sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Lokakuussa 2016 luetut

Lukukokemuksina säilyvät

Marja Björk: Lainaa vain 

Anja Kauranen: Syysprinssi (1996 WSOY, 126 s).
Hieno Anja Kaurasen ja Harri Sirolan rakkaustarina. Kirjan alkupuolella olin aivan tarinan lumoissa ja kuin punk-ajan Helsingissä sekä myöhemmin Lapinlahden sairaalan rantatiellä. Kuitenkin kirja jätti lopulta syvemmin koskettamatta, vaikka mitään lisääkään en olisi siihen kaivannut.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (2016 WSOY, 178 s).
Eurooppalaiset unet on kiehtova erillisistä, mutta toisiinsa linkittyvistä tarinoista rakentuva kokonaisuus. Emma Puikkonen vie lukijan Euroopan eri osiin vuosina 1980–2027 sivuten monia lähihistorian keskeisiä käännekohtia. Lyhyet tarinan toimivat periaatteessa itsenäisinäkin kuvauksina tapahtumista, mutta oivaltava lukukokemus syntyy tarinoiden välisten yhteyksien tajuamisesta. Kokonaisuutena Emma Puikkonen onnistuu kirjoittamaan jotain oleellista eurooppalaisuudesta ja nykymaailmasta. Silti jäin kaipaamaan kirjalle selkeämpää perusviestiä.


Unohduksiin painuu

Te-Nehisi Coates: Between The World And Me (2015 Spiegel & Grau, 152 s).
Toimittaja-kirjailija kirjoittaa 15-vuotiaalle pojalleen kirjeen. Asetelma on kiinnostava, mutta kirjeestä muodostuu Amerikan Yhdysvaltojen rotuhistorian pamfletti. Tunnustan puutteeni aihealueella ja niinpä lukukokemuksesta tuli aika ulkokohtainen. Mutta oliko tämä todella ilmestymisvuotensa paras non-fiction -teos, kuten National Book Award -valitsijat päättivät?



lauantai 22. lokakuuta 2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (2016 WSOY, 392 s).

”Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimon laittamisesta rautoihin.”


Riku Korhosen uuden romaanin päähenkilöitä ovat Eero ja Aino. Pariskunta on tavannut opiskeluvuosinaan. Eero on värikuulapelejä ja muita leikkisotapalveluja kauppaava yrittäjä, Aino työskentelee päihdeongelmaisten asumisyksikössä. Nelikymppisten Eeron ja Ainon liitto on rakoillut, mutta nyt suunta on parempaan päin.

Lari ja Eeva ovat Eeron ja Ainon ystäväpariskunta, ja heidän liittonsa on jo päättynyt. Korhosen romaanin rungon muodostaa Eeron salaa ideoima, suhteen lisäpiristeeksi tarkoitettu vaimonkaappaus, johon hän sitoo mukaan myös Larin.

Tärkeä elementti romaanissa on Ispoisten asuinalue. Se on Turussa meren rannalle sijoittuva taloudellisesti toimeentulevien ihmisten homogeeninen puutarhaidylli.

”Ispoisista tuli lasten paratiisi juuri ennen koulujen alkua. Aamuviiden jälkeen aurinko valaisi Katariinanmäen kelottuneet männyt ja etelämpänä Vaarniemenkallion näköalatornin (…) Kun aurinko kiersi korkeammalle, se tuli esiin Ispoisten kallion takaa ja paloi kirkkaammin ja paahtoi kiertotien omakotitalojen kattoja ja ylimpiä kerroksia.”

Olin ennen kirjan lukemista WSOY:n kirjailijaillassa, missä Riku Korhonen puhui kahtiajakautuneesta Suomesta. Se väistämättä vaikutti omaan lukukokemukseeni. Moni, mukaan lukien romaanin kansitekstien kirjoittaja tuntuu pohtineen tarinaa ja Eeron toimintaa miehen roolipaineista käsin. Eero ajautuu järjettömään suunnitelmaansa luodakseen oman nahkansa, palauttaakseen omaan identiteettiinsä jotakin, mitä siinä ei ole koskaan ollutkaan.

En pidä kirjan ydintarinaa enkä Ainon kaappauksen ratkaisua kovin kiinnostavana. Minulle oleellisempaa on Korhosen analyysi nykymaailmasta. Siinä onkin aineksia suureen kirjallisuuteen. Kuva Ispoisista on taitavasti rakennettu, ja Korhonen tuo ansiokkaasti sen rinnalle Ainon työn asumisyksikössä sekä sen asukkaiden ihmiskohtalot.

Valitettavasti asetelman viimeistely jää kesken. Kehikko eriarvoisesta maastamme rakentuu, mutta Korhonen ei kuitenkaan malta kirjoittaa, mikä sen luonne on, miten se on syntynyt, miten vaikuttaa ihmisiin. Tämä on sääli, koska romaanissa on mestarillisia kohtauksia. Eeron ja Ainon tutustuminen sekä 1970-luvun alussa syntyneiden ikäluokkien polkujen kuvaaminen on loistavaa kirjallisuutta. 100 sivun tienoilla innostuin pohtimaan, olisiko kirjasta noiden vuosituhannen vaihteen tienoilla aikuiselämään asettuneiden ihmisten sukupolviromaaniksi.

”Aino, Eero ja Lari kuuluivat turkulaiseen kaveripiiriimme, jossa useimmat olivat syntyneet 70-luvun alkupuoliskolla, ensimmäisen lottoarvonnan ja Etyk-kokouksen välisessä Suomessa. (…) Jotkut siirtyivät keskustasta rivi- ja omakotitaloihin Kohmoon, Ispoisiin tai Kaarinaan, ja noiden talojen pihalla oli vielä mahdollista nähdä jokseenkin ironinen orapihlaja-aita tai aavistuksen ironiset kottikärryt.”


Riku Korhonen kertoi perehtyneensä romaania kirjoittaessaan suureen määrään eri alojen tietokirjallisuutta, ja hänet tunnetaan lukeneena kirjailijana. Valitettavasti tämä aiheuttaa Emme enää usko pahaan –romaanin sivuilla lukijalle ähkyä. Korhonen innostuu paikoin tiukkaan, lähes luettelomaiseen eri tieteiden ja näkökulmien esittelemiseen. Niiden täysipainoinen sisäistäminen vaatisi lukijalta samantasoista perehtymistä. Ei ehdi, ei jaksa, happi loppuu.

Emme enää usko pahaan on epätasainen lukukokemus. Siinä on erinomaisia kuvauksia huumehelvettiin luisumisesta, digitaalisesta hälystä, alkoholistien elämästä sekä naapuruston turvajoukoista. Aika paljon olisin kuitenkin ollut valmis jättämään poiskin.


tiistai 18. lokakuuta 2016

Marja Björk: Lainaa vain

Marja Björk: Lainaa vain (2016 Like, 265 s).



”Raija-Liisa ei ollut tietääkseen, kun elinkeinoasiamies pölähti tiskille pitkä takki auki tekemään vekseliä Pattayan reissua varten, jonne hän oli lähdössä miesporukalla. Elinkeinoasiamies oli varma, että matkarahat järjestyisivät.”

Olen kaivannut suurta suomalaista lamaromaania. 1990-luvun talouden syöksystä alkaa olla neljännesvuosisata. Sen vaikutukset yhteiskuntaan, suomalaiseen sielunmaisemaan ja kokonaisen sukupolven kasvuun ovat voimakkaat. Tuntuu omituiselta, ettei isoa tarinaa ajasta ole tietääkseni vielä syntynyt. Voi tietysti olla, että isojen tarinoiden ja kokonaisia aikakausia tulkitsevien romaanien aika on ohi. Lama, sen ajan Suomi ja talouden vaikutukset ihmisiin ovat toki olleet ansiokkaasti esillä esimerkiksi Juha Itkosen, Hannu Raittilan ja Jussi Valtosen tuotannossa.

Marja Björk iskee houkuttelevasti suoraan teemaan. Lainaa vain sijoittuu 1980-luvun löysän rahan vuosiin sekä seuraavan vuosikymmenen alun romahdukseen. Tarinan puitteina ovat Suomen taloustilanne ja pankkien Helsingin pääkonttoreista ohjaama ihmisten lainanotto.

Björkin tarinan päähenkilö on Eeva, Mikkelistä Helsinkiin muuttanut oikeustieteiden opiskelija, joka työskentelee pankin lainatiskillä. Anja-täti on jäänyt kotiseudulle huoltamoyrittäjäksi, ja vieraillessaan Anjan luona Eeva rakastuu paikalliseen reppanaan, Sakariin, jonka kanssa päätyy hankkimaan yhteisen kodin kuihtuvasta pitäjästä.

”Pesänrakennusvietin vallassa olin johdattanut meidät tänne ja tähän tilaan. Sakari oli rukoillut Jumalalta johdatusta ja apua ja jättänyt isot asiat Isän käsiin. Tässä sitä nyt oltiin. Näin pitkälle minä olin osannut suunnitella tulevaisuuteni.”

Lamaromaanin etsinnässä en ole keskittynyt siihen, mitä ratkaisuja Suomessa tehtiin, minkälaista politiikkaa noudatettiin, kuka teki virheitä. Nekin kiinnostavat, mutta aiheesta on ilmestynyt jo lukuisia muistelmia, elämäkertoja ja muita tulkintoja. Haluan lukea, minkä näköistä silloin oli, mitä ihmiset ajattelivat, miten tekivät ratkaisujaan. Kaipaan kuvausta ajan elämästä ja tunnelmasta, kulttuurisista ja sosiaalisista merkityksistä.

”Kun vertasin Virpin tyyliä omaani, tajusin, että näytin kauhealta. Sovin kyllä muiden pankkivirkailijoiden joukkoon, ja toisetkin tilasivat puseronsa ja hameensa Anttilasta. Lukioaikaiset vaatteeni olivat olleet suurimmaksi osaksi sieltä.”

Marja Björk onnistuu ajankuvauksessaan ihan hyvin. 1990-luvun alussa Suomessa oli varmasti välillä myös aurinkoista, mutta Björkin tavoin minunkin mielessäni aikakausi näyttää harmaalta ja loskaiselta. Björkin ihmiset ovat sairaita ja vararikossa, ruokavaliot epäterveellisiä, huoltoasemalla on saastaista, seinät homehtuvat ja lattiat mädäntyvät.

Vaikka Björkin ajan ja tilanteiden kuvaaminen on sinällään onnistunutta, varsinkin dialogi kompastuu paikoin latistavaan ja alleviivaavaan loppulauseeseen; yhteenvetoon, jonka pois jättämällä viesti olisi ollut vahvempi. Tarina on tiivis ja tapahtumat etenevät nopeasti, mutta välillä tulee kiirehtimisen tunne. Kuin tarina olisi alun perin ollut pidempi ja sitä olisi väkivaltaisesti lyhennetty.

Puutteistaan huolimatta Björkin kirja on vahva teos, jossa yhteiskunnan heikosta taloustilanteesta kasvaa lohduton perheiden ja ihmisten tragedia.

lauantai 8. lokakuuta 2016

The Cure Hartwall Arenalla 7.10.2016


Yhteinen matkani The Curen kanssa alkoi vuonna 1989 ja lähes parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olin tutustunut bändiin kuultuani uudet sinkut Lullaby ja Lovesong Radio Cityn taajuuksilta. Ensimmäinen hankkimani Cure-levy oli komeasti yhtyeen sittemmin koko uran parhaaksi noussut Disintegration. Pari kuukautta myöhemmin kesällä olin interreilaamassa Lontoossa, näimme keikkailmoituksen ja päädyimme yhdelle neljästä Disintegration-kiertueen legendaarisista päätöskeikoista Wembley Arenalle.

Tieto eilisestä Hartwall Arenan keikasta julkaistiin lähes vuosi sitten, ja muistan olleeni silloin epäileväinen. Puhallellaankohan nyt hiipuneisiin tuliin? Lupaavalta idealta ei tuntunut toisaalta sekään, että bändi kertoi soittavansa kiertueella myös uusia kappaleita. The Curen tuotanto ei ole viimeiseen 24 vuoteen nostanut tasoaan, päinvastoin. Tänä kesänä keikkaodotukset alkoivat kuitenkin nousta ja syksyn tultua kuuntelin The Curea intensiivisemmin kuin luultavasti koskaan aiemmin. Samalla ilmassa oli jäähyväisten tuntua: näin tiiviisti emme ehkä olisi enää koskaan tekemisissä.

Perjantai-ilta Hartwall Arenalla ei varmasti ole The Curen ominta ympäristöä, ja ennen keikkaa aulatiloissa oli omituinen tunnelma. Toki peikkokansa oli ryöminyt paikalle koloistaan, mutta valtaosa ihmisistä tuntui olevan hymyileväisiä, puheliaita, useimmat hyvällä tuulella. Lisäksi Curelta mitään kysymättä eilinen oli julistettu Maailman hymypäiväksi. Friday, I’m in Love.

Robert Smithkin oli erinomaisella tuulella. Keikka alkoi ja päättyi erittäin vireästi. Kasarihittien virta tuntui loputtomalta, ihmiset tanssivat ja lauloivat, laulajasetä näytti hassulta. Ehtihän kahdessa tunnissa ja 59 minuutissa olla useampikin suvantovaihe ja paikoin myös soundit puuroutuivat pahasti, mutta vähitellen päästiin siihen pidemmän ja pimeämmän kaavan The Cureen, mihin itse olin vuosia sitten ihastunut. Hämmästyttävästi myös ainoa uusi kappale It Can Never Be The Same sopi vaivatta Prayers for Rainin ja muiden majesteettisten laulujen joukkoon. Jos kanssani olisi keskusteltu biisilistasta etukäteen, olisin ollut valmis karsimaan osan hiteistä pois ja korvaamaan ne Pornographyn ja Bloodflowersin materiaalilla.

Lavan taustavideot olivat näyttäviä, mutta yksinkertaisuudessaan hellyttäviä: A Forestin taustalla näytettiin pimeää metsää, Lullabyn kuvituksena oli hämähäkinseitti, Fascination Street visualisoitiin katujen iltaelämällä. No, jos ylipäätään jotain näytetään, niin mitäpä turhaan kikkailemaan.

The Curen paluusta elämääni jäi erittäin hyvä mieli. Robert Smithillä on kaikki hyvin. Onneksi hän ei ole selättänyt demoneitaan, vaan oppinut elämään niiden kanssa ja tuonut ne mukanaan 2010-luvulle. Yhteinen matkamme oli välillä katkennut, mutta nyt se jatkuu taas. Let’s Get Happy.