Siirry pääsisältöön

Tekstit

Ruusu Emilylle

Uusimmat tekstit

Sinne missä maa päättyy

Tästä kirjasta ei voi olla kirjoittamatta, vaikka se tuntuukin hyvin vaikealta. Romaani on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni pitkään, ja kuinka usein olenkaan ottanut sen käsiini ja luottanut, että hyvää on tiedossa. Mustanpuhuva Sinne missä maa päättyy näyttää hienolta pokkariversionakin, antaa laadukkaan vaikutelman ja kansiin lainatut ylisanat houkuttavat. Eikä pettyä tarvinnut.

Mikä sitten on niin vaikeata? David Grossmanin suurta tarinaa on arvioitu moniaalla, siitä on tehty laadukkaita kritiikkejä sekä yksioikoisempia juoniyhteenvetoja. Kaikille paikkansa ja ansionsa, mutta mielestäni kirjasta ei voi kertoa paljon mitään kertomatta saman tien melkein kaikkea. Tämä ei tarkoita sitä, ettäkö tiedossa olisi käänteentekeviä juonenmutkia tai muuta, mitä pitäisi varoa paljastumasta. On niitäkin, mutta kirjan koko idea ja Grossmanin virittämät taitavat jännitteet sisältyvät jo teoksen perusasetelmaan.

Yritän varovasti: Prologissa ollaan vuodessa 1967, ja Ora (tyttö), Avram (poika) ja I…

Rakastamisen vaikeudesta

Zadie Smithin romaanituotannon ystäväksi pääseminen on ollut kivinen tie. Valkoisista hampaista (2000) muistan pitäneeni, vaikka lukukokemuksesta on jo aikaa, Nimikirjoitusmiehen (2002) luin englanniksi enkä ymmärtänyt siitä mitään. Risteymiin (2012) ja Swing Timeen (2016) ei päässyt syntymään henkilökohtaista suhdetta.

Kauneudesta (2005) on ollut omassa hyllyssäni odottamassa lukuvuoroaan monta vuotta. Se on näyttänyt hyllyssä hienolta ja sillä on ollut houkutteleva nimi varsinkin englanniksi - On Beauty. Jostain syystä kirjaan ei kuitenkaan ole tullut tartuttua ennen kuin nyt.

Smith ei ole helppo kirjailija. Hänen kerrontansa on levotonta ja rytminsä poukkoilevaa. Se hämmentää, koska missään nimessä en voi sanoa, että Smith kirjoittaisi vaikeasti. Itse asiassa hänen kielensä (ja Irmeli Ruuskan suomennos) on varsin helppoa, yksinkertaista ja ytimekästä. Ehkä Smith tekee liikaa havaintoja, ehkä ne ovat liian teräviä ja suoria ja ehkä hän menee liian nopeasti asiaan. Ja vieläpä niin su…

Mieluiten en

Terapiassa-televisiosarjan (In Treatment) viimeisellä kaudella päähenkilö, psykoterapeutti Paul Weston on uudessa tilanteessa. Hänen pitkäaikainen oma terapeuttinsa ei enää vastaanota Paulia, ja miehen on löydettävä itselleen uusi. Hän menee ensitapaamiselle Adele Browsen luo, mutta on alkuun hyvin skeptinen sen suhteen, pystyykö Paulin silmissä nuori ja kokematon Adele häntä lainkaan ymmärtämään tai auttamaan.

Paul testaa Adelen lukeneisuutta kuvailemalla oloaan kuin Bartlebyksi ja näiden kahden terapeuttinen allianssi alkaa muodostua siitä hetkestä, kun Adele myöhemmin paljastaa tienneensä, mistä hahmosta on kyse. Minä olin tästä hienosta kohtauksesta myyty, mutta koska itselläni ei ollut hajuakaan, mistä kirjurista (Bartleby, The Scrivener) oli kyse, piti asiaan tietysti perehtyä.

Bartleby on Herman Melvillen pienoisromaani vuodelta 1853. Se kertoo miehestä, joka palkataan kirjuriksi newyorkilaiseen asianajotoimistoon. Tarinaa kertoo Bartlebyn palkannut asianajaja, joka toimii myös…

Huhtikuun 2019 suositukset

Aravind Adinga: Valkoinen tiikeri (2008 BTJ, suom. Tarja Teva, 345 s). Luen vanhoja suosikkejani systemaattisesti uudestaan ja yksi tavoistani on ottaa kymmenen vuoden takainen vuoden paras lukukokemus uudelleen tarkasteluun. Adingan White Tiger oli vuonna 2009 englanniksi luettuna lukuvuoteni ykkönen. Aika muuttuu ja maut muuttuvat, ja hyvä kirja Valkoinen tiikeri on myös nykyään ja suomeksi luettuna, mutta ei sillä mitään asiaa olisi enää kärkisijoille. Tarina tuntuu jotenkin köykäiseltä ja päälle liimatulta, ja selvää on, että Adingan päämotiivi onkin ollut kuvata entisen kotimaansa kipuilua eriarvoisuuden, vaurastumisen, perinteiden, modernin, uskonnon ja tieteen välillä. Siinä hän onnistuu ja kiteyttää asioita sydäntä kylmäävin rinnastuksin.

Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu

Joni Skiftesvik: Finlandia City (2018 WSOY, 267 sivua). Finlandia City on erinomaisen Valkoinen Toyota vei vaimoni –teoksen seuraaja ja rinnakkaistarina. Se on yhdellä tasolla Skiftesvikin taiteli…

Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu

Dokumentaarinen Neuvostoihmisen loppu kertoo ihmisistä, jotka asuivat Neuvostoliitossa, mutta jotka yhtäkkiä putosivat tyhjän päälle. Kirja koostuu tavallisten Venäjän kansalaisten haastatteluista, jotka on tehty vuosien 1991 ja 2012 välillä.

Odotukseni olivat kovat. Tunnustettu kirjailija, Nobel-leima kannessa, raflaavan houkutteleva kirjan nimi. Tavallisen ihmisen kokemuksia ajanjaksosta, jonka loppua itsekin pääsin kokemaan television ja sanomalehtien välityksellä. Juuri sellaista hyvin kiinnostavaa lähihistorian retrospektiivistä tarkastelua.

”Joku on huomauttanut osuvasti: viidessä vuodessa Venäjällä voi muuttua kaikki, mutta kahdessasadassa vuodessa ei muutu mikään.”

Venäläisyys ja neuvostoliittolaisuus ovat mielessäni arvoituksia. Lukuisista perustelluista ja perusteettomista syistä moni suomalainen karttaa naapurikansaansa, ja vaikken haluaisi niin tehdä ainakaan mistään stereotyyppisistä syistä, tosiasiat ovat kuitenkin kiistattomat. Tuossa vieressä on ollut koko elämäni aja…

Maaliskuun 2019 suositukset

Erkki Wessman: Odotus (1966, Ntamon näköispainos 2016, 178 s).
Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla –teoksessa tämä pieni hieno kirja on kategorisoitu 1960-luvun kokeellisen romaani edustajaksi. Epäilemättä se on sitäkin, mutta luen tarinaa hienona eksistentiaalisena pohdintana ja olemassa olon kuvauksena. Odotuksessa yksinäinen nimetön mies istuu kotona (luultavasti Porissa) ja katsoo ikkunalasin läpi. Hän odottaa sairaalloisen mustasukkaisuuden vallassa vaimoaan kotiin ja luo päähänsä toistuvia, toisiaan täydentäviä ja toisilleen ristiriitaisia skenaarioita siitä, mitä kaikkea tällä on meneillään. Miehen odotus ja ajatukset kulkevat paitsi tulevassa, myös mennessä ja jättävät lukijan kokonaisvaltaisen kyseenalaistamisen tilaan.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin