Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.

Lukuvuosi 2018

Viime vuonnaluin omaksumiskykyyni nähden liikaa kirjoja ja Suomen juhlavuoden 2017 myötä lähes kokonaan kotimaista kirjallisuutta. Tavoitteenani tälle vuodelle oli hillitä hieman tahtia ja lisätä ulkomaisten kirjojen osuutta. Kuvan kartasta ilmenevät maat ja alueet, joista kotoisin olevan kirjailijan teoksen luin tänä vuonna. Vielä jäi tuleville vuosille isoja mustia aukkoja.

Lukumääräisesti tavoitteet toteutuivat, ja nyt olen tasolla, jota pidän itselleni realistisena. Luettuja kirjoja kertyi vuoden aikana 128, ja niistä ulkomaalaisia oli hieman yli puolet, 77. Keskiarvoksi tuli 92 luettua sivua päivässä.

Kiitän jälleen kaikkia blogitekstejäni lukeneita, niitä kommentoineita ja puheeksi ottaneita. Harrastus tuntuu edelleen hyvin mielekkäältä, ja sen aina yhtä sykähdyttävä kohokohta on, kun huomaan tekstiäni luetun. Hyvää lukuvuotta 2019!

Vuoden 2018 parhaat kirjat: (tekstit on aikaisemmin tänä vuonna julkaistu blogissani).


1) W.G.Sebald: Austerlitz(2001 Tammi, suomentanut Oili Suomine…

Vuoden 2018 parhaat levyt

Nämä ja  neljän kaverin valinnat on julkaistu 22.-31.12.2018 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää & rakkautta.

-1- Shame: Songs of Praise

Shamen debyytti oli Rough Traden helmikuun levy. Kevätpuolella aavistelin, että kärkisijoja tässä tavoitellaan, mutta piti odottaa aina elokuiseen lauantai-iltaan, että padot murtuivat. Arctic Monkeys aloitti iltakymmeneltä ja lauloi itseään ironisoiden halunneensa aina olla kuin The Strokes. Veikkaan, että Shamen pojat ovat ainakin joskus halunneet olla kuin Arctic Monkeys. No, he soittivat tuona lauantaina neljä tuntia aiemmin ja minusta tuntui, että veivät Arctic Monkeysilta ilmat palleasta.

Verrattuna tämän levyvuoteni hienoiseen tasapaksuuteen, Shame soi lavalla ja levyllä samanaikaisesti irtonaisena ja terävänä, letkeänä ja raivokkaana, postpunkina ja modernina, angstisena ja ironisena, perinteikkäänä ja tuoreena. Mikä nuoruus, mikä energia, mikä uskottavuus, mikä aksentti, mikä pohjoislontoolaisuus, kuten videon kaulaliinasta voi p…

Joulukuun 2018 suositukset

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (2018 Sammakko, suom. Sirje Niitepöld, 212 s).
Sueden laulajan Brett Andersonin muistelmateos on poikkeuksellinen kiinnostava rock-elämäkerta. Se päättyy hetkeen juuri ennen yhtyeen uran urkenemista ja tulevasta menestyksestä on vain pieni aavistus. Pääpaino on sellaisen Englannin kuvaamisessa, jota ei enää ole olemassa. Anderson kuvaa kasvamista pienessä satelliittikaupungissa ja kotiutumista 1990-luvun taitteen Lontooseen. Kirja kertoo myös Andersonin isästä ja hän sanoo kirjoittaneensa sen pojalleen hetkellä, jolloin ovi omaan vanhenemiseen on juuri raottumassa. Kirjan kruunaa kirjailija Riku Korhosen omakohtainen Suede-historiikki.

Hans Selo: Diiva (1970 WSOY, 191 s).
Ei tule usein vastaan tällaisia kirjoja. Aikoinaan jonkunlaisen kulttuuriskandaalinkin aikaan saanut Diiva on kertomus keikailevasta ja sisältä rikkinäisesta Kai Terhosta. Hän kulkee, oleilee ja mietiskelee osin harhojensa maailmassa, osin lapsuuden vavisuttavissa traumoissa ja osi…

Glasvegas: Geraldine

Marraskuun 2018 suositukset

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (2014 WSOY, suomentanut Helinä Kangas, 511 s). Olin sanaton ja muissa maailmoissa tämän 1829-sivuisen Napoli-sarjan päätyttyä. Luin osat liian harvaan tahtiin, ja suosittelen ehdottomasti lukemaan koko paketin kerralla. Ferrantella on ilmiömäinen kyky kertoa asioista lukijaystävällisesti ilman mitään ylimääräisiä koukeroita, selittää tapahtumia ja tuntemuksia juuri sopivan paljon tai vähän, rakentaa emotionaalisia siteitä pitkin tarinaa ja saada kaiken tuntumaan niin surulliselta, aidolta, kaoottiselta ja elämältä. Kehotan ihan kaikkia lukemaan nämä kirjat.

Katja Kettu: Rose on poissa (2018, 272 s). Kahdessa aikatasossa vuosina 1973 ja 2018 sekä kirjemuodossa etenevä tarina on vaikea seurattava, ja kaiken lisäksi yksi päähenkilöistä kärsii muistimenetyksestä. Ketun lumoava, shamanistinen ja runollinen kieli ei helpota seuraamista yhtään, yksityiskohtia tulee niin tiiviiseen tahtiin, että ne pitäisi kirjoittaa muistiin, mutta kieli on toisaalta …

Katri Lipson: Kosmonautti

Julistettuani Katri Lipsonin täällä yhdeksi lempikirjailijoistani olen varmasti menettänyt objektiivisuuteni hänen tuotantonsa suhteen. Tiedostin myös valtavat riskit, kun vuosien jälkeen tartuin Lipsonin esikoiseen uudelleen lukemista varten. Se liittyy tapaani lukea kymmenen vuotta aiemmin lukuvuoden parhaaksi nimeämäni teos uudestaan, eivätkä kaikki vanhat suosikkini ole kestäneet aikaa. Vuonna 2008 Kosmonautti oli paras lukemani kirja, ja niin oli asia myös Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaraadin mielestä. Finlandia-ehdokkaaksikin Kosmonautti pääsi.

Joskus lehdissä on ollut mielipiteitä ja kyselyjä, mikä on lukijoiden mielestä paras romaanin aloitus. Minulta ei ole kysytty, mutta jos kysyttäisiin, valitsisin Katri Lipsonin Kosmonautin avausvirkkeen ”Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.” Siinä ikään kuin kerralla leväytetään lukijan eteen se melankolinen kaiho, menetyksen tunne ja aikatasoissa liikkuminen, mitä Kosmonautissa niin kovin ihailen. En t…

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Valkoinen Toyota on taksi, joka kirjan alussa vie Joni Skiftesvikin Hilkka-vaimon lentokentälle. Vaimo lentää Oulusta Helsinkiin sydämensiirtoon, ja kirjailija itse joutuu kotoa teho-osastolle aorttarepeämän takia. Skiftesvikin kirja on todennäköisesti kokonaan omaelämäkerrallinen. Se seuraa nykyajan tasolla Jonia sairaalassa ja sitä, kuinka hän soittelee Meilahteen kysyäkseen vaimonsa voinnista. Toistuvasti, noin joka toisessa luvussa, kerronta siirtyy ajassa taaksepäin. Aina niihin aikoihin, kun pariskunta perusti perhettä ja Skiftesvikin kirjailijanura oli aluillaan; Rauma-Repola oli voimissaan ja Kekkosen junaileman Kostamus-urakan ansiosta Kainuu kukoisti.

Tästä asetelmasta syntyy ainakin päällisin puolin melko tavallinen pitkän uran, pitkän avioliiton ja pitkähkön elämän välitilinpäätös. Sellaisena – melko tavallisena – aloin minäkin kirjaa lukea, mutta mitä siitä kasvoikaan: elämänmakuinen, hurmaavan pienimuotoinen, mutta kooltaan valtava lukukokemus. Skiftesvikin hioutuneessa…

Lokakuun 2018 suositukset

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (2013 WSOY, suomentanut Helinä Kangas 2018, 448 s)
Liian pitkä tauko tuli Napoli-sarjan ensimmäisen ja toisen osan lukemisen jälkeen, ja tämän kolmannen aluksi meni hetki ennen kuin pääsi taas sisään. Osa mittavasta henkilökavalkadista ei ole enää niin aktiivisina mielessä, mutta mikä tärkeitä Elenan ja Lilan tarina jatkuu yhtä kiehtovana kuin aiemminkin. Ferranten Napoli-romaanit ovat poikkeuksellisen vetävää kirjallisuutta.

Antti Hyry: Uuni (2009 Otava, 400 s)
Hieno tarina siitä, kuinka päähenkilö Pietari rakentaa kotiinsa uuden leivinuunin. Kerronta, suunnittelu, tarvikkeiden hankkiminen, apuvoimien pyytäminen, luontosuhteen ja oman olemassaolon pohtiminen on verkkaista. Parhaimmillaan Oulun seudun uskonnollisen ja maallisemman väestön arkiset kohtaamiset ovat mestarilaatua, mutta pakko on myöntää, että välillä Uuni myös aika pahasti laahasi, ihan niin kuin elämä ja uunin rakentaminenkin.

W.G.Sebald: Huimaus (1990 Tammi, suoment…

Kalevi Seilonen: Metsäroisto

Kalevi Seilosen pienoisromaani Metsäroisto on täyttä tavaraa. Se alkaa kuvauksella siitä, kuinka kertojasta tuli sukunsa toistaiseksi ainoa metsäroisto. 75 sivua myöhemmin kirja päättyy luetteloon huvittavimmista suomalaisista paikannimistä. Lista perustuu Seura-lehden lukijaäänestykseen. Siinä välissä kirjassa on yhtä jos toista.

Metsäroisto on mennyt alun perin metsään oman pihansa portista, vaikkei ole sitä ennen käynytkään metsässä. Hän on elänyt metsäroistona 27 vuotta ja uskoo olevansa lajinsa viimeinen, sillä alalla ei ole tulevaisuutta. Metsäroistoa etsii koko Suomi. Hänet halutaan paitsi vangita, myös saada suoraan TV-lähetykseen ja myöhemmin museoida. Metsäroisto on jo nyt julkisuuden henkilö, monella on hänestä mielipiteensä, vaikka harva on nähnyt miestä.

Kiinniottamisoperaatiot ovat mittavat ja niitä seurataan julkisuudessa tarkasti. Ainakin näennäisesti syynä on vanha valhe, jonka mukaan metsäroisto on tappanut 16 miestä ja kolme naista, vaikka tosiasiassa on tappanut n…

Syyskuun 2018 suositukset

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historia. (2016 Siltala, 587 s). Harvinaisen hurja tietokirjalukukokemus; runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa, ei pelkästään sen takia, että Eskelinen esittelee ison pinon kirjallisuuden valokeilasta varjoon jääneitä teoksia. Kaikkea Eskelinen analyysiä en ymmärräkään, ja osa tuntuu kohtuuttoman tölvivältä, mutta kokonaisuutena erinomaisesti kirjoitettu teos.

Olli Jalonen: Taivaanpallo (2018 Otava, 461 s). Hieno tarina tieteen, taikauskon, uskonnon ja tiedon kamppailusta. Ihmisyys on koetuksella nuoren Anguksen matkassaa St Helenan saarelta Lontooseen. Symboliikka, tarkkanäköisyyden metafora jäi toimimaan monella tavalla.

Tommi Kinnunen: Pintti (2018 WSOY, 291 s). Neljäntienristeys oli paras vuonna 2014 lukemani kirja, ja Lopotti kymmenen parhaan joukossa kaksi vuotta myöhemmin. Top 10:een Pinttikin on matkalla, koska Tommi Kinnunen on mestari luomaan henkilön miljöössään. Harvaan ladotui…

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Talvella 2003 KOM-teatterissa näkemäni Tarpeettomia ihmisiä on yksi järkyttävimpiä näytelmäkokemuksiani. Eero Ahon, Hannu-Pekka Björkmanin, Sari Mällisen ja Tiina Lymin hahmot ja yksittäiset vuorosanat ovat painuneet mieleen. Niinpä oli ristiriitaisen kiinnostava kokemus tarttua 15 vuoden jälkeen itse näytelmätekstiin.

Draama sijoittuu Helsingin lähiöihin, joista mainitaan ainakin Pihlajisto ja Roihuvuori. Kari on työttömäksi jäänyt kojeistoasentaja, jonka viimeiseksi jäänyt tehtävä oli asentaa miehen itsensä tarpeettomaksi tehnyt linja-automatiikka. Petri on puuhakas, omaan tarmoonsa väsyvä, vähitellen erillistaloonsa yksinäistyvä luokanopettaja. Karin vaimo Tuula on ylennetty myymälävastaavaksi, ja Sonja on Tuulan työkaveri Siwasta.

Näytelmän tarina ja henkilöt ovat kuin oppikirja siitä, kuinka aktiivisuus ja osallistuminen kasautuvat yksille ja toisaalta huono-osaisuus syvenee toisilla. Lundánin näytelmä on kirjoitettu vuosikymmen lamakurimuksen jälkeen, hurjan nousukauden keskell…

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Kun kirjaa kuvaillaan termillä postmoderni antiromaani ja sitä kerrotaan leimaavan nihilistinen kehityspessimismi, olisi ehkä viisasta ottaa lukupinosta seuraava teos. Mutta silloin saattaisi menettää jotakin aivan poikkeuksellisen haastavaa ja stimuloivaa.

Romaanihenkilön kuolema on läimäytys pitkäpiimäisen realistisen, kirjasarjamaisen työproosan poskille. Se on metafiktiivinen: kirja kirjasta itsestään, kertomus kertomuksesta, omasta luomisprosessistaan. Se kertoo muun muassa siitä, miten Matti Pulkkisen edellinen teos otettiin vastaan, enkä minä tiedä, onko näin oikeasti tapahtunut, koska ainakaan sennimistä teosta ei ole olemassa.

Kustannustoimittaja Makkonen istuu puistonpenkillä ja lukee kirjailijan muistiinpanoja. Kirjailija – mahdollisesti Matti Pulkkinen – käy Tansaniassa ja Berliinin muurilla, analysoi Puolan sotatilaa ja tulee matkallaan tölvineeksi kaikkea. Suomalaista kulttuuripolitiikkaa, yhtenäiskulttuuria, konsensusta, kirjallisuuspalkintoja, pitkiä valtionapurahoja.

Elokuun 2018 suositukset

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Tiina Piilola: Alkuvedet

Arto Salminen: Varasto (1998 WSOY, 167 s)
Varasto ei mielestäni täytä lamakirjallisuuden kriteerejä, vaan kyseessä on enemmänkin kertomus taloudellisesti kahtiajakautuneesta kansasta. Kuvaus on rosoisuudessaan hieno ja lohduton; eleetön ja lakoninen kerronta tuo esiin elämän, joka Suomessa haluttiin lakaista pois näkyvistä jo 20 vuotta sitten ja halutaan edelleen.

Kuva: Kustannuspäällikkö Jussi Tiihonen luennoi kertojasta Lavaklubilla 23.8.2018

Tiina Piilola: Alkuvedet

Suuren lamaromaanin etsintä jatkuu, vaikka alan tyytyä ajatukseen, että isoa, kokoavaa, realistista kertomusta 1990-luvun alusta ei ole olemassa. Ei isoa peiliä, mistä katsella mitä tuolloin tapahtui, vaan laman kertomus erikokoisina ja eri tavoilla heijastelevina sirpaleina.

Aistini ovat kuitenkin koko ajan herkkinä, ja aina kun lamaromaani mainitaan, valpastun. Teoksessa Suomen nykykirjallisuus (2013) lamaromaani esitellään historiallisen romaanin alalajina ja sijoitettuna otsikon ”Kriittisiä ajan ja yhteiskunnan kuvia” alle. Siinä mainitaan myös Tiina Piilolan Alkuvedet. Se, kuten muut luvussa esitellyt teokset ovat jääneet kotimaisessa kirjallisuudessa kovin marginaalisiksi ja melko vähälle huomiolle.

En tiedä, mitä mieltä Tiina Piilola olisi esikoisteoksensa nimeämisestä lamaromaaniksi, mutta koska jokainen saa lukea kirjoja niin kuin haluaa, minä luin Alkuvesiä juuri sellaisena. Siitä lähtökohdasta muodostuikin kiinnostava lukukokemus.

Alkuvedet sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle 19…

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Heinäkuun 2018 suositukset

Antti Hyry: Maantieltä hän lähti (1958 Otava, 89 s).
Olen vasta perehtymässä Hyryn tuotantoon ja teen sen ääripäistä: samaan aikaan lukuvuorossa ovat miehen esikoinen ja viimeiseksi jäänyt Uuni. Olen hengästynyt siitä, että Hyry teki puolen vuosisadan kirjailijanuran ja otokseni perusteella säilytti tunnistettavan tyylinsä. Tämä novellikokoelma sisältää lyhyitä kirjoituksia, jotka arkisen lakonisesti piirtävät näkyviin kasvamiseen ja olemassaoloon liittyviä valtavia ajatuksia. Saatan olla löytämässä uuden nimen suosikkikirjailijoideni joukkoon.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas 

Vladimir Nabokov: Lolita (1955 Gummerus, suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, 384 s).
Valtavat odotukset. Lolita oli kärkipäässä niistä kirjoista, joita en ollut lukenut, mutta jotka jatkuvasti tulevat esiin kiinnostavissa yhteyksissä. Täyttyivätkö odotukset? Kyllä ja ei; Lolita ei päässyt lähellekään parhaiden lukukokemusten kategoriaa, mutta kirjassa on enemmäksi kuin vain kertalukemiseksi. Siinä on us…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…