Siirry pääsisältöön

Tekstit

Tammikuun 2019 suositukset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset (1880 WSOY, suom. Matti Anhava, 959 s)
Kulttuurivuoteni alkoi painavasti, kun sain vuoden alkajaisiksi päätökseen tuoreimman suomennoksen Karamazovin veljeksistä. Ajankohta oli harkittu, koska loppiaisviikonloppuna kävin myös katsomassa näytelmäversion Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä.
Tähän kaikkeen olin ladannut paljon odotuksia, ei vähiten sen takia, että Karamazovin veljekset Ryhmäteatterissa huhtikuussa 1994 on parhaita teatterikokemuksiani. Oli tavallaan epäreilua, että Kari Heiskasen Ivan, Vesa Vierikon Smerdjakov ja monet muut 25 vuoden takaiset hienot tulkinnat varjostivat näitä tuoreempia kokemuksia.
Kirja on kuitenkin, tietysti, hyvä, vaikka ainakin näin ensimmäisellä lukukerralla halusin siltä ehkä hieman enemmän. Syyllisyyden, uskon ja uskon menettämisen teemat ovat vahvat, vaikuttavat ja syvälliset, mutta eivät kuitenkaan niin kohtaloikkainen, raakoina ja alastomina kuin Heiskasen 45 minuutin monologissa, jonka aikana mie…
Uusimmat tekstit

Markus Tiittula: Trumpin jälkeen

Markus on hyvä ja pitkäaikainen ystäväni, ja olen ylpeä ja iloinen hänen puolestaan Trumpin jälkeen -kirjan julkaisemisesta. Vaikka asumme tällä hetkellä eri mantereilla, oli minulla tilaisuus seurata kirjan tekemistä, valmistumista ja julkaisemista. Sain kirjan Markukselta elokuussa 2018 painotuoreena, ja vähintäänkin sivulauseessa hän ilmaisi toiveensa lukea, mitä mieltä kirjasta olen. Olen seurannut myös hyvin tiiviisti Markuksen Trumpistan-blogia.

Tämä lähtökohta koituu sekä Markus Tiittulan kirjan eduksi että haitaksi. Tunnistan kirjoittajan äänen, kuulen hänen tietyt sanontansa ja sananpainonsa korvissani ja ainakin uskon ymmärtäväni hieman pintaa syvemmältä, mitä Tiittula joissakin kohdissa tarkoittaa. Toisaalta ei ollut lukiessa aina teokselle eduksi huomata, että monet sanankäänteet olin kuullut aiemminkin. Ja mikä on varsin luonnollista, osa tekstistäkin oli tuttua Tiittulan aiemmista kirjoituksista esimerkiksi blogissaan.

Omissa silmissäni politiikka on muuttunut yhä paika…

Lukuvuosi 2018

Viime vuonnaluin omaksumiskykyyni nähden liikaa kirjoja ja Suomen juhlavuoden 2017 myötä lähes kokonaan kotimaista kirjallisuutta. Tavoitteenani tälle vuodelle oli hillitä hieman tahtia ja lisätä ulkomaisten kirjojen osuutta. Kuvan kartasta ilmenevät maat ja alueet, joista kotoisin olevan kirjailijan teoksen luin tänä vuonna. Vielä jäi tuleville vuosille isoja mustia aukkoja.

Lukumääräisesti tavoitteet toteutuivat, ja nyt olen tasolla, jota pidän itselleni realistisena. Luettuja kirjoja kertyi vuoden aikana 128, ja niistä ulkomaalaisia oli hieman yli puolet, 77. Keskiarvoksi tuli 92 luettua sivua päivässä.

Kiitän jälleen kaikkia blogitekstejäni lukeneita, niitä kommentoineita ja puheeksi ottaneita. Harrastus tuntuu edelleen hyvin mielekkäältä, ja sen aina yhtä sykähdyttävä kohokohta on, kun huomaan tekstiäni luetun. Hyvää lukuvuotta 2019!

Vuoden 2018 parhaat kirjat: (tekstit on aikaisemmin tänä vuonna julkaistu blogissani).


1) W.G.Sebald: Austerlitz(2001 Tammi, suomentanut Oili Suomine…

Vuoden 2018 parhaat levyt

Nämä ja  neljän kaverin valinnat on julkaistu 22.-31.12.2018 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää & rakkautta.

-1- Shame: Songs of Praise

Shamen debyytti oli Rough Traden helmikuun levy. Kevätpuolella aavistelin, että kärkisijoja tässä tavoitellaan, mutta piti odottaa aina elokuiseen lauantai-iltaan, että padot murtuivat. Arctic Monkeys aloitti iltakymmeneltä ja lauloi itseään ironisoiden halunneensa aina olla kuin The Strokes. Veikkaan, että Shamen pojat ovat ainakin joskus halunneet olla kuin Arctic Monkeys. No, he soittivat tuona lauantaina neljä tuntia aiemmin ja minusta tuntui, että veivät Arctic Monkeysilta ilmat palleasta.

Verrattuna tämän levyvuoteni hienoiseen tasapaksuuteen, Shame soi lavalla ja levyllä samanaikaisesti irtonaisena ja terävänä, letkeänä ja raivokkaana, postpunkina ja modernina, angstisena ja ironisena, perinteikkäänä ja tuoreena. Mikä nuoruus, mikä energia, mikä uskottavuus, mikä aksentti, mikä pohjoislontoolaisuus, kuten videon kaulaliinasta voi p…

Joulukuun 2018 suositukset

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (2018 Sammakko, suom. Sirje Niitepöld, 212 s).
Sueden laulajan Brett Andersonin muistelmateos on poikkeuksellinen kiinnostava rock-elämäkerta. Se päättyy hetkeen juuri ennen yhtyeen uran urkenemista ja tulevasta menestyksestä on vain pieni aavistus. Pääpaino on sellaisen Englannin kuvaamisessa, jota ei enää ole olemassa. Anderson kuvaa kasvamista pienessä satelliittikaupungissa ja kotiutumista 1990-luvun taitteen Lontooseen. Kirja kertoo myös Andersonin isästä ja hän sanoo kirjoittaneensa sen pojalleen hetkellä, jolloin ovi omaan vanhenemiseen on juuri raottumassa. Kirjan kruunaa kirjailija Riku Korhosen omakohtainen Suede-historiikki.

Hans Selo: Diiva (1970 WSOY, 191 s).
Ei tule usein vastaan tällaisia kirjoja. Aikoinaan jonkunlaisen kulttuuriskandaalinkin aikaan saanut Diiva on kertomus keikailevasta ja sisältä rikkinäisesta Kai Terhosta. Hän kulkee, oleilee ja mietiskelee osin harhojensa maailmassa, osin lapsuuden vavisuttavissa traumoissa ja osi…

Glasvegas: Geraldine

Marraskuun 2018 suositukset

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (2014 WSOY, suomentanut Helinä Kangas, 511 s). Olin sanaton ja muissa maailmoissa tämän 1829-sivuisen Napoli-sarjan päätyttyä. Luin osat liian harvaan tahtiin, ja suosittelen ehdottomasti lukemaan koko paketin kerralla. Ferrantella on ilmiömäinen kyky kertoa asioista lukijaystävällisesti ilman mitään ylimääräisiä koukeroita, selittää tapahtumia ja tuntemuksia juuri sopivan paljon tai vähän, rakentaa emotionaalisia siteitä pitkin tarinaa ja saada kaiken tuntumaan niin surulliselta, aidolta, kaoottiselta ja elämältä. Kehotan ihan kaikkia lukemaan nämä kirjat.

Katja Kettu: Rose on poissa (2018, 272 s). Kahdessa aikatasossa vuosina 1973 ja 2018 sekä kirjemuodossa etenevä tarina on vaikea seurattava, ja kaiken lisäksi yksi päähenkilöistä kärsii muistimenetyksestä. Ketun lumoava, shamanistinen ja runollinen kieli ei helpota seuraamista yhtään, yksityiskohtia tulee niin tiiviiseen tahtiin, että ne pitäisi kirjoittaa muistiin, mutta kieli on toisaalta …