Siirry pääsisältöön

Arctic Monkeys: Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not


Helsingissä oli 2006 loistavat hiihtokelit. Aurinko paistoi ja kantavaa hankea riitti pitkälle kevättalveen. Minulla oli uudet luistelusukset. Elin ruuhkavuosia, eikä arjessa päällimmäisenä ollut seurata nousevia brittibändejä. Kuuntelin lähinnä vanhoja tuttuja levyjäni. En olisi arvannut, että parikymppisten sheffieldiläisten räkänokkien esikoislevy tulisi olemaan sen mahtavan talven ääniraita vuosienkin jälkeen.

“Look, here comes a Ford Mondeo, isn't he Mr. Inconspicuous”

Arctic Monkeys oli minun siitä mitään tietämättä julkaissut suuren suosion saavuttaneita kappaleita Myspacessa. Kun yhtyeen esikoislevy ilmestyi tammikuun lopussa 2006, kohu saavutti myös Keskuspuiston ladut. Paitsi että levy on erinomaista musiikkia, se palautti luottamukseni ja kiinnostukseni siihen, että voin löytää merkittäviä uusia bändejä.

Jäsenten keski-ikä oli levyn ilmestyessä hädin tuskin 20 vuotta. Levy on täynnä lyhyitä tarinoita sen ikäisten miesten arjesta Sheffieldissä. Laulut kertovat baareista, drinkeistä, kimppatakseista, nujakoista, väärennetyistä papereista, biljardisaleista, soittoäänistä, siitä miten näppäinlukitus avataan painamalla ”unlock ja *”.

”And just 'cause he's had a couple o' cans, he thinks it's all right to act like a dickhead”

Vähän on aika kymmenessä vuodessa puraissut Arctic Monkeysin esikoislevyä, kuten meistä useimpia, eikä hiihtokuntokaan ole enää entisensä. Mutta muutama joutavampi kappale pois, ja kyseessä olisi lähes täysosuma.

Laulaja Alex Turnerin sivuprojekti The Last Shadow Puppets esiintyy Flow-festivaaleilla lauantaina. Sekin on kelpo yhtye, mutta minä seison taka-alueella ja toivon kuulevani Arctic Monkeysin kappaleita. Ensilevyltä ainakin Red Light Indicates Doors Are Secured. Ellei iTunes-laskurini olisi nollautunut vuonna 2009, olisi se luultavasti edelleenkin koko musiikkikirjastoni kuunnelluin kappale.

”It’s High Green, mate. Via Hillsborough, please”



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…