Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.

Katri Lipson: Kosmonautti

Julistettuani Katri Lipsonin täällä yhdeksi lempikirjailijoistani olen varmasti menettänyt objektiivisuuteni hänen tuotantonsa suhteen. Tiedostin myös valtavat riskit, kun vuosien jälkeen tartuin Lipsonin esikoiseen uudelleen lukemista varten. Se liittyy tapaani lukea kymmenen vuotta aiemmin lukuvuoden parhaaksi nimeämäni teos uudestaan, eivätkä kaikki vanhat suosikkini ole kestäneet aikaa. Vuonna 2008 Kosmonautti oli paras lukemani kirja, ja niin oli asia myös Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaraadin mielestä. Finlandia-ehdokkaaksikin Kosmonautti pääsi.

Joskus lehdissä on ollut mielipiteitä ja kyselyjä, mikä on lukijoiden mielestä paras romaanin aloitus. Minulta ei ole kysytty, mutta jos kysyttäisiin, valitsisin Katri Lipsonin Kosmonautin avausvirkkeen ”Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.” Siinä ikään kuin kerralla leväytetään lukijan eteen se melankolinen kaiho, menetyksen tunne ja aikatasoissa liikkuminen, mitä Kosmonautissa niin kovin ihailen. En t…

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Valkoinen Toyota on taksi, joka kirjan alussa vie Joni Skiftesvikin Hilkka-vaimon lentokentälle. Vaimo lentää Oulusta Helsinkiin sydämensiirtoon, ja kirjailija itse joutuu kotoa teho-osastolle aorttarepeämän takia. Skiftesvikin kirja on todennäköisesti kokonaan omaelämäkerrallinen. Se seuraa nykyajan tasolla Jonia sairaalassa ja sitä, kuinka hän soittelee Meilahteen kysyäkseen vaimonsa voinnista. Toistuvasti, noin joka toisessa luvussa, kerronta siirtyy ajassa taaksepäin. Aina niihin aikoihin, kun pariskunta perusti perhettä ja Skiftesvikin kirjailijanura oli aluillaan; Rauma-Repola oli voimissaan ja Kekkosen junaileman Kostamus-urakan ansiosta Kainuu kukoisti.

Tästä asetelmasta syntyy ainakin päällisin puolin melko tavallinen pitkän uran, pitkän avioliiton ja pitkähkön elämän välitilinpäätös. Sellaisena – melko tavallisena – aloin minäkin kirjaa lukea, mutta mitä siitä kasvoikaan: elämänmakuinen, hurmaavan pienimuotoinen, mutta kooltaan valtava lukukokemus. Skiftesvikin hioutuneessa…

Lokakuun 2018 suositukset

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (2013 WSOY, suomentanut Helinä Kangas 2018, 448 s)
Liian pitkä tauko tuli Napoli-sarjan ensimmäisen ja toisen osan lukemisen jälkeen, ja tämän kolmannen aluksi meni hetki ennen kuin pääsi taas sisään. Osa mittavasta henkilökavalkadista ei ole enää niin aktiivisina mielessä, mutta mikä tärkeitä Elenan ja Lilan tarina jatkuu yhtä kiehtovana kuin aiemminkin. Ferranten Napoli-romaanit ovat poikkeuksellisen vetävää kirjallisuutta.

Antti Hyry: Uuni (2009 Otava, 400 s)
Hieno tarina siitä, kuinka päähenkilö Pietari rakentaa kotiinsa uuden leivinuunin. Kerronta, suunnittelu, tarvikkeiden hankkiminen, apuvoimien pyytäminen, luontosuhteen ja oman olemassaolon pohtiminen on verkkaista. Parhaimmillaan Oulun seudun uskonnollisen ja maallisemman väestön arkiset kohtaamiset ovat mestarilaatua, mutta pakko on myöntää, että välillä Uuni myös aika pahasti laahasi, ihan niin kuin elämä ja uunin rakentaminenkin.

W.G.Sebald: Huimaus (1990 Tammi, suoment…

Kalevi Seilonen: Metsäroisto

Kalevi Seilosen pienoisromaani Metsäroisto on täyttä tavaraa. Se alkaa kuvauksella siitä, kuinka kertojasta tuli sukunsa toistaiseksi ainoa metsäroisto. 75 sivua myöhemmin kirja päättyy luetteloon huvittavimmista suomalaisista paikannimistä. Lista perustuu Seura-lehden lukijaäänestykseen. Siinä välissä kirjassa on yhtä jos toista.

Metsäroisto on mennyt alun perin metsään oman pihansa portista, vaikkei ole sitä ennen käynytkään metsässä. Hän on elänyt metsäroistona 27 vuotta ja uskoo olevansa lajinsa viimeinen, sillä alalla ei ole tulevaisuutta. Metsäroistoa etsii koko Suomi. Hänet halutaan paitsi vangita, myös saada suoraan TV-lähetykseen ja myöhemmin museoida. Metsäroisto on jo nyt julkisuuden henkilö, monella on hänestä mielipiteensä, vaikka harva on nähnyt miestä.

Kiinniottamisoperaatiot ovat mittavat ja niitä seurataan julkisuudessa tarkasti. Ainakin näennäisesti syynä on vanha valhe, jonka mukaan metsäroisto on tappanut 16 miestä ja kolme naista, vaikka tosiasiassa on tappanut n…

Syyskuun 2018 suositukset

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historia. (2016 Siltala, 587 s). Harvinaisen hurja tietokirjalukukokemus; runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa, ei pelkästään sen takia, että Eskelinen esittelee ison pinon kirjallisuuden valokeilasta varjoon jääneitä teoksia. Kaikkea Eskelinen analyysiä en ymmärräkään, ja osa tuntuu kohtuuttoman tölvivältä, mutta kokonaisuutena erinomaisesti kirjoitettu teos.

Olli Jalonen: Taivaanpallo (2018 Otava, 461 s). Hieno tarina tieteen, taikauskon, uskonnon ja tiedon kamppailusta. Ihmisyys on koetuksella nuoren Anguksen matkassaa St Helenan saarelta Lontooseen. Symboliikka, tarkkanäköisyyden metafora jäi toimimaan monella tavalla.

Tommi Kinnunen: Pintti (2018 WSOY, 291 s). Neljäntienristeys oli paras vuonna 2014 lukemani kirja, ja Lopotti kymmenen parhaan joukossa kaksi vuotta myöhemmin. Top 10:een Pinttikin on matkalla, koska Tommi Kinnunen on mestari luomaan henkilön miljöössään. Harvaan ladotui…

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Talvella 2003 KOM-teatterissa näkemäni Tarpeettomia ihmisiä on yksi järkyttävimpiä näytelmäkokemuksiani. Eero Ahon, Hannu-Pekka Björkmanin, Sari Mällisen ja Tiina Lymin hahmot ja yksittäiset vuorosanat ovat painuneet mieleen. Niinpä oli ristiriitaisen kiinnostava kokemus tarttua 15 vuoden jälkeen itse näytelmätekstiin.

Draama sijoittuu Helsingin lähiöihin, joista mainitaan ainakin Pihlajisto ja Roihuvuori. Kari on työttömäksi jäänyt kojeistoasentaja, jonka viimeiseksi jäänyt tehtävä oli asentaa miehen itsensä tarpeettomaksi tehnyt linja-automatiikka. Petri on puuhakas, omaan tarmoonsa väsyvä, vähitellen erillistaloonsa yksinäistyvä luokanopettaja. Karin vaimo Tuula on ylennetty myymälävastaavaksi, ja Sonja on Tuulan työkaveri Siwasta.

Näytelmän tarina ja henkilöt ovat kuin oppikirja siitä, kuinka aktiivisuus ja osallistuminen kasautuvat yksille ja toisaalta huono-osaisuus syvenee toisilla. Lundánin näytelmä on kirjoitettu vuosikymmen lamakurimuksen jälkeen, hurjan nousukauden keskell…

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Kun kirjaa kuvaillaan termillä postmoderni antiromaani ja sitä kerrotaan leimaavan nihilistinen kehityspessimismi, olisi ehkä viisasta ottaa lukupinosta seuraava teos. Mutta silloin saattaisi menettää jotakin aivan poikkeuksellisen haastavaa ja stimuloivaa.

Romaanihenkilön kuolema on läimäytys pitkäpiimäisen realistisen, kirjasarjamaisen työproosan poskille. Se on metafiktiivinen: kirja kirjasta itsestään, kertomus kertomuksesta, omasta luomisprosessistaan. Se kertoo muun muassa siitä, miten Matti Pulkkisen edellinen teos otettiin vastaan, enkä minä tiedä, onko näin oikeasti tapahtunut, koska ainakaan sennimistä teosta ei ole olemassa.

Kustannustoimittaja Makkonen istuu puistonpenkillä ja lukee kirjailijan muistiinpanoja. Kirjailija – mahdollisesti Matti Pulkkinen – käy Tansaniassa ja Berliinin muurilla, analysoi Puolan sotatilaa ja tulee matkallaan tölvineeksi kaikkea. Suomalaista kulttuuripolitiikkaa, yhtenäiskulttuuria, konsensusta, kirjallisuuspalkintoja, pitkiä valtionapurahoja.

Elokuun 2018 suositukset

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Tiina Piilola: Alkuvedet

Arto Salminen: Varasto (1998 WSOY, 167 s)
Varasto ei mielestäni täytä lamakirjallisuuden kriteerejä, vaan kyseessä on enemmänkin kertomus taloudellisesti kahtiajakautuneesta kansasta. Kuvaus on rosoisuudessaan hieno ja lohduton; eleetön ja lakoninen kerronta tuo esiin elämän, joka Suomessa haluttiin lakaista pois näkyvistä jo 20 vuotta sitten ja halutaan edelleen.

Kuva: Kustannuspäällikkö Jussi Tiihonen luennoi kertojasta Lavaklubilla 23.8.2018

Tiina Piilola: Alkuvedet

Suuren lamaromaanin etsintä jatkuu, vaikka alan tyytyä ajatukseen, että isoa, kokoavaa, realistista kertomusta 1990-luvun alusta ei ole olemassa. Ei isoa peiliä, mistä katsella mitä tuolloin tapahtui, vaan laman kertomus erikokoisina ja eri tavoilla heijastelevina sirpaleina.

Aistini ovat kuitenkin koko ajan herkkinä, ja aina kun lamaromaani mainitaan, valpastun. Teoksessa Suomen nykykirjallisuus (2013) lamaromaani esitellään historiallisen romaanin alalajina ja sijoitettuna otsikon ”Kriittisiä ajan ja yhteiskunnan kuvia” alle. Siinä mainitaan myös Tiina Piilolan Alkuvedet. Se, kuten muut luvussa esitellyt teokset ovat jääneet kotimaisessa kirjallisuudessa kovin marginaalisiksi ja melko vähälle huomiolle.

En tiedä, mitä mieltä Tiina Piilola olisi esikoisteoksensa nimeämisestä lamaromaaniksi, mutta koska jokainen saa lukea kirjoja niin kuin haluaa, minä luin Alkuvesiä juuri sellaisena. Siitä lähtökohdasta muodostuikin kiinnostava lukukokemus.

Alkuvedet sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle 19…

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Heinäkuun 2018 suositukset

Antti Hyry: Maantieltä hän lähti (1958 Otava, 89 s).
Olen vasta perehtymässä Hyryn tuotantoon ja teen sen ääripäistä: samaan aikaan lukuvuorossa ovat miehen esikoinen ja viimeiseksi jäänyt Uuni. Olen hengästynyt siitä, että Hyry teki puolen vuosisadan kirjailijanuran ja otokseni perusteella säilytti tunnistettavan tyylinsä. Tämä novellikokoelma sisältää lyhyitä kirjoituksia, jotka arkisen lakonisesti piirtävät näkyviin kasvamiseen ja olemassaoloon liittyviä valtavia ajatuksia. Saatan olla löytämässä uuden nimen suosikkikirjailijoideni joukkoon.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas 

Vladimir Nabokov: Lolita (1955 Gummerus, suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, 384 s).
Valtavat odotukset. Lolita oli kärkipäässä niistä kirjoista, joita en ollut lukenut, mutta jotka jatkuvasti tulevat esiin kiinnostavissa yhteyksissä. Täyttyivätkö odotukset? Kyllä ja ei; Lolita ei päässyt lähellekään parhaiden lukukokemusten kategoriaa, mutta kirjassa on enemmäksi kuin vain kertalukemiseksi. Siinä on us…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Kesäkuun 2018 suositukset

Arto Jokinen (toim.): Yhdestä puusta. Maskuliinisuuden rakentuminen populaarikulttuureissa (2003 Tampere University Press, 244 s).
Hieman epätasainen sekä jo vähän ajan puraisema artikkelikokoelma kertoo miehisyydestä mediassa, pop-musiikissa, urheilussa ja elokuvissa. Kokoelman suurimmat myötähäpeän aiheuttajat ovat analyysit Veikka Gustafssonista tekstuaalisena hahmona, Pietarinkadun Oilers Go Go –radio-ohjelmasta sekä kukkomunarockista. Niiden vastapainoksi Badding- ja Let’s All Meet Up In The Year 2000 –artikkelit osuvat toisenlaiseen hermoon.

James Joyce: Ulysses (1922 Gaudeamus, suomentanut Leevi Lehto 2012, 832 s).
Osallistuin James Joycen Ulysses –verkkolukupiiriin, joka aloitti urakkansa lokakuussa 2017 ja päätti sen Bloomsdayhin, 16.6.2018. Syvä kumarrus piirin vetäjälle, koska hän on suurin yksittäinen syy siihen, että pääsin teoksen loppuun ja jotakin siitä ymmärsinkin. ”Loistava taideteos, surkea romaani”, kommentoi eräs lukupiiriläinen projektin kuluessa, ja vaikken ole…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Elämäni jalkapalloilijat

Kirjoitukset on alun perin julkaistu Facebook-sivullani 27.5. – 13.6.2018. En pyrkinyt esittelemään maailman kymmentä parasta jalkapalloilijaa, vaan muuten itselleni tärkeitä pelaajia, jotka myös valottavat suhdettani jalkapallon seuraamiseen.

Paulo Roberto Falcao (s. 1953).
Vuoden 1982 MM-kisojen Brasilia oli kaikkien aikojen parhaita joukkueita. Cerezo, Sokrates, (pelipaikkatulkinnasta riippuen) Zico sekä tyylikkyyden ikoni Falcao muodostivat maagisen keskikenttäryhmityksen. Sen taidoille veroisia on nähty sittemminkin, mutta vastaavaa legendaarisuutta ei ole tavoitettu.  Se, että Brasilia hävisi Italialle ja putosi mitalipeleistä oli 11-vuotiaan maailmassa vääryys, joka aiheutti fyysistä pahoinvointia. Vääryys ei korjautunut ikinä, sillä vaikka Brasilia on voittanut myöhemmin kaksikin maailmanmestaruutta, tiemme ovat jo eronneet. 1990-luvulla maan maajoukkue muuttui Niken mainosnukeiksi ja nykyään touhu muistuttaa kaaosta.


Glenn Hoddle (s. 1957).
Tottenhamin kaikkien aikojen pelaajak…

Toukokuun 2018 suositukset

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (1966 Teos, suom. Anu Partanen 2016, 177 s).
Ihastuttavan argentiinalainen, pariisilainen ja 1960-lukulainen novellikokoelman, joka olisi parhaan tasonsa säilyttämällä päässyt huippupisteille. Oma suosikkini oli ”Sairaiden hyvinvointi”, valloittava ja otteessaan pitävä kertomus siitä, mihin valheet ja niiden peittely uusilla valheilla voi ihmisen johtaa.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus (2005 WSOY, 308 s).
Luin Pamisoksen purkauksen ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Olen etsinyt suurta romaania 1990-luvun alun Suomesta, ja takakannen mukaan Pamisos on ”Raittilan suuri lamaromaani”. Olin kaikki nämä vuodet hämmennyksissä, koska kirja oli lamaromaani, mutta myös jotakin muuta, mitä en ymmärtänyt. Luin nyt uudestaan ja ymmärsin yhden merkittävän tarinan/kerronnan käänteen, mikä ensimmäisellä kerralla oli mennyt ohi. Samalla Pamisoksen purkaus alkoi tuntua enemmän siltä lamaromaanilta, mitä olin kaivannut. E…

George Saunders: Lincoln bardossa

Mikä on bardo? Buddhalainen välivaihe, kuoleman jälkeinen aika, mutta ei pelkästään tila elämän ja kuoleman välissä, vaan myös taso, jolla ihminen elossa ollessaan liikkuu unen ja hereilläolon välillä.

Kun ihminen kuolee, buddhalaiset uskovat, että bardon kautta hän pääsee nousemaan nirvanaan ja pakenemaan ihmiselämän kärsimyksestä. Mahdollista on myös jälleensyntymä ja putoaminen takaisin elämään. Samanhenkisiin maisemiin sijoittuu Laura Lindstedtin Oneiron (2015): sen naiset päätyivät hetkellisesti elämän ja kuoleman väliseen tilaan.

George Saundersin bardo on myös unen ja hereillä olon välissä, mutta suurin vetovoima on kuitenkin kuolemalla. Elämä yrittää rimpuilla tässä Amerikan sisällissodan aikaan sijoitetussa yhden yön romaanissa. Presidentti Abraham Lincolnin henkinen tila heittelehtii, hän tapaa sodanjohtoa, isännöi juhlia ja menettää päivittäin kymmeniä sotilaitaan. Niin myös sinä traagisena päivänä, jona hänen nuori poikansa Willie menehtyy kuumetautiin.

Saunders on rakent…

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Kaiken maailman imaginisteja ja kuubalaista vastarintakirjallisuutta tulee luettua. Sellaisia, joissa henkilöt ja miljöö eivät lähtökohtaisesti millään tavalla kohtaa oman elämäni kanssa. Siksi olikin mukava välillä tuoda aiheet lähemmäksi kotia. Tartuin kiinnostuneesti Hyvään ihmiseen, koska se kertoo miehestä, jolla on ”vaimo ja lapsi ja vakituinen työ sosiaalivirastossa” ja joka silti viihtyy paremmin ”päiväkirjojensa kuin muiden ihmisten parissa”. Lisäksi Markku Pääskyseltä aiemmin lukemani Sielut (2015) ja Vihan päivä (2006) olivat hyviä kirjoja. Odotukseni olivat korkealla.

Asetelma toimii. Pääskynen seuraa päähenkilömiehensä elämää kohtalokkaanomaisin seitsemän vuoden syklein. Vuonna 1994 opiskelija ei tiedä mitä tehdä, ja neljän etapin kuluttua vuonna 2015 ei oikein tapahdu enää mitään. Siinä välissä hän on tullut paitsi isäksi myös tehnyt päätöksen ruveta auttamaan ihmisiä.

”Paljon on tapahtunut, käsialani on muuttunut, minä olen muuttunut, poissa on nuoruuden runous.”

Hersy…

Huhtikuun 2018 suositukset

Albert Camus: Putoaminen (1957 Otava, suomentanut Maijaliisa Auterinen, 160 s)
Teos ei mielestäni yllä aiemmin lukemani Sivullisen tasolle, vaikka sinällään kaikki on paikoillaan. Kerronnallinen ratkaisu on persoonallinen ja toimiva, kieli ensiluokkaista ja asetelma, jossa päähenkilön ylevät pyrkimykset ja mataluuden kammot kääntyvät kohti pudotusta. Jotenkin vaan nobel-kirjailijan ote kirpoaa, mikä on sääli.

Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta 

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karastui

Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004 WSOY, 236 s)
Ihastuttavan hyvä ja vähistä materiaaleista koostettu fiktiivinen runoilija Eeva-Liisa Mannerin elämäkerta. Sinervo onnistuu kertomaan Mannerista niin vangitsevasti, että lukiessa asetelma unohtuu, ja on kuin lukijana olisi mukana Mannerin elämän monissa vaiheissa.

Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta

Mitä inhimillisesti ja kulttuurisesti korvaamatonta vahinkoa itäisessä naapurimaassamme tehtiinkään 1930-luvun taitteen kulttuurivainoissa. Valtio määritteli suhdettaan taiteeseen ja päätti muun muassa, etteivät ironia ja kokeellisuus kuulu sosialistisen taiteen kulttuurivalikoimaan. Tuntuu uskomattomalta, että näitä terrorin vuosia edelsi ajanjakso, jota leimasi uusi moderni nousu, vanhan maalaisuuden kieltäminen ja takapajuisuudesta murtautuminen; flaneerausta, poseeraamista, huumeista ja huuruista juhlimista ja kaupunkikulttuuria.

”Kerran pyysin Isadoralta vettä.
- Qu’est-ce que c’est ”vettä”?
- L’eau.
- L’eau?
Hän käytti vain samppanjaa, konjakkia ja votkaa, eikä enää edes muistanut, että myös vesi voi sammuttaa janon.”

Kirjailija Anatoli Mariengofin (1897–1962) päiväkirjanomainen teos Romaani vailla valhetta kertoo hänen ja runoilija Sergei Jeseninin (1895–1925) ystävyydestä. Miehet toimivat 1920-luvun Neuvosto-Venäjällä aikansa kulttuurisina edelläkävijöinä, eräänlaisina keikar…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Maaliskuun 2018 suositukset

Markku Aalto: Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn (2010 Idiootti, 83 s)
Jos olet tai taloudessasi asuu keski-ikäinen mies, jonka mielestä nykyrunous on roskaa, kannattaa kokeilla Markku Aallon elämänmakuista ja helposti lähestyttävää runoutta.

Nikolai Gogol:Nenä ja muut pietarilaisnovellit (2016 Aula & Co, suomentanut Vappu Orlov, novellit julkaisu alun perin 1834-42)
Kirja ja keväällä 2018 järjestetty Gogol-luentosarja tutustuttivat minut venäläisklassikon tuotantoon, ja vaikken ihan kaikille miehen kirjoille menettänytkään sydäntäni, niin esimerkiksi niminovelli Nenä sekä Päällytakki/Päällysviitta ovat Nevski Prospektin ja Mielipuolen päiväkirjan ohella statuksensa ja ajattomuutensa ansainneet.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – ensimmäinen kirja (2009 Like, suom. Katriina Huttunen, 489 s)
Tuntuu, että olen lähes vuosikymmenen perässä muuta lukijakuntaa, kun aloitin Knausgårdin sarjan vasta nyt, mutta hyvää kannatti odottaa. Autofiktio tempaisi välittömästi mukaansa, ja kieli ja …

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Helmikuun 2018 suositukset

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö 

Richard Flanagan: The Narrow Road to the Deep North (2013 Vintage Books, 448 s).
Jos vain englanninkielen taitoni olisi parempi, nostaisin todennäköisesti kirjan vielä suurempaan arvoon. Flanaganin Booker-voittaja kertoo australialaisesta joukko-osastosta, joka joutuu sotavangiksi ja orjatyöhön Japanin Burma-Thaimaa kuoleman rautatielle. Toisaalla se kertoo osaston johtajan elämästä ennen sotaa ja sodan jälkeen sekä tämän kohtaamasta suuresta, mutta kielletystä rakkaudesta.

Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista (2009 Poesia, 74 s).
Tällaista nykyrunoutta luen mielelläni, ja flarf-runoudeksi tyylilajia on ilmeisesti kutsuttava. Läski XL -nimimerkin elämäntilitys ja toiminta erilaisissa tilanteissa saa lukijan huutamaan epätoivosta ja unohtamaan heti kättelyssä, että kyseessä on fiktiivinen, netin keskustelupalstojen kirjoituksista koottu hahmo. Tinkimättömän persoonallinen proosarunokokoelma.

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuo…

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämön loppu

”Jonkin aikaa järkytys jähmetti koulun ja koko Seudun. Mutta meni sitten ohi, mikä oli melkein vielä järkyttävämpää. Aika nopeasti, unohtui nopeammin kuin amerikkalainen tyttö konsanaan.”

Monika Fagerholmin romaanit Amerikkalainen tyttö (2005 Teos) ja Säihkenäyttämö (2009 Teos) muodostavat kaksiosaisen teosparin Säihkenäyttämön loppu. Olen eri mieltä esittelytekstien kanssa siitä, että kirjat ovat itsenäisiä osia. Ne voi kyllä lukea erillään, mutta silloin lukija jää mielestäni oleellisesta vaikutuksesta paitsi. Etenkään Säihkenäyttämöä ei kannata lukea ilman tai ennen Amerikkalaista tyttöä.

Alkuasetelmassa amerikkalainen tyttö Eddie kuolee vuonna 1969 pienessä kyläyhteisössä fiktiivisellä Seudulla. Tarina seuraa Eddieen kiintyneiden Björnin ja Bengtin kohtaloita, ja pääosaan nousee myös nuorten Sandran ja Doriksen ystävyys ja rakkaus. Vuosikymmeniä myöhemmin valokeilassa ovat edelleen Eddien kuoleman aikaiset tapahtumat ja osin samat henkilöt, mutta myös seuraavan sukupolven kivut j…

Volter Kilpi: Antinous

”Semmoista rajatonta epämääräistä halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneenä.”

Vuosisadanvaihteen taiteen kuvastossa ja kielessä on jotakin houkuttavaa, ehkä se on rappion romantiikkaa. Fin de siècle, yleisesti suomalaiselta kirjoitusasultaan vuosisadanvaihde, on eurooppalainen käsite, jolla viitataan 1800–1900-lukujen vaihteen kulttuurin taiteellisiin ja intellektuaalisiin diskursseihin. Se pitää sisällään 1800-luvun loppupuolen pessimistisen näkemyksen, jonka mukaan kaikki kulttuurinen, tieteellinen, yhteiskunnallinen, moraalinen ja viime kädessä koko ihmiskunta on rappion tiellä ja tuhoutumassa. Yksilötasolla dekadenttinen ihminen on kykenemätön tunteisiin eikä hän löydä tavoittelemastaan nautintoelämästä enää viehätystä. Ihmisen mielen valtaa rajaton ja ratkaisematon melankolia.

Volter Kilven varhaistuotannosta aikakauden merkkiteoksena pidetään Antinousta vuodelta 1903. Tunnustaudun Volter Kilven myöhemmän Saaristosarjan suureksi ystäväksi. Koen, e…