Siirry pääsisältöön

Tekstit

Elämäni jalkapalloilijat

Kirjoitukset on alun perin julkaistu Facebook-sivullani 27.5. – 13.6.2018. En pyrkinyt esittelemään maailman kymmentä parasta jalkapalloilijaa, vaan muuten itselleni tärkeitä pelaajia, jotka myös valottavat suhdettani jalkapallon seuraamiseen.

Paulo Roberto Falcao (s. 1953).
Vuoden 1982 MM-kisojen Brasilia oli kaikkien aikojen parhaita joukkueita. Cerezo, Sokrates, (pelipaikkatulkinnasta riippuen) Zico sekä tyylikkyyden ikoni Falcao muodostivat maagisen keskikenttäryhmityksen. Sen taidoille veroisia on nähty sittemminkin, mutta vastaavaa legendaarisuutta ei ole tavoitettu.  Se, että Brasilia hävisi Italialle ja putosi mitalipeleistä oli 11-vuotiaan maailmassa vääryys, joka aiheutti fyysistä pahoinvointia. Vääryys ei korjautunut ikinä, sillä vaikka Brasilia on voittanut myöhemmin kaksikin maailmanmestaruutta, tiemme ovat jo eronneet. 1990-luvulla maan maajoukkue muuttui Niken mainosnukeiksi ja nykyään touhu muistuttaa kaaosta.


Glenn Hoddle (s. 1957).
Tottenhamin kaikkien aikojen pelaajak…
Uusimmat tekstit

Toukokuun 2018 suositukset

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (1966 Teos, suom. Anu Partanen 2016, 177 s).
Ihastuttavan argentiinalainen, pariisilainen ja 1960-lukulainen novellikokoelman, joka olisi parhaan tasonsa säilyttämällä päässyt huippupisteille. Oma suosikkini oli ”Sairaiden hyvinvointi”, valloittava ja otteessaan pitävä kertomus siitä, mihin valheet ja niiden peittely uusilla valheilla voi ihmisen johtaa.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus (2005 WSOY, 308 s).
Luin Pamisoksen purkauksen ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Olen etsinyt suurta romaania 1990-luvun alun Suomesta, ja takakannen mukaan Pamisos on ”Raittilan suuri lamaromaani”. Olin kaikki nämä vuodet hämmennyksissä, koska kirja oli lamaromaani, mutta myös jotakin muuta, mitä en ymmärtänyt. Luin nyt uudestaan ja ymmärsin yhden merkittävän tarinan/kerronnan käänteen, mikä ensimmäisellä kerralla oli mennyt ohi. Samalla Pamisoksen purkaus alkoi tuntua enemmän siltä lamaromaanilta, mitä olin kaivannut. E…

George Saunders: Lincoln bardossa

Mikä on bardo? Buddhalainen välivaihe, kuoleman jälkeinen aika, mutta ei pelkästään tila elämän ja kuoleman välissä, vaan myös taso, jolla ihminen elossa ollessaan liikkuu unen ja hereilläolon välillä.

Kun ihminen kuolee, buddhalaiset uskovat, että bardon kautta hän pääsee nousemaan nirvanaan ja pakenemaan ihmiselämän kärsimyksestä. Mahdollista on myös jälleensyntymä ja putoaminen takaisin elämään. Samanhenkisiin maisemiin sijoittuu Laura Lindstedtin Oneiron (2015): sen naiset päätyivät hetkellisesti elämän ja kuoleman väliseen tilaan.

George Saundersin bardo on myös unen ja hereillä olon välissä, mutta suurin vetovoima on kuitenkin kuolemalla. Elämä yrittää rimpuilla tässä Amerikan sisällissodan aikaan sijoitetussa yhden yön romaanissa. Presidentti Abraham Lincolnin henkinen tila heittelehtii, hän tapaa sodanjohtoa, isännöi juhlia ja menettää päivittäin kymmeniä sotilaitaan. Niin myös sinä traagisena päivänä, jona hänen nuori poikansa Willie menehtyy kuumetautiin.

Saunders on rakent…

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Kaiken maailman imaginisteja ja kuubalaista vastarintakirjallisuutta tulee luettua. Sellaisia, joissa henkilöt ja miljöö eivät lähtökohtaisesti millään tavalla kohtaa oman elämäni kanssa. Siksi olikin mukava välillä tuoda aiheet lähemmäksi kotia. Tartuin kiinnostuneesti Hyvään ihmiseen, koska se kertoo miehestä, jolla on ”vaimo ja lapsi ja vakituinen työ sosiaalivirastossa” ja joka silti viihtyy paremmin ”päiväkirjojensa kuin muiden ihmisten parissa”. Lisäksi Markku Pääskyseltä aiemmin lukemani Sielut (2015) ja Vihan päivä (2006) olivat hyviä kirjoja. Odotukseni olivat korkealla.

Asetelma toimii. Pääskynen seuraa päähenkilömiehensä elämää kohtalokkaanomaisin seitsemän vuoden syklein. Vuonna 1994 opiskelija ei tiedä mitä tehdä, ja neljän etapin kuluttua vuonna 2015 ei oikein tapahdu enää mitään. Siinä välissä hän on tullut paitsi isäksi myös tehnyt päätöksen ruveta auttamaan ihmisiä.

”Paljon on tapahtunut, käsialani on muuttunut, minä olen muuttunut, poissa on nuoruuden runous.”

Hersy…

Huhtikuun 2018 suositukset

Albert Camus: Putoaminen (1957 Otava, suomentanut Maijaliisa Auterinen, 160 s)
Teos ei mielestäni yllä aiemmin lukemani Sivullisen tasolle, vaikka sinällään kaikki on paikoillaan. Kerronnallinen ratkaisu on persoonallinen ja toimiva, kieli ensiluokkaista ja asetelma, jossa päähenkilön ylevät pyrkimykset ja mataluuden kammot kääntyvät kohti pudotusta. Jotenkin vaan nobel-kirjailijan ote kirpoaa, mikä on sääli.

Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta 

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karastui

Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004 WSOY, 236 s)
Ihastuttavan hyvä ja vähistä materiaaleista koostettu fiktiivinen runoilija Eeva-Liisa Mannerin elämäkerta. Sinervo onnistuu kertomaan Mannerista niin vangitsevasti, että lukiessa asetelma unohtuu, ja on kuin lukijana olisi mukana Mannerin elämän monissa vaiheissa.

Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta

Mitä inhimillisesti ja kulttuurisesti korvaamatonta vahinkoa itäisessä naapurimaassamme tehtiinkään 1930-luvun taitteen kulttuurivainoissa. Valtio määritteli suhdettaan taiteeseen ja päätti muun muassa, etteivät ironia ja kokeellisuus kuulu sosialistisen taiteen kulttuurivalikoimaan. Tuntuu uskomattomalta, että näitä terrorin vuosia edelsi ajanjakso, jota leimasi uusi moderni nousu, vanhan maalaisuuden kieltäminen ja takapajuisuudesta murtautuminen; flaneerausta, poseeraamista, huumeista ja huuruista juhlimista ja kaupunkikulttuuria.

”Kerran pyysin Isadoralta vettä.
- Qu’est-ce que c’est ”vettä”?
- L’eau.
- L’eau?
Hän käytti vain samppanjaa, konjakkia ja votkaa, eikä enää edes muistanut, että myös vesi voi sammuttaa janon.”

Kirjailija Anatoli Mariengofin (1897–1962) päiväkirjanomainen teos Romaani vailla valhetta kertoo hänen ja runoilija Sergei Jeseninin (1895–1925) ystävyydestä. Miehet toimivat 1920-luvun Neuvosto-Venäjällä aikansa kulttuurisina edelläkävijöinä, eräänlaisina keikar…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…