Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.

Elämäni jalkapalloilijat

Kirjoitukset on alun perin julkaistu Facebook-sivullani 27.5. – 13.6.2018. En pyrkinyt esittelemään maailman kymmentä parasta jalkapalloilijaa, vaan muuten itselleni tärkeitä pelaajia, jotka myös valottavat suhdettani jalkapallon seuraamiseen.

Paulo Roberto Falcao (s. 1953).
Vuoden 1982 MM-kisojen Brasilia oli kaikkien aikojen parhaita joukkueita. Cerezo, Sokrates, (pelipaikkatulkinnasta riippuen) Zico sekä tyylikkyyden ikoni Falcao muodostivat maagisen keskikenttäryhmityksen. Sen taidoille veroisia on nähty sittemminkin, mutta vastaavaa legendaarisuutta ei ole tavoitettu.  Se, että Brasilia hävisi Italialle ja putosi mitalipeleistä oli 11-vuotiaan maailmassa vääryys, joka aiheutti fyysistä pahoinvointia. Vääryys ei korjautunut ikinä, sillä vaikka Brasilia on voittanut myöhemmin kaksikin maailmanmestaruutta, tiemme ovat jo eronneet. 1990-luvulla maan maajoukkue muuttui Niken mainosnukeiksi ja nykyään touhu muistuttaa kaaosta.


Glenn Hoddle (s. 1957).
Tottenhamin kaikkien aikojen pelaajak…

Toukokuun 2018 suositukset

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (1966 Teos, suom. Anu Partanen 2016, 177 s).
Ihastuttavan argentiinalainen, pariisilainen ja 1960-lukulainen novellikokoelman, joka olisi parhaan tasonsa säilyttämällä päässyt huippupisteille. Oma suosikkini oli ”Sairaiden hyvinvointi”, valloittava ja otteessaan pitävä kertomus siitä, mihin valheet ja niiden peittely uusilla valheilla voi ihmisen johtaa.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus (2005 WSOY, 308 s).
Luin Pamisoksen purkauksen ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Olen etsinyt suurta romaania 1990-luvun alun Suomesta, ja takakannen mukaan Pamisos on ”Raittilan suuri lamaromaani”. Olin kaikki nämä vuodet hämmennyksissä, koska kirja oli lamaromaani, mutta myös jotakin muuta, mitä en ymmärtänyt. Luin nyt uudestaan ja ymmärsin yhden merkittävän tarinan/kerronnan käänteen, mikä ensimmäisellä kerralla oli mennyt ohi. Samalla Pamisoksen purkaus alkoi tuntua enemmän siltä lamaromaanilta, mitä olin kaivannut. E…

George Saunders: Lincoln bardossa

Mikä on bardo? Buddhalainen välivaihe, kuoleman jälkeinen aika, mutta ei pelkästään tila elämän ja kuoleman välissä, vaan myös taso, jolla ihminen elossa ollessaan liikkuu unen ja hereilläolon välillä.

Kun ihminen kuolee, buddhalaiset uskovat, että bardon kautta hän pääsee nousemaan nirvanaan ja pakenemaan ihmiselämän kärsimyksestä. Mahdollista on myös jälleensyntymä ja putoaminen takaisin elämään. Samanhenkisiin maisemiin sijoittuu Laura Lindstedtin Oneiron (2015): sen naiset päätyivät hetkellisesti elämän ja kuoleman väliseen tilaan.

George Saundersin bardo on myös unen ja hereillä olon välissä, mutta suurin vetovoima on kuitenkin kuolemalla. Elämä yrittää rimpuilla tässä Amerikan sisällissodan aikaan sijoitetussa yhden yön romaanissa. Presidentti Abraham Lincolnin henkinen tila heittelehtii, hän tapaa sodanjohtoa, isännöi juhlia ja menettää päivittäin kymmeniä sotilaitaan. Niin myös sinä traagisena päivänä, jona hänen nuori poikansa Willie menehtyy kuumetautiin.

Saunders on rakent…

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Kaiken maailman imaginisteja ja kuubalaista vastarintakirjallisuutta tulee luettua. Sellaisia, joissa henkilöt ja miljöö eivät lähtökohtaisesti millään tavalla kohtaa oman elämäni kanssa. Siksi olikin mukava välillä tuoda aiheet lähemmäksi kotia. Tartuin kiinnostuneesti Hyvään ihmiseen, koska se kertoo miehestä, jolla on ”vaimo ja lapsi ja vakituinen työ sosiaalivirastossa” ja joka silti viihtyy paremmin ”päiväkirjojensa kuin muiden ihmisten parissa”. Lisäksi Markku Pääskyseltä aiemmin lukemani Sielut (2015) ja Vihan päivä (2006) olivat hyviä kirjoja. Odotukseni olivat korkealla.

Asetelma toimii. Pääskynen seuraa päähenkilömiehensä elämää kohtalokkaanomaisin seitsemän vuoden syklein. Vuonna 1994 opiskelija ei tiedä mitä tehdä, ja neljän etapin kuluttua vuonna 2015 ei oikein tapahdu enää mitään. Siinä välissä hän on tullut paitsi isäksi myös tehnyt päätöksen ruveta auttamaan ihmisiä.

”Paljon on tapahtunut, käsialani on muuttunut, minä olen muuttunut, poissa on nuoruuden runous.”

Hersy…

Huhtikuun 2018 suositukset

Albert Camus: Putoaminen (1957 Otava, suomentanut Maijaliisa Auterinen, 160 s)
Teos ei mielestäni yllä aiemmin lukemani Sivullisen tasolle, vaikka sinällään kaikki on paikoillaan. Kerronnallinen ratkaisu on persoonallinen ja toimiva, kieli ensiluokkaista ja asetelma, jossa päähenkilön ylevät pyrkimykset ja mataluuden kammot kääntyvät kohti pudotusta. Jotenkin vaan nobel-kirjailijan ote kirpoaa, mikä on sääli.

Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta 

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karastui

Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004 WSOY, 236 s)
Ihastuttavan hyvä ja vähistä materiaaleista koostettu fiktiivinen runoilija Eeva-Liisa Mannerin elämäkerta. Sinervo onnistuu kertomaan Mannerista niin vangitsevasti, että lukiessa asetelma unohtuu, ja on kuin lukijana olisi mukana Mannerin elämän monissa vaiheissa.

Anatoli Mariengof: Romaani vailla valhetta

Mitä inhimillisesti ja kulttuurisesti korvaamatonta vahinkoa itäisessä naapurimaassamme tehtiinkään 1930-luvun taitteen kulttuurivainoissa. Valtio määritteli suhdettaan taiteeseen ja päätti muun muassa, etteivät ironia ja kokeellisuus kuulu sosialistisen taiteen kulttuurivalikoimaan. Tuntuu uskomattomalta, että näitä terrorin vuosia edelsi ajanjakso, jota leimasi uusi moderni nousu, vanhan maalaisuuden kieltäminen ja takapajuisuudesta murtautuminen; flaneerausta, poseeraamista, huumeista ja huuruista juhlimista ja kaupunkikulttuuria.

”Kerran pyysin Isadoralta vettä.
- Qu’est-ce que c’est ”vettä”?
- L’eau.
- L’eau?
Hän käytti vain samppanjaa, konjakkia ja votkaa, eikä enää edes muistanut, että myös vesi voi sammuttaa janon.”

Kirjailija Anatoli Mariengofin (1897–1962) päiväkirjanomainen teos Romaani vailla valhetta kertoo hänen ja runoilija Sergei Jeseninin (1895–1925) ystävyydestä. Miehet toimivat 1920-luvun Neuvosto-Venäjällä aikansa kulttuurisina edelläkävijöinä, eräänlaisina keikar…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Maaliskuun 2018 suositukset

Markku Aalto: Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn (2010 Idiootti, 83 s)
Jos olet tai taloudessasi asuu keski-ikäinen mies, jonka mielestä nykyrunous on roskaa, kannattaa kokeilla Markku Aallon elämänmakuista ja helposti lähestyttävää runoutta.

Nikolai Gogol:Nenä ja muut pietarilaisnovellit (2016 Aula & Co, suomentanut Vappu Orlov, novellit julkaisu alun perin 1834-42)
Kirja ja keväällä 2018 järjestetty Gogol-luentosarja tutustuttivat minut venäläisklassikon tuotantoon, ja vaikken ihan kaikille miehen kirjoille menettänytkään sydäntäni, niin esimerkiksi niminovelli Nenä sekä Päällytakki/Päällysviitta ovat Nevski Prospektin ja Mielipuolen päiväkirjan ohella statuksensa ja ajattomuutensa ansainneet.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – ensimmäinen kirja (2009 Like, suom. Katriina Huttunen, 489 s)
Tuntuu, että olen lähes vuosikymmenen perässä muuta lukijakuntaa, kun aloitin Knausgårdin sarjan vasta nyt, mutta hyvää kannatti odottaa. Autofiktio tempaisi välittömästi mukaansa, ja kieli ja …

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Helmikuun 2018 suositukset

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö 

Richard Flanagan: The Narrow Road to the Deep North (2013 Vintage Books, 448 s).
Jos vain englanninkielen taitoni olisi parempi, nostaisin todennäköisesti kirjan vielä suurempaan arvoon. Flanaganin Booker-voittaja kertoo australialaisesta joukko-osastosta, joka joutuu sotavangiksi ja orjatyöhön Japanin Burma-Thaimaa kuoleman rautatielle. Toisaalla se kertoo osaston johtajan elämästä ennen sotaa ja sodan jälkeen sekä tämän kohtaamasta suuresta, mutta kielletystä rakkaudesta.

Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista (2009 Poesia, 74 s).
Tällaista nykyrunoutta luen mielelläni, ja flarf-runoudeksi tyylilajia on ilmeisesti kutsuttava. Läski XL -nimimerkin elämäntilitys ja toiminta erilaisissa tilanteissa saa lukijan huutamaan epätoivosta ja unohtamaan heti kättelyssä, että kyseessä on fiktiivinen, netin keskustelupalstojen kirjoituksista koottu hahmo. Tinkimättömän persoonallinen proosarunokokoelma.

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuo…

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämön loppu

”Jonkin aikaa järkytys jähmetti koulun ja koko Seudun. Mutta meni sitten ohi, mikä oli melkein vielä järkyttävämpää. Aika nopeasti, unohtui nopeammin kuin amerikkalainen tyttö konsanaan.”

Monika Fagerholmin romaanit Amerikkalainen tyttö (2005 Teos) ja Säihkenäyttämö (2009 Teos) muodostavat kaksiosaisen teosparin Säihkenäyttämön loppu. Olen eri mieltä esittelytekstien kanssa siitä, että kirjat ovat itsenäisiä osia. Ne voi kyllä lukea erillään, mutta silloin lukija jää mielestäni oleellisesta vaikutuksesta paitsi. Etenkään Säihkenäyttämöä ei kannata lukea ilman tai ennen Amerikkalaista tyttöä.

Alkuasetelmassa amerikkalainen tyttö Eddie kuolee vuonna 1969 pienessä kyläyhteisössä fiktiivisellä Seudulla. Tarina seuraa Eddieen kiintyneiden Björnin ja Bengtin kohtaloita, ja pääosaan nousee myös nuorten Sandran ja Doriksen ystävyys ja rakkaus. Vuosikymmeniä myöhemmin valokeilassa ovat edelleen Eddien kuoleman aikaiset tapahtumat ja osin samat henkilöt, mutta myös seuraavan sukupolven kivut j…

Volter Kilpi: Antinous

”Semmoista rajatonta epämääräistä halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneenä.”

Vuosisadanvaihteen taiteen kuvastossa ja kielessä on jotakin houkuttavaa, ehkä se on rappion romantiikkaa. Fin de siècle, yleisesti suomalaiselta kirjoitusasultaan vuosisadanvaihde, on eurooppalainen käsite, jolla viitataan 1800–1900-lukujen vaihteen kulttuurin taiteellisiin ja intellektuaalisiin diskursseihin. Se pitää sisällään 1800-luvun loppupuolen pessimistisen näkemyksen, jonka mukaan kaikki kulttuurinen, tieteellinen, yhteiskunnallinen, moraalinen ja viime kädessä koko ihmiskunta on rappion tiellä ja tuhoutumassa. Yksilötasolla dekadenttinen ihminen on kykenemätön tunteisiin eikä hän löydä tavoittelemastaan nautintoelämästä enää viehätystä. Ihmisen mielen valtaa rajaton ja ratkaisematon melankolia.

Volter Kilven varhaistuotannosta aikakauden merkkiteoksena pidetään Antinousta vuodelta 1903. Tunnustaudun Volter Kilven myöhemmän Saaristosarjan suureksi ystäväksi. Koen, e…

Tammikuun 2018 suositukset

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla ja Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla

Paul Auster: 4321 (2017 Tammi, suom. Ilkka Rekiaro, 1141 s)
Niin kovasti toivoin, että Auster olisi noussut vuosien suvannostaan, palaisi huipputeostensa tasolle ja kruunaisi uransa, kuten kansilehti lupaili.
Hän rakentaa Archie Fergusonin henkilöä ja samalla kuvaa 1900-luvun Amerikasta pieteetillä; niin seikkaperäisesti, että liian usein lipsuu pitkäveteisen puolelle. On kirjailijan taitoa pitää rinnakkain kasassa neljää toisistaan poikkeavaa, mutta samankaltaista Archie Ferguson -tarinaa.
Auster käyttää 1141 sivusta ison osan kuvatessaan yhden 1947 syntyneen juutalaistaustaisen newyorkilaisen kirjoittajan uran alkuvaiheita ja kirjallisuudenopiskeluja kertoen siis itsestään, summaten uransa. 4321 on hyvä tarina, hyvin kirjoitettu, mutta aika raskas lukukokemus. Ihan loppu – viimeiset kahdeksan sivua – ovat Austeria parhaimmillaan. Ne paljastavat paitsi logiikan kirjan nimen takana myös summaavat edelliset 1133 s…

Dieter Wellershoff: Simpanssin kauneus

En tiedä, mistä se johtuu, mutta Simpanssin kauneus maistui, näytti ja tuntui länsisaksalaiselta 1970-luvulta. Miksei sellainen voisi olla hyväkin asia ja houkutteleva elementti kirjassa, mutta tämä lukukokemus oli tunkkainen ja vanhahtava.

Simpanssin kauneus kertoo Klaus Jungista, joka opinnäytetyössään tekemän väärennöksen myötä suistuu elämässä sivuun. Jung työskentelee väkivaltaisessa orjatyösuhteessa ja vapauduttuaan viettää elämäänsä petollisessa parisuhteessa ajautuen lopulta tuhoon. Jung on yksinäinen ja lannistettu automaattiasentaja, jonka elämän ovat vallanneet tyhjyys ja pettymys.

”Kaikki, mikä tuntui jo paljastuneen hänelle, muuttui jälleen epävarmaksi ja alkoi hajota, ja hän tunsi menettävänsä jälleen sisäisen ryhtinsä. Hän ei kyennyt enää ajattelemaan, sekava, erilleen pyrkivä, tyhjä levottomuus oli tullut ajattelun tilalle käsien ja jalkojen jatkaessa liikettään konemaisen tasaisesti.”

Klaus Jung käy läpi elämänsä mysteereitä ja hänelle tapahtuneita asioita. Siirtymät …

Autiot paikat

Hyvät lukukokemukset seuraavat toisiaan, välillä osuu kohdalle erinomaisiakin. Mutta harvemmin tekee kirjan kannen suljettua mieli matkustaa – ellei peräti muuttaa – Huippuvuorille, Detroitiin tai Oijärvelle.

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä. 2017 Like, 262 s.

Reunaseutujen rappiota voi tarkastella esteettisesti, ja tyhjentyneet tanssilavat näyttävät kauniilta, mutta vakavampi asia on tietenkin se, että monelle välttämättömät peruspalvelut ovat satojen kilometrien päässä. Hyvinvointivaltio on hyvin kaukana, kuntaliitosten myötä yhä etäämmällä.

Koulun aloitti viime vuonna yksi oppilas, tänä vuonna samoin, mutta nyt näyttää siltä, että kylällä on syksyllä 2019 neljä ekaluokkaista. On päästy koululaisten loma-aikojen ilmaisen joukkoliikenteen piiriin, mutta kylän bussilinjan kulkeminen on päätetty keskeyttää juuri koulujen loma-aikoina. Syy Pekan sietämättömään päänsärkyyn ei ole selvinnyt vielä toisellakaan terveysasemakäynnillä. ”Ne on…