sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Zadie Smith: Swing Time

Zadie Smith: Swing Time (2016 WSOY, suom. Irmeli Ruuska, 462 s).

”Olin ollut poissa verkosta kolme vuorokautta, ja muistan, miten se oli mielestäni oivallinen esimerkki henkilökohtaisesta stoalaisuudesta ja moraalisesta sitkeydestä meidän aikanamme.”


Zadie Smithin uusi romaani Swing Time sijoittuu kolmeen eri miljööseen: 1980-luvun Lontoon lähiöiden vuokrakasarmeihin, 1990-luvun loppupuolen Cool Britanniaan, menestyvään, sykkivään, kuplivaan metropoliin sekä vuosituhannen taitteen Länsi-Afrikkaan.

Tarina alkaa prologilla Lontoossa vuonna 2008. Nainen on piilossa julkista skandaalia. Hän on Swing Timen nimettömäksi jäävä kertoja. Vuonna 1982 kertoja tutustuu ystäväänsä Traceyyn. Tytöt asuvat lähekkäin Pohjois-Lontoon karibialaisalueilla, kertoja matalammassa talossa ja kadun paremmalla puolella.

”Hän oli tuuminut, että koska Tracey ja minä kävimme eri koulua eri alueella, ainoastaan tanssitunti yhdisti meitä, mutta kun tuli kesä ja tanssitunnit loppuivat, sillä ei ollut enää muutenkaan väliä, meistä tuli yhä läheisempiä, kunnes huomasimme elokuussa, että olimme yhdessä melkein joka päivä.”

Kertojan äiti yrittää erottautua ja päteä yhteisön sosiaalisella asteikolla. Se on epätoivoista, hauskaa ja surullista. Koulu ilmenee tyttöjen elämässä sosiaalisten yhteiskuntaluokkien koeasetelmana, oppilaille osoitetaan oma etniseen taustaan perustuva sija jo varhain.

”Siihen aikaan olimme ”mustia ja aasialaisia”, rastitimme lääkärin vastaanotolla mustat ja aasialaiset -ruudun, liityimme mustien ja aasialaisten perhetukiryhmiin ja pysyttelimme kirjastossa mustien ja aasialaisten osastolla: sitä pidettiin solidaarisuuskysymyksenä.”

Jo lapsena kertojasta tulee kansainvälisen pop-tähden Aimeen fani tämän ensisinglen myötä. Naisten tiet kohtaavat 1990-luvulla TV-yhtiössä. Kertoja saa tehtäväkseen manageroida Aimeen vierailun Englantiin, ja Aimee päätyy palkkaamaan naisen avustajakseen.

Kirja kertoo ystävyydestä ja eriarvoisuudesta. Sen isot teemat ovat monikulttuurisuus ja mihinkään kuulumattomuus. Teemat tuodaan esille ja kaikki tapahtuu runsaahkosta sivumäärästä huolimatta kovin nopeasti. On kuin tarina tämän tästä hajoaisi, aiheet katoaisivat ja ne pitäisi palauttaa uudestaan mieliin. Lukijana epäilin toistuvasti, liian usein, tapahtumien uskottavuutta.

Länsi-Afrikan reissu, jolla Aimee aloittaa näkyvän hyväntekeväisyysprojektin, koituu lopulta romaanin turmioksi. Se sysää alkupuolella esiin nostetun kontrastin liian ilmeiseksi. Köyhän ja rikkaan maailman ihmisten ero oli jo tapetilla ilman tätä juonenkäännettä. Kehitysyhteistyö, diktatuurien demokratisoitumiskehitys ja naisten aseman parantaminen ovat aiheina tärkeimmästä päästä, mutta niiden esiin nousemisen myötä lupaavasti alkaneen tarinan suunta katoaa. Se on sääli.

”Minäkin olisin halunnut kysellä. Miksi rehtorilla on kaksi vaimoa, miksi joillakin tytöillä on huivi, joillakin ei, miksi kaikki kirjat ovat rikkinäisiä ja likaisia, miksi heitä opetetaan englanniksi, jos he eivät puhu englantia kotona, miksi opettajat kirjoittavat sanat taululle väärin, ja jos uusi koulu on tarkoitettu tytöille, miten käy poikien?”

Odotin Swing Timea kovasti, koska sitä on sanottu Smithin tähänastiseksi pääteokseksi. Hänen tuotannostaan minulla on toistaiseksi jäänyt lukematta kehuttu Kauneudesta-romaani. Olen ehkä vähän pantannut sitä, ja nyt kirjalle lankesikin yllättäen uusi rooli: korjata Smithin silmissäni kärsinyt kirjailijakuva.

Ehkä onkin niin, että Zadie Smithin kirjojen konteksti, hänen tarinoidensa maailma ja luomansa miljööt ovat liian erilaiset omistani. Henkilökohtaista suhdetta Smithin tekstiin ei pääse syntymään. Eri maailmoihin pääseminen on lukuharrastuksen rikkaus, mutta vain silloin kun sisään todella pääsee. Kirjoitin tämän tekstin noin viikon kuluttua kirjan lukemisesta ja minun on vaikea palauttaa mieleeni tarinan henkilöitä.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo: Matriarkka (2016 Otava, 446 s).


Jari Tervo on palannut. Pidin hänen vuosituhannen taitteen romaaneistaan. Ne profiloituivat hauskoina kirjoina, mitä ovatkin, mutta niistä löytyy lisäksi hyvin tarkkanäköistä suomalaisen mielenlaadun ja yhteiskunnan kuvausta. Tuulikaappimaa (1997) ja Minun sukuni tarina (1999) ovat suosikkini niiltä ajoilta.

2000-luvun alussa Tervo nosti vielä tasoaan ja siirtyi bravuurilajiinsa, Suomen lähihistorian tulkitsemiseen. Hän kävi itsenäisen kansakunnan vaiheet, suomettumisen ja itänaapurisuhteen kipukohdat läpi siirtyäkseen uusiin aiheisiin.

Mistä Jari Tervo sittemmin on kirjoittanut? Vaikka mistä. Layla (2011) on hyvä kirja, omaelämäkerrallisissa Rovaniemi-kirjoissa oli hetkensä, vastapainona täysin turhaksi julkaisuksi jäänyt Koljatti (2009). Suhteeni Tervon kirjoihin on kuluneen vuosikymmenen rakoillut pahasti.

Vuonna 2016 Tervo julkaisi toisen mestariteoksensa, Matriarkan. Se ensimmäinen oli Myyrä (2004). Tervo palasi kirjoittamaan isoa tarinaa; tositapahtumiin perustuvaa fiktiota suomalaisuudesta, historiasta ja suhteestamme itään.

Matriarkka kertoo Pietarin läheltä Inkerinmaalta kotoisin olevasta sukulaiskansastamme. Tarinan keskeisin henkilö on Aamu Karitsantytär, joka syntyy kirjan alkaessa 1920-luvulla ja jonka elämäntarinalle lukija saa päätöksen nykyaikaan sijoittuvassa loppukohtauksessa lähes 100 vuotta myöhemmin. Jalmari Havu on suomalainen sotilaspastori, jolla oli roolinsa, kun inkeriläiset evakuoitiin Suomeen 1940-luvulla. Jalmarin pojanpoika Elo Havu työskentelee Suojelupoliisin etsivänä 2010-luvulla. Elo saa lukeakseen vaarinsa sodanaikaisia kirjeitä. Lisäksi hän tutustuu Irina Leivoseen, joka on Aamun tyttärentytär ja valmistelee kirjaa tämän elämästä. Henkilöluettelossa ovat nämä neljä ja 27 muutakin nimeä, eikä siinä ole mainittu kaikkia kirjassa esiintyviä hahmoja.

Kerronnalla on monta näkökulmaa. Elo Havu lukee nykyajassa Irina Leivosen romaanikäsikirjoitusta, jonka kertojana vuorottelevat Aamu ja muutama muu henkilö. Elo lukee lisäksi Jalmari Havun kirjeet, jotka tämä on kirjoittanut vaimolleen Inkerinmaalta sodan aikana. Ulkopuolinen kertoja seuraa Elo Havun toimintaa. On tervomaisen selvää, että kerronnan eri tasojen henkilöt kohtaavat tekstissä ja tapahtumissa.

Matriarkan tarina on kaikessa monipolvisuudessaan taidonnäyte. Se pysyy kasassa, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät saakaan selitystään. Tervo jättää koukkujaan näkyville pitkin matkaa ja uskon, että osa jäi minulta kokonaan huomaamatta. Esimerkiksi päähenkilön vasta synnyttyä pitää osata olla jo tarkkana, jotakin tähän kohtaukseen liittyvää tulee tapahtumaan neljännesvuosisata myöhemmin:

”Emonsa ahtaista lihoista vapauduttuaan Aamu Karitsantytär tuijotti Simpukan kylän lapsenpäästäjää suoraan silmiin. Nuo vaihtoivat elämänkestävät vihankihlat, jotka purettiin vasta 24. syyskuuta 1949, kun lapsenpäästäjä Loviisa Skotti vilkaisi kyläneuvoston ikkunasta pihalle.” 

Hassunnimisten inkeriläisten tarina jää sieluun, mutta henkilöiden kuvaamisessa Tervo ei edelleenkään yllä aivan ykkösluokkaan. Oudot nimet ärsyttävät hieman, henkilöitä on liikaa, ja tarinan kertomisen suvereenisuudella on hintansa. Lukijana minun on keskitettävä rajallinen kapasiteettini siihen, mitä tapahtuu, ihailtava kielen koukeroita ja juonen vilkkautta. Uskon, että jollakin laskentatavalla olisi osoitettavissa, että Tervo käyttää henkilöidensä kuvaamiseen keskimääräistä romaania vähemmän painomustetta.

Kielellisesti Jari Tervo on jo tunnustettu omalaatuinen nero. Hänen lauseensa on painava ja merkityksellinen. Se avautuu usein moneen suuntaan ja loppuu lyhyeen. Töksähtääkin. Niukkojen päälauseiden seuratessa toisiaan on lukijan oltava tarkkana. Juuri kun herkeää ajattelemaan, että tässä kohtaa on suvantovaihe, tunnelmointia tai vapaata assosiaatiota, tarinan oleellinen kohta saattaa mennä ohi ansaitsemansa ajatustyön. Vaativaa, joskus raskastakin, mutta ehdottoman palkitsevaa.

Jari Tervo on ansainnut asemansa mielipidevaikuttajana, ja hän pitää esillä tärkeitä teemoja. Tervo on suvaitsevaisuuden ja ihmisyyden asialla ja hän kommentoi maamme henkistä nykytilaa kärkevästi. Välillä hänen romaaninsa äityvät oppitunneiksi koko Suomen kansalle, mikä tuntuu ärsyttävältä.

Tarinan päättyessä jään tuijottamaan lopun kirjallisuusluetteloa inkeriläisyyden historiasta: miksei meille opetettu koulussa, että tällaista on tapahtunut; miksi tällaista tapahtuu edelleen.

”Puut ovat kasvaneet täyteen mittaansa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun uhrit piilotettiin tänne, tarkkaan vartioituihin joukkohautoihin. Natasha kertoo raivanneensa muitten mukana joukkohautaa hautuumaaksi  Gorbatshovin kauden lopussa.”


sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Huhtikuussa 2017 luetut


Suosituksiksi nousevat

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Juha Hurme: Hullu (2012 Teos, 249 s).
Luin kirjan päivä sen jälkeen, kun olin nähnyt unohtumattoman hienon näytelmäversion Teatteri Jurkassa. Kävin jo Hesarilla kirjadivari Punaisessa Planeetassa, Olympiastadionin pururadalla juoksemassa sekä Katajanokalla katsomassa ulappaa. Juha Hurme kävi näissä samoissa paikoissa ennen ja jälkeen Auroran suljetun osaston jaksoaan. Hullu on kertomus siitä tapahtumasarjasta. Se on rehellinen ja avoin kertomus hulluudesta, toveruudesta, toipumisesta, luovuudesta sekä mielenterveyshoitomme nykytilasta.

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017 Otava, suom. Juhani Lindholm, 200 s).
Ian McEwan kirjoittaa erinomaisia tarinoita, eikä Pähkinänkuori ole poikkeus. Asetelma, jossa kertojana on syntymätön sikiö ja kohteena tekeillä oleva rikos, on hyvin kiinnostava. Lopputulos on hyvä, mutta jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Ehkä yksinkertaisesti vain pidemmän tarinan.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus


Lukukokemuksina säilyvät

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies (1979 Tammi, suom. Jorma Kapari, 275 s)
ja
Herra Palomar (1983 Tammi, suom. Liisa Ryömä, 130 s).
Italo Calvino –projektini lähestyy loppuaan. Tavoitteena on lukea miehen koko suomennettu tuotanto ja nyt on yhdestätoista yhdeksän luettu. Kirjoitan kokonaisuudesta enemmän, kun kaikki on luettu. Jos talviyönä matkamies edustaa ilman muuta Calvinon tuotannon parhaimmistoa. Viehättävä tutkielma lukemisesta. Herra Palomar oli jäävä Calvinon viimeiseksi julkaisuksi ja sen tiedon valossa tulee väkisin ajatelleeksi, että herra Palomar on kirjailija itse. Oli miten oli, hyvä, kiinnostava ja sapekaskin pohdinta elämän pienistä ja isoista kysymyksistä.


Phil Klay: Redeployment (2014, The Penguin Press, 288 s).
National Book Award –voittaja Phil Klay palveli itse Irakissa siinä vaiheessa, kun amerikkalaiset olivat valloittaneet maan. Kirjassa on fiktiivisiä, mutta vahvasti tositapahtumiin pohjautuvia novelleita sodasta eri näkökulmista, myös kotimaasta kotiutumisen jälkeen. Kirja on hyvä, mutta NBA-palkinto on alkanut viime vuosina saada poliittisia ja yhteiskunnallisia piirteitä. Ajattelen, että tämänlaisia kirjoja on Amerikassa kirjoitettu paljon, ja ehkä sellainen on myös pitänyt palkita. En usko, että tämä on puhtaasti kaunokirjallisin perustein ilmestymisvuotensa paras amerikkalainen julkaisu.

Eino Leino: Vapauden kirja (1918 Kustannusosakeyhtiö Kirja, 248 s).
Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.
Jälleen ihana vanha nide Pasilan kirjavarastosta! Runovalikoima vuosilta 1896 – 1918 vie lukijan vahvasta kansallisromanttisesta vapaudentunnon heräämisestä sortokausien kautta itsenäisyyden alun veriseen sisällissotaan. Runojen symboliikkaa ei jää epäselväksi, itsenäisyyteen suorastaan yllytetään, sortovuosien alla kärsitään, eikä Leino jätä valitsematta puoltansa kevään 1918 tapahtumissa. Oma kiinnostus parani loppua kohti ja viimeisessä osassa oli suorastaan sykähdyttäviä hetkiä. Kokonaisuutena lukukokemus sijoittuu lähinnä sivistyksen aukkojen paikkaus –osastolle.

Cormar McCarthy: Menetetty maa (2005 WSOY, suom. Raimo Salminen, 263 s).
Verinen, väkivaltainen ja jännittävä tarina Texasin rajaseutujen huumemaailmasta. Olen tänä vuonna lukenut kaksi McCarthyn kirjaa ja pitänyt molemmista. McCarthyllä on ilmiömäinen taito kirjoittaa aiheistaan eleettömästi siten, että niistä syntyy kertomuksia ihmismielen pimeistä kolkista. Hänen kirjoissaan on läsnä absoluuttinen paha, tällä kertaa palkkamurhaaja Anton Chigurhin hahmossa.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (2017 Siltala, 177 s).
13 modernin novellin kokoelma on kiinnostavaa luettavaa. Harry Salmenniemen kieli on erinomaista ja aihevalinnat varsin omaperäisiä. Novelleja on kiitelty monista syistä, mm. lukuisista taiten rakennetuista kirjallisuusviittauksista. Niistä iso osa taisi mennä minulta pahasti ohi. Olen novellien lukijana niin harrastelija, etten usko saaneeni Salmenniemen teksteistä kaikkea irti.

Juha Siltala: Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017 Otava, 370 s).
Siltalan uusi kirjan on tiukka ja haastava lukupaketti. Se kertoo monipuolisesti, seikkaperäisesti ja perinpohjaisesti suomalaisen ja länsimaisen keskiluokan lähivuosikymmenien historian. Samalla se luo katsauksen oikeastaan koko elämäntyylimme ja yhteiskuntajärjestelmämme historiaan. Juha Siltala on parhaimmillaan analysoidessaan keskiluokkaista ihmistä psykohistorian näkökulmasta. Muuten kirjassa oli hieman liikaa kerralla, Siltalan käsittelemistä aiheista olisi riittänyt useampaankin teokseen.


Unohduksiin painuvat

Stephen King: Pitkä marssi (1979 Tammi, suom. Leevi Lehto, 270 s).
King-klassikko kertoo 100 nuoren miehen marssista läpi USA:n länsiosien. Pisimpään jaksanut voittaja palkitaan, kun uupuneet on yksi kerrallaan tapettu. Asetelma on kiinnostava, elämän vertauskuvia on helppo löytää, mutta pettymyksekseni en päässyt siihen lukemisen himoon, mitä Kingin tarinalta odotin.

Olavi Ruitlane: Nainen (2009 Savukeidas, suom. Hannu Oittinen, 133 s).
Ei kovin hyvin alkanut tutustumismatkani virolaiseen kirjallisuuteen. Nainen oli melko tavanomainen ronski renttutarina, mitä oli höystetty avoimella tai ironisella seksismillä ja sovinismilla. Aiheutti aikanaan kohun Virossa, mutta minä en pitänyt.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus

Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus (1919 Otava, 237 s).

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen.


Myönnän, että välillä oli vaikeaa. Lukupinossa oli odottamassa uutta Zadie Smithiä, Ian McEwania, Jari Tervoa ja Elena Ferrantea – urbaania sykettä, musiikkia, teollisuusmiljöön rosoa, ihmissuhteita, monikulttuurisuutta, elämää, värejä ja iloa. Minulla oli kesken kirja, jossa ”Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle.”

Nobel-kirjailijamme omana aikanaan kritisoitu teos alkaa ja päättyy keväällä 1918. Vaikka sen julkaisua viivytettiin (vuodella), on aikalaiskuvaus varmasti ollut sisällissodan jälkeisessä maassa poikkeuksellisen rohkea. 

Prologissa valkoinen jääkäri toimeenpanee Juha Toivolan kuolemantuomion, ja samaan koskettavaan kohtaukseen tämä ”päättynyt suomalainen elämäkerta” myös loppuu.

Tarina alkaa keriä kokoon Juhan 60 vuotta kestänyttä elämää lapsuudesta alkaen. Köyhyys, isän juoppous, nälkävuodet, huutolaisuus, suomenmielisyyden nousu ja luokkaerot; kaikki kuin Suomi-tarinan ydintä, ja sitä Hurskas kurjuus onkin, suorapuheinen ajankuva yhteiskunnan muutoksista satakuntalaisesta maalaispitäjästä katsoen.

”Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin, vieraisiin aikoihin; on niin kuin olisi Jussin elämä saanut jo edes tähän päättyä.”

Kansakunnan kuohuvuosien heijastuma on karu yksittäisen ihmisen elämään: Juhan sukunimi vaihtuu isäntätilan mukaan ja etunimi sen perusteella, mikä isäntä haluaa sen olevan. Suomalainen mies tekee häpeissään ja huonommuuttaan, mitä käsketään ja mihin pystyy. Sortovuosia hän ei juuri huomaa, eikä suurlakko hetkauta. Äänioikeudella mies ei tee mitään.

”Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen, tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä, jonka seikkailuja – sitten kun kuluva aika on ne kullannut – hän ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin.”

Näin vuosisata myöhemmin Sillanpään kerronta tuntuu vähän naiivilta. Se on yksiviivaista, toteavaa ja ajoittain moralisoivaa. Vaikka elämä on kovaa, työ rankkaa ja menetykset raskaita, tunnekuvaus jää ohueksi. Erikoinen tenho tekstissä silti on. Elämä etenee askel kerrallaan: Riina-vaimo, lapsia, oma torppa, tölliläisen arki. Tunteille ei ehkä ole tilaa, mutta lopulta silmä kostuu, eikä ainoastaan  päähenkilöllä.

”Lämmöllä, valolla ja tuoksulla sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku kurjuudet, niin etteivät sen tuoksut pääset vallitseviksi. Mutta sillä on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre.”

Juha Toivolan muuttuva suhde kuolemaan on Hurskaan kurjuuden kantava teema. Kuolema käy niin lähellä ja satuttaa niin kipeästi, että lopulta kaikki tunteet kuolevat. Perheenjäsenten kohtalotkaan eivät enää kosketa, ja Juhasta tulee rauhan ja sisäisen levon saavuttanut väsynyt mies. Hän halusi vain elää itsekseen, mutta tulee lopuksi tempaistuksi mukaan kohtalokseen koituvaan kapinaan kuin vahingossa. 


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kokemuksistaan. Hän kirjoittaa maan historiasta ja ihmisten arkisista asioista. Yksityiskohtien kautta avautuu kuitenkin paljon suurempi näkymä. Kirja on matkakertomus Irlannista, irlantilaisuudesta, eurooppalaisuudesta ja ihmisyydestä

Böllin Irlanti on kiinnostava. Se on roisi, iloinen ja huoleton. Toisaalta koko kansakunta suree miljoonia kuolleita tai poislähteneitä. Irlantilaisten kollektiivisen muistin pintaa tarvitsee vain hieman raapaista, kun sieltä paljastuvat nälänhädän vuodet, sorto ja siirtolaisuus. Poissa oleminen on irlantilaisessa sielunmaisemassa. Se on surullinen maisema.

Kaikki rumuus, kauneus ja inhimillisyys herättävät romantisoidun halun lähteä Irlantiin; tekee mieli olla kuumalla teekupillisella kosteassa ja kylmässä aamussa. Böll tosin varoittaa jo saatesanoissaan, että ”Tämä Irlanti on olemassa, mutta jos joku sinne matkustaa eikä sitä löydä, hän ei voi vaatia korvausta tekijältä.” Jyrki Vainonen vahvistaa hienoissa saatesanoissaan, ettei 60 vuoden takaista maata enää ole. Böll ei kaunistele, ja matkaintoa laimentaisi, jos hänen kuvaamansa saastan, kosteat vaatteet, armottoman sään, kylmyyden ja hajut voisi aistia.

”Mannermaalla tee tarjotaan laimeana kalliista posliinikupeista, täällä taas kaadetaan muukalaisen virvoitukseksi välinpitämättömästi enkelien juomaa pilahintaan, kuhmuisista peltikannuista paksuihin keramiikkakuppeihin.” 

Böllin hienossa ja humaanissa kirjassa on suurenmoinen draaman, rytmin ja symboliikan taju. Esimerkiksi Mietelmä irlantilaisesta sateesta on teoksen lyhimpänä, vain viisisivuisena kertomuksena suurenmoista kirjallisuutta. Kylmät väreet menevät jo luvun ajattelemisesta.

Jalonen kuvasi Heinrich Bölliä sodanjälkeisen Saksan omaksitunnoksi. Saksalaisena ei varmasti ollut helppoa olla 1950-luvun Euroopassa. Böllkin joutuu matkalla tekemisiin valtionsa edellisen vuosikymmenen rikosten kanssa, ja miten taitavasti hän niistä kirjoittaakaan. Ne eivät varasta kirjan pääkohteelta Irlannilta mitään, mutta avaavat muutamalla rivillä näkymän eurooppalaiseen sodan jälkeiseen henkiseen ilmapiiriin, kaikkeen menneeseen mielettömyyteen.

Olli Jalonen luki kirjaa ensimmäisen kerran hitaasti, tarina kerrallaan junamatkoilla. Hän kertoi saaneensa tekstistä tukea silloisen työtehtävänsä eettiseen ristiriitaan. Se tuntuu ehdottomasti oikealta lukutavalta. Itse en malttanut.