluun, mutta minulla Veren ääriin jää jonnekin sielun, sydämen ja sisuskalujen väliin.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki

Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki. Kertomus helsinkiläisestä jalkapallosta (2014 Markkinointiviestintä Kärki, 209 s).

”Ne kaverit, jotka ovat lähteneet Ponnareista porvariseuroihin ovat joutuneet rikoksen tielle. Niistä on tullut varkaita ja roistoja.”


On totta, ettei Suomessa ole kymmenien tuhansien ihmisten fanikatsomoita eivätkä jalkapallo-ottelut yleensä näy katukuvassa millään tavoin. Sarjapeleistä ei kirjoiteta ennen tai jälkeen ottelun sivukaupalla lehtijuttuja, eikä maajoukkueemmekaan ole kovin hyvä. Suomessa on silti jalkapallokulttuuria. Ellet usko tai ole huomannut, lue tämä kirja. Se kertoo helsinkiläisen jalkapallon tarinan 1870-luvun yleisötapahtumien näytösluonteisesta ohjelmanumerosta nykypäivän futsaliin.

”Kaisaniemen pallokenttä, kesäkuu 07”, tapaamme hoilata kesäisin Töölön jalkapallostadionin Klubipäädyssä, ja Harri Kumpulaisen teos antaa ääneeni lisää kaikua. Todellisuudessa Kaisaniemen kentällä pelattiin Suomen ensimmäinen jalkapalloturnaus jo syksyllä 1906. Joukosta puuttui fanittamani HJK, joka odotti tuolloin vielä perustamistaan.

”Yhteiskunnallinen luokka- ja kielijako näkyi myös helsinkiläisessä jalkapallossa: HIFK edusti ruotsinkielistä keskiluokkaa, KIF ruotsinkielistä työväenluokkaa, HJK suomenkielistä keskiluokkaa, HPS lähinnä suomenkielistä työväenluokkaa, ja TUL:n seurat, kuten Ponnistus, Kullervo ja Jyry, selkeästi työväenluokkaa.”

Itse aloin pelata 1970-luvun lopulla HPS:ssa. En alle 10-vuotiaana tietenkään mitään ymmärtänyt, mutta uskallan väittää, että nämä luokkajaon kysymykset alkoivat olla jo menneisyyden kaikuja. Menin HPS:aan, koska serkkuni pelasi siellä ja treenit olivat kätevästi Paloheinän kentällä. Se, että HPS oli ollut joskus vallilalainen joukkue, oli historiaan jäänyt yksityiskohta.

Monipuolinen tilastollisen kehityksen kuvaaminen ei ole Jalkapallopääkaupungissa kovin luettavassa muodossa. Silti Helsingin väestöllinen ja sosiaalinen muutos on kiinnostava myös jalkapallon näkökulmasta. Stadin fudis on muuttunut yhteiskunnan mukana.

”Asukkaiden ja lapsiperheiden määrä on vähentynyt kantakaupungin alueella etenkin 1950- ja 1960-luvuilta eteenpäin, minkä seurauksena alueen seurojen on ollut aikaisempaa vaikeampaa koota joukkueita perinteisiltä kotiseuduiltaan.”

Perinteiset joukkueiden alueet Krunikassa, Kalliossa, Töölössä, Vallilassa ja niin edelleen ovat jakautuneet pitkin kasvaneen Helsingin alueita. Osa vanhoista seuroista on siirtynyt pois kantakaupungista. Toisaalta uusia joukkueita on perustettu uusiin kaupunginosiin.


Suomalainen jalkapallo ja monet helsinkiläiset seurat ovat sinnitelleet vuosikymmenien läpi huolimatta niistä paineista, joita muiden joukkuelajien ylivalta ja lisääntyneet taloudelliset vaatimukset ovat aiheuttaneet. Nykyään lähinnä kauhistuttaa, mitä karhunpalveluksia historia onkaan jalkapallolle tehnyt.

”Helsingissäkin pelattiin voimistelutunneilla ahkerasti pesäpalloa vuosisadan alkupuolella ja useimmat opettajat suhtautuivat jalkapalloon nihkeästi. Välitunneilla oppilaat kyllä juoksivat innokkaasti jalkapallon perässä, mutta ennakkoluulot lajin vaarallisuudesta olivat opettajatasolla suuret ja Tahko Pihkalaa, pesäpalloilun isää ja jalkapallon vähättelijää, kuunneltiin lähes hartaudellisen vakavamielisesti.”

Pesäpallosta ei kuitenkaan muodostunut uhkaa jalkapallolle kuin paikallisesti, mutta jääkiekon suosioon jalkapallo ei ole kyennyt vastaamaan. Näin siitä huolimatta, että Kumpulaisen mukaan vielä 1990-luvun alussa HJK, HIFK ja Jokerit vetivät samansuuruisia yleisömääriä

”Merkittävä tekijä jääkiekon yleisösuosion taustalla oli olosuhteiden kehittyminen, sillä Töölön pallokentän kupeeseen, Nordenskiöldinkadun varrelle valmistui jäähalli vuonna 1966. Kiivasluontoista jääkiekkoa pystyi seuraamaan sisätilassa ilman pelkoa vesi- ja lumisateista tai tuivertavasta tuulenviimasta.”

Oma suhtautumiseni suomalaiseen jalkapalloon on kaksijakoinen. Mielestäni siinä on elementtejä, jotka ovat ehdottomasti mainettaan parempia, ja ajoittain päästään hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Ei jalkapallo ja sen seuraaminen niin hohdokasta ole aina muuallakaan. Samaan aikaan Suomi-fudiksessa on jotakin hellyttävän kotikutoista.

Talin nyttemmin jo purettu hiekkapohjainen ja alimittainen ylipainekuplahalli parakkipukukoppeineen toimii ilmiön symbolina. Samalla kun se antoi helsinkiläisseuroille ”huomattavan edun talviharjoitteluun” edistäen samalla koko kotimaisen fudiksen tasonnousua, edustaa se omissa mielikuvissani lähinnä kolkkoa, kylmää ja kaikuisaa treenipaikkaa, jonne perjantai-iltapäivisin matkattiin 54:n bussilla Pakilan Tebarin pysäkiltä.

Jalkapallopääkaupunki perustuu kirjoittajan pro gradu –tutkielmaan. Ehkä siksi siinä on niin paljon taustoittavaa tilastoaineistoa. Helsinkiläisen jalkapallon historiaa ja suhdetta kaupungin muuhun kehitykseen on selvästi yritetty avata myös sellaisille lukijoille, joita laji ei kiinnosta. Siksi kirjan lukeminen tuntuu paikoin hiukan kiusalliselta ja teksti jopa naiivilta. Toisaalta stadin fudiksen piirit ovat pienet ja esimerkiksi kirjoittajan ilmeinen henkilökohtainen suhde Pajamäen Pallo-Veikkoihin tulee esille hieman liian monena sisäpiirin kuittina.

Lukijana nielen nämä pienet harmit helposti, koska Harri Kumpulainen on koonnut arvokkaan paketin paikallista jalkapallohistoriaa, saanut talteen monta lähiöiden fudislegendaa. On suurenmoista, että kirja on kirjoitettu ja niin tehdessään Kumpulainen on tavoittanut monia hyvin oleellisia asioita.

”FinnPa katosi jalkapallokartalta, koska sen johto ei huomioinut perusasioita, eli seuran identiteettiä ja pelillisiä tekijöitä, ja kyllästyi koko touhuun ensimmäisten vastoinkäymisten edessä seuran pudottua Veikkausliigasta. Liiketoiminta ei tukahduta jalkapalloa, mutta joskus se voi häivyttää jalkapallosta jotain sellaista, mitä ei voi ostaa ja myydä: intohimoa, omistautumista, uskollisuutta, identiteettiä, rakkautta.”



lauantai 7. tammikuuta 2017

Jose Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Jose Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (1984 Tammi, suom. 2012 Sanna Pernu, 539 s).


Myönnän, etten tiedä Fernando Pessoan runoudesta yhtään mitään, sekä sen, että omat rajani lukuharrastajana tulivat vastaan tämän erittäin kunnianhimoisen romaanin äärellä. Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa kuoli vuonna 1935. Pessoa tuli tunnetuksi lukuisten alter egojen käyttämisestä. Yksi hänen käytetyimmistä taiteilijapersoonistaan oli nimeltään Ricardo Reis.

Jose Saramagon vuonna 1984 kirjoittaman romaanin päähenkilö on Ricardo Reis. Hän saapuu valtamerilaiva Highland Brigaden matkassa sateen piiskaamaan Lissaboniin vuonna 1935. Ricardo Reis on Portosta kotoisin oleva 48-vuotias lääkäri, joka on lähtenyt Portugalista 16 vuotta aiemmin maanpakoon, asunut Rio de Janeirossa ja palaa nyt kotimaahansa.

Ensi toimekseen itsekin runoja kirjoittava Reis käy ihailemansa Pessoan haudalla. Runoilija ilmestyy myöhemmin henkiolentona Reisin hotellille tämän keskustelukumppaniksi, ja miehet ystävystyvät. He puhuvat kirjallisuudesta, maailmasta, yksinäisyydestä. Ricardo Reisin elämään Lissabonissa, hänen viimeiseen vuoteensa, liittyvät kiinteästi myös naiset Lidia ja Marcenda, jotka hekin ovat todellisuudessa Fernando Pessoan runojen henkilöitä.

”Ricardo Reis laskeutuu katua verkalleen käyttäen sateenvarjoa kävelykeppinä, jonka kärki iskeytyy katukiveykseen aina yhtaikaa kepinpuoleisen jalan kanssa, kepistä lähtevä ääni on terävä, tarkka, kuuluva muttei kuitenkaan kaikuva, ääni on tietyllä tapaa vetinen, ellei nyt sitten ole täysin järjetöntä kutsua ääntä vetiseksi, siltä se kuitenkin kuulostaa, kun sateenvarjon rautainen kärki osuu kalkkikiviin, näissä lapsellisissa mietteissä Ricardo Reis kulkee eteenpäin (…)”

Jose Saramago kirjoittaa ihmisen ajatuksenlennon tajunnanvirtamaista kuvausta, mikä on hänelle ominaista. Teos ei kuitenkaan ole kielellisesti haastavinta tai kiehtovinta Saramagoa. Henkilöillä on tarinassa nimet ja kirjan lauseet pysyvät pääsääntöisesti kohtuun mitassa.

Ricardo Reisin viimeistä vuotta pidetään ilmeisesti yhtenä Saramagon mestariteoksista. Itse olen vähän eri mieltä. Tuntuu kuin Saramagon tyyli ja kieli olisivat vuonna 1984 olleet vielä kehittymässä. Esimerkiksi dialogi ei ole niin persoonallisesti ja häikäisevän taidokkaasti kerronnan sisällä kuin miehen parhaina pitämissäni romaaneissa kymmenisen vuotta myöhemmin.

Saramago käyttää kaikkitietävää kertojaa, mutta ei kovin yksiselitteisesti. Kertoja tietää kaiken, mutta kertoessaan tarinaa hän samalla harrastaa metatason tarkkailua ja kommentointia. Jos minun pitäisi valita elementti, josta eniten pidän Saramagon tuotannossa, on se juuri tämän moniulotteisen lukukokemuksen rakentaminen. Hän tavallaan luo kolmikärkisen suhteen itsensä, henkilöidensä ja lukijan välille. Saramago käyttää paljon monikon ensimmäistä persoonaa.

”Häntä seuraa kantaja, jonka ulkoista olemusta ei parane ryhtyä selostamaan yksityiskohtaisesti, koska joutuisimme muuten jatkamaan hänen tarkasteluaan loputtomiin estääksemme täydellisen sekaannuksen sen ihmisen mielessä, jonka tulisi erottaa heidät toisistaan, jos sellaista nyt sitten vaadittaisiin, nimittäin tästä miehestä meidän pitäisi sanoa, että hän on luiseva, harmaatukkainen ja tummaihoinen ja sileäleukainen, niin kuin jo todettiin edellisestä miehestä, ja kuitenkin he ovat aivan erilaisia, matkamies ja kantaja.”

Euroopassa kuohuu 1930-luvulla. Moni Jose Saramagon kirja käy myös historian oppitunnista. Tällä kertaa maailmaa tarkkaillaan maailmansotaa edeltävän ajan portugalilaisesta näkökulmasta. Joskus hairahdun luulemaan tietäväni jotakin historiasta vain havahtuakseni, että hyvin lähellä, vain pienen Euroopan toisella laidalla, on vanhoja sivistysvaltioita, joiden lähihistorian tuntemus on perin hataralla pohjalla. Mussolini, joo. Espanjassa oli se diktatuuri, ai Portugalissakin oli? Kansallisesti Ricardo Reisin viimeinen vuosi on varmasti eheyttävä tarina; Portugalin siirtomaavallan, siirtolaisuuden ja diktatuurin dramaattinenkin tulkinta.

”Me portugalilaiset vähät välitämme isänmaasta tai maailmasta, meille tärkeintä on löytää paikka jossa saa syödäkseen ja kerätyksi hieman rahaa säästöön, olkoon se sitten Brasilia, johon muutti maaliskuussa kuusisataakuusi portugalilaista, tai Argentiina, jossa on jo yli kuusikymmentäviisi meikäläistä, kaikkiin muihin maihin muutti vain kaksi ihmistä, esimerkiksi Ranskaan ei lähtenyt kukaan, se maa ei sovi rahvaanomaisille portugalilaisille, siellä on toisenlainen sivistys.”