lauantai 30. huhtikuuta 2016

Huhtikuussa 2016 luetut


Suosituksiksi nousevat

Volter Kilpi: Kirkolle

Pertti Lassila: Ihmisten asiat

Katri Lipson: Detroit


Lukukokemuksina säilyvät

Tero Somppi: Raivo (2016 Myllylahti, 322 s).
Olen seurannut jännityskirjailija Tero Sompin uraa alusta saakka, ja luokittelisin hänet tällä saralla luottomiehekseni. Omassa lajissaan Somppi ansaitsisi laajempaa huomiota kuin mitä tähän asti on saanut. Suoraviivaisen ja sujuvasti luettavan Raivon rikostarinan konteksti on pääkaupunkiseudun kuriton liikennekäyttäytyminen.

Markus Ånäs: HIFK, ikuisesti sinun (2015 Johnny Kniga, 364 s).
Hyvin kirjoitettu ja kiinnostava HIFK:n tarina. Monipuolista ja detaljeissa tarkkaa työtä kirjoittajalta. Koska kirja on avoimesti kirjoitettu myös fanipohjalta, suotakoon vahva punainen hehkutus. Laadukkaita urheilukirjoja luen aina mielelläni.


Unohduksiin painuu

Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? Toim. Ville-Juhani Sutinen (2015 Savukeidas, 158 s).
Minäkin luin toissa kesänä David Foster Wallacen 1079-sivuisen Infinite Jestin. Pidin kirjasta, mutta silti minulla oli kovat odotukset Ville-Juhani Sutisen toimittaman artikkelikokoelman otsikkoa kohtaan. Ne täyttyivät ja eivät. Samuli Knuuti ja Tommi Melender onnistuivat täydentämään ja auttoivat tulkitsemaan omaa lukukokemustani. Eräät toiset kirjoittajat vain sekoittivat pakkaa. Aion lukea Infinite Jestin vielä uudestaan, toivottavasti suomennoksena.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Volter Kilpi: Kirkolle

Volter Kilpi: Kirkolle (1937 Otava, 440 s).

Yle Areenan äänikirja. Radioteatteri esittää Volter Kilpi: Kirkolle. Lukijana Esko Salervo (2014; 105 osaa) http://areena.yle.fi/1-2307268

Lähdin Volter Kilven venekunnan mukana kokonaisen teoksen mittaiselle kirkkomatkalle marraskuun ensiloskien aikaan ja pääsin perille huhtikuun loppupuolella kevään ollessa jo pitkällä. En aina uskonut Volterin koskaan pääsevän sanoihin
"Kirkon kellotkin jo kumahtelivat metsän takana. Kummallinen rauha muutenkin tiellä, vaikka joutua ja kiirettä olikin niin pitkälle kuin silmä väen jonoa ja polun juonta metsän kohduissa erotti. Ei enää oikeastaan paljon puhuttu keskinäisiä, jokaisella olivat nyt omat ajatuksensa ja kirkon tieto mielessä". 



VOLTER KILPI ON HAUSKA MIES

Volterin maailma lävähti ensimmäisistä sanoista saman tien aisteille. Mitä tekstin, kielen ja poikkeuksellisten sanojen tykitystä. On juhannus 1800-luvun loppupuolen länsisuomalaisessa saaristokylässä ja ollaan lähdössä veneellä kirkolle. Lahdenperän talo sijaitsee rannasta kauimpana, niinpä sieltä on lähdetty ensimmäisenä liikkeelle. Hyvissä ajoin pitää olla, ja lautamies-isännän johdolla tullaan kylän läpi. Isännän mieli soimaa kulkiessaan kylänväkeä, ketä mistäkin syystä. Toisten joukossa kulkee renkipoika Albin, aikamiehen elkein kun on saanut päälleen ensimmäiset oikeat alushousunsa.

"Albin siis kesti kiusaukset ja asteli akkunan editse päätä nostamatta ja siten säilytetyin niskonököin ja leuanpidoin, ikäänkuin mies hänen ijässään ja hänen nykyisissä trompuissaan möisi kunniansa ja orastavien viiksenalkujensa vakaisuuden arvot, jos nyt oli heikko ja siirteli silmää tientantereen totisista ja kaksivartisista kärrynraiteista niin huikenteleviin ja perhosenkirjaviin kuin tytönkoreuksiin akkunoissa ja lehakkoihin lenningeissään."

Naurahdin todennäköisesti ääneen Haagan torilla, kun Vähätalon isäntä sai partaa ajaessaan haavan toiseenkin poskeensa. Päivän nauru on välillä tullut hieman halpamaisesti henkilön nimestä, mutta yritäpä itse kuunnella julkisessa tilassa pokkana, kun yhtäkkiä tarinaan astuu Ylispään Brynolf. Ymmärrän hyvin kynnyksen Volter Kilven tekstiä kohtaan. Vaikeahkoon kieleen tottuu kuitenkin nopeasti. Se kuljettaa mukanaan, outoihin sanoihin ei tule juututtua, kun tekstin rytmi on tuttu.

Kirkolle lähtijöitä mietityttää paljon toistensa vaateparsien vertailu. Minkälaisissa vetimissä sitä kehtaa juhannuskirkkoon lähteä. Siitä ja yhtäkkisestä lähtemisen tohinasta kehkeytyy pieni riitakin Vähätalon Justiinan ja Andersin välille.  Justiina ei säästele sanojaan naapureidensakaan pukeutumista tarkkaillessaan.

"Ja kuinkas on räähkä ja vaivainen tälläkin erällä taas hankkinut itsensä; vaatteet roikkumassa yllä kuin roitinkluutit riukuseipään uumilla variksenpeljätyksinä pellolla; siepattu orsilta, mitä lievettä kynsiin on sattunut ja hamssittu ylle niin kuin on kerjetty, holoröijykin napitettu vääriin reikiinsä rinnoilla ja hame vinosti ryntäillä!"

UNIVERSAALIEN SOSIAALISTEN TILANTEIDEN JA SUHTEIDEN TULKINTA

Porukkaa kertyy lisää, kun matka kohti venevalkamaa etenee. Sen myötä lisääntyvät kiusalliset kohtaamiset ja hienot kuvaukset siitä, kuinka ihmiset pyrkivät ajoittamaan kävelynsä, hidastamaan tai nopeuttamaan rytmiään välttääkseen naapurinsa. Välttyäkseen joutumasta kohtaamaan vanhat riidat ja kyräilyt.

On yksinkertaisesti nerokasta, miten Volter Kilpi kuvaa ihmisten välisten suhteiden jännitteitä, sosiaalisia kerrostumia ja ajatusten monitasoisuutta kertoessaan, kuinka kaksi isäntää juttelee viljasta, lehmistä, lampaista ja hevosista. Tunne-elämän kuvaus on mestarillista kirjallisuutta.

Metänkylän Agata, omavarainen leskirouva liittyy kirkkokulkueeseen ja taas kuulokkeista valuu tarkkanäköistäkin tarkkanäköisempää kielellistä ilotulitusta. Agata on kylän vanhin ja ollut jo monen kirkkomatkalaisen syntymässäkin mukana. Hän suhtautuu elämänkulkuun vanhuksen viisauden ja kokemuksen tyyneydellä. Agata kulkee Vihtoriinan ja Justiinan välissä kuunnellen näiden sanailuja ja kateellisia kyräilyjä.

"Kuinkas tuli mieleenikään: jokos teidän isä nyt on jo maksanut saalin hinnan vai Alastalon kapteenille: syksyllähän se kuului jääneen velkaa?, kysäistiin samassa kavalan hurskaasti ja kielenpään livahtamalta sekä kuin ohimennen ja äkiltään, pari keltaista hammaslohkoakin vilahti samassa kuin vahingossa näkyville huulien kapeilta ja hymyn happamilta."

Mattsonin Marjaanan ja Herras-Mantan paheksunnan ja juorujen aiheena on Siljan ja Vernerin nuori ja sopimaton rakkaus. Pahat kielet kertovat, että Verneri on jo naitettu Urkolan Suomalle ja myötäjäisinä on liikkunut parkinpykäysrahoja. Itkuhan siinä Siljalta pääsee pahojen puheiden takia, kun tuli julkinen häpäistys ja salaisuuden paljastuminen.

Toistalolla on arkea ja juhlaa, kun isä saapuu purjehdukselta kotiin juhannukseksi. Mutta tällä kertaa hieman yllättäen kesken leivonnan tuvan ollessa vielä sekaisin. 10 vuotta ovat olleet naimisissa, mutta niin vaan on ihminen häveliäs, kun ei ole pitkään aikaa nähty. Onneksi lapsi toimii siinä sylissä katalyyttinä.

"Kättä vain siis paiskattiin ja sen verran vävähtelivät äidin huulet ja välähti isän silmässä, että kumpikin tiesi ilon olevan isoisen ja yhteisen niin itsessä kuin kaivatussakin. Olihan Väinö nyt kuitenkin äidin sylissä, vierastelevana tosin ja toisen käden sormen päätä huultensa väliin lykäten, mutta omana pallerona kummallekin, ja niinpä oli, jos mitä neuvottomuutta ja ylenkyllän arastelua oli näin ensikohtaamisen yllätyksissä, yhteinen puheenaihe ja huomion kohde kohta käsillä ja mielen tarjolla."

Väki pakkautuu rantahuoneelle ja Juuvanin vaari sälää pumppuhommissa, vanhimman oikeudella neuvoo ja toruu, "koska jo ikävuosienkin vuoksi ihmisellä on neuvonvelkaa nuoremmille ja taitamattomille."

Kun vanha Agata astuu muiden auttamana, tarkoin sanattomasti määritetyllä vuorollaan ja määritetylle paikalleen kirkkoveneeseen, ollaan Volter Kilven Kirkolle-teoksen ytimessä. Volter on käsittämättömän taitava kuvaamaan ihmisten muodostaman yhteisön rooleja, asetelmia ja keskinäisiä arvonantoja; niiden selkeitä ilmenemisiä ja toisaalta epävarmuuksia, joita yhteisöön vielä sosiaalistuva tai sopeutumaton yksilö kokee. Hän onnistuu kiteyttämään ihmisten väliset suhteet vaikkakin laveasanaisesti, niin kuitenkin hetkeen, kun kirkkoveneeseen astutaan. Kaikki on läsnä.

Asettuminen veneen penkille aikaansaa ärtymystä, kateutta ja muita pahoja ajatuksia. Toistuu sama asetelmien haku kuin aiemmin tien päällä, mutta nyt vain astetta hankalampana, koska vierekkäin mahtuu vain määränsä ihmisiä. Ja toisaalta asetelmat kirkkoveneessä näkyvät selvemmin ja vaikuttavat voimakkaammin.

”Niinpä ihmisiä tuli ja väkeä riitti, sillan parras aina tunkemalti täynnä ja purkumalti sulloillaan, vaikka alinomaa läiski ja yhtä mittaa silahti, milloin keskipaatin piitoilla tai keulapakan kansilla, takapuolen tuhdoilla tai parraslaudan syrjillä, kun nuorta loikahti ja vanhaa vaappui, notkeata lennätti ja kankeata kapusi, lasta ja miesikäistä, muorinkyykkää ja neidonvirpaa, pojanhuiskaa ja isännän verkkaista, roiman tasajalkaa tai sivuhivun varovihkaa, ketterän kippaa tai tämmikkään tanaa, sirosen suihkaa tai kömpelön poukoin yksin ja kaksin, kolmisinkin kerraltaan yht’aikaa tai vuoroa varoten sinkasi itsensä tai keinotellen livahti parsien notkoilta paatin keikuille, kuinka kukin pääsi, tilan umpi salli ja väen ahto päästi.”

VAIKENEMISESTA

Volterin teoksissa parrat pärisevät ja kielenkannat laulavat, mutta harvaan asutussa saaristolaispitäjässä hiljaisuus on kuitenkin yksi peruselementeistä: puhekaverit ovat vähissä.

" 'Höm-höm', yskähteli Henriksson, koska kurkku oli kotoisilta vaikenemisilta ja arkiviikolta vielä vähän ruosteinen ja tarvitsi selvittelemisiä ennenkuin siitä enempiä puheita juoksi, ja koska sitä paitsi näin äkkinäisiltään ja Vähäntalon ja Isontalon välissä kävellen oli viisasta ja varovaisinta päästää itsestään aluksi ainoastaan semmoista ääntä, joka kummallakin sivuvierellä sopii ymmärtää ja saatettiin käsittää pelkäksi myönnöksi ja tasamieliseksi hyvänsuan suostumiseksi." 

Herman Härmälä ja Judittansa saapuvat vain harvoin saariston erakkoelämästään muiden pariin, viimeksi näin on käynyt helluntaina. Ja kun tämä arkioloissa toisilleen puhumaton, lapseton pariskunta saa kielenkantansa auki, ei jumalanpilkastakaan olla kaukana. Varsinkin Herman puhuu aivan levottomia.

"Hermankin, Härmälän Herman, jolta siis ensi äkiltä ja ihmisiin sattuessa oli verien vilpastumilta äänenpito ja puheenjuttu jo karannut varasmenoille ja aituriloikille ennenkuin veräjätkään olivat katsotut kunnolleen avoimiksi edessä ja säälliset hyvätpäivät vaihdettu miesten kesken kirkkotiellä--"

Munakarin Jojakim, yksinäinen leskimies saareltansa ja veljensä Tapani astuvat näyttämölle. Luvut Vierniemen Joosepin ja Sandran hiljaisesta tuvasta luen varmasti vielä monta kertaa.

”Mutta miespuolillakin ja peräpuolissa paattia oli puheen porina ja jutun sätinä jo aivan yleinen, ja jos oli joukossa vaikenijoitakin ja leuansäästäjiä niin kuin esimerkiksi Juuvanin vaari tai Vainionperän Heikki, toinen luonnoltansa ja toinen kototottumukselta ja suunavauksen uskalluksen puutteesta, niin oli seassa muita, jotka paransivat vahingon heidänkin puolestansa niin, että taukopaikkoja ei tarvinnut pelätä tarinan menossa.”


ELÄMÄ KIRKKOMATKANA

Kun kirkkomatkaa on taivallettu venerantaan saakka, johtaa Lahdenperä edelleen joukkoa. Perässään ensin nuorisoa: Vihtori ja Artturi, Ylispäästä Aku ja Osku, Uudentuvan Jalmar, Miina ja Isontalon Eemil, Vähäntalon Selim ja Toistalon Hulda. Heidän perässään itse Toistalon kapteeni, Feeliks-vouti ja teijapiika Feemi.

Miten minua kerta toisensa jälkeen jaksaakin naurattaa, kun Volter jaaritteluihin uppottuaan yhtäkkiä taas polkaisee ryhmänsä liikkeelle. "Kas ja kaspa vaan, Vuorniemen Franssikin kotona ja maissa ja tulossa kirkolle, arvasi sen, kun Toistalon kapteenin näki, että väkikin on vapaana haminasta ja miehiä meriltä kylässä!"

Juuvanin vaari menee edeltä rantahuoneeseen ja valmistautuu pumppaukseen. Jokaisella on oma toimensa ja oma ruutunsa, ne pienenevät elämän loppua kohden. "Vaari oli nimittäin toimellinen mies, vaikka nyt jo syytingille siirryttyään ja pytingin päätykammariin muutettuaan talontoimista poissa ja senvuoksi enää vain silmävaralta asioissa. Eihän sopinut sorkkia itseänsä pojan toimiin, joka nyt oli isäntänä talossa ja tarvitsi tilat niin aikomustensa kuin toimentekojensakin kyynäspäitten vierillä vapaiksi huhkiakseen nyt vuorostansa hänkin mihin selkä ja järki riitti."

Mitä lähemmäs kirkkoa, sen selvemmin elämän matkan symboliikka nousee esiin. Tunnelma on lopussa aivan ainutlaatuinen. Volterin kieli sen tekee, estää symboliikkaa muuttumasta itsestään selväksi tai teennäiseksi. Lopussa nimittäin elämän kulku on jo niin ilmeistä: sukupolvet ovat saapuneet, kirkkomaa on täynnä vainajia, seurakunta sulkeutuu kirkkosaliin, taas yhteen yhteisön rituaaliin.

”Kaiketi oli laita siten, että hänkin, vaikka osattomaksi oli jäänyt ja yksinäisyyteen, haiki sitä hupaa, jota ihmisillä oli toisistansa, ja kun viikot eli omissansa, niin tuli pyhäisin paattiinkin, jotta taas kuuli ihmisääntäkin eikä sitä unohtanut: sai samalla käydä Sandran haudallakin ja liikutella mieltänsä, jottei lopen jämähtänyt.”

ÄÄNIKIRJASTA JA LUKEMISESTA

Volter Kilven Kirkolle oli elämäni ensimmäinen äänikirjakokemus, ja käytössäni oli Kirkolle myös perinteisenä kirjana. Tämän kirjoituksen tekstinäytteet ovat Otavan pokkaripainoksesta. Äänikirja löytyy tallenteena alussa olevasta linkistä.

Välillä vain kuuntelin äänikirjaa, mutta suurimman osan ajasta kuuntelin ja seurasin tekstiä samanaikaisesti. Se kesti noin 150 päivää. Sivuja kirjassa oli 440, joten etenin hitaasti keskimäärin vain kolmisen sivua päivässä. Äänikirjan pituus oli 105 jaksoa, noin 14 tuntia. Yhden painetun sivun kuunteleminen kesti kaksi minuuttia. Laittoi miettimään, luenko itse liian nopeasti, pitäisikö omaksua tällainen lukuvauhti muutenkin.

Lukija Esko Salervon ääni oli vivahteikas, selkeä ja miellyttävä. Hän kuulosti minusta näyttelijä Eero Aholta. Pelkkä kuunteleminen oli haasteellista, koska en pystynyt näkemään tuttuja luotsimerkkejä: missä alkaa uusi kappale, milloin on dialogin aika, milloin edetään runomitassa. Lukujen numerot ”yksi”, ”kaksi” sekä otsikot yllättivät aina.

Hommaa eivät yhtään helpottaneet Volter Kilven huikean pitkät ja monipolviset virkkeet. Vähän väliä teki mieli palata takaisin – mitä oikein sanottiin – olipa hienoa tekstiä. En ehkä valinnut ensimmäiseksi äänikirjakseni kaikkein helpointa tekstiä, ja vaikka kokonaisuuden hahmottaminen oli hankalaa, niin päällimmäisenä oli kuitenkin tunne: antaa mennä vaan.

Lukukokemuksena tämä oli aivan ainutlaatuinen. Volter on ollut mukanani ratikan kyydissä, kävellyt Helsingin keskustan läpi syksyn viimassa ja kevätauringon lämmittämässä keskuspuistossa. Herkuttelen ajatuksella, onkohan kukaan koskaan kuunnellut Volter Kilpeä Helsingin työterveyskeskuksen odotustiloissa tai nepalilaisessa kantaravintolassani. On satanut vettä ja ollut mustaa, kevyt ensilumi ja alkutalven ensimmäiset kylmät, loppiaisen paukkupakkaset. Helmikuussa kuuntelin tarinaa matkalla Kallion kirkkoon. Volter Kilpi on suuri kirjailija ja Kirkolle erinomainen teos.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Pertti Lassila: Ihmisten asiat

Pertti Lassila: Ihmisten asiat (2013 Teos, 167 s).


Toimittaja Suvi Aholan esitellessä viime syksynä Finlandia-ehdokkaita tulkitsin, että hänen oma suosikkinsa oli Pertti Lassilan Armain aika. Minäkin pidin siitä paljon, ja halusin heti lukea myös Lassilan esikoisromaanin.

Ihmisten asioiden kertoja on nimeämättömäksi jäävä vanha leskirouva. Hän on juuri haudannut miehensä Jarnon, eikä heillä ollut lapsia. Ainoasta ystäväpariskunnasta Ritva on jo kuollut, ja tämän miehen Teuvon kanssa ei oikeastaan koskaan ole ollut paljoakaan yhteistä puhuttavaa. Jarnolle ei järjestetä muistotilaisuutta.

Leskirouva käy ajatuksissaan ja muistoissaan läpi elämäänsä. Ajalliset kiintopisteet kiinnittävät elämäntapahtumat menneisiin vuosikymmeniin. Leskirouva luopuu ja poistuu elämästä asteittain ja vääjäämättä.

”Jos ei katso ulos maailmaan, voi katsoa sisään itseensä. Minä katselen ja näen kuvia elämästäni, asioista, jotka satun muistamaan. Ihmiselämä, kun sitä katsoo, mitä siitä on jäänyt, se on kuin valokuvia, jotka ovat piirongin laatikossa päällekkäin ja lomittain monissa asennoissa, ei niillä ole tekemistä toistensa kanssa.”

Pertti Lassila kirjoittaa tarkkoja kuvauksia hyvästä elämästä ja elämän hyvistä hetkistä. Kuten Armaimmassa ajassa, myös Ihmisten asioissa havainnot luonnosta ja ihmisten elämänkulusta soljuvat ja lomittuvat luontevasti toisiinsa. Ihmisten asiat on kirjan nimenä nerokkaan yksinkertainen, sillä niistä tarina myös kertoo. Ihan tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä.

”Emme muuttaneet koskaan muualle, ei ollut mitään aihetta. Viihdyimme Munkkiniemessä, kauppoja oli lähellä, keskustaan pääsi kätevästi raitiovaunulla tai bussilla, mutta talo oli silti rauhallinen. Asunto on neljännessä kerroksessa, josta näkyy pihaa ja puistoa, ja siinä on myös parveke. Aikanaan taloyhtiössä päätettiin lasittaa parvekkeet, joten parvekkeesta tuli kuin ylimääräinen kesähuone tuoleineen ja pöytineen.”

Pertti Lassilan kieli on yksinkertaista ja hänen sanavalintansa sisältävät paljon. Haikeus ja kauneus ovat tekstissä sisällä, eikä niitä ole tarvetta tuoda erikseen esiin. Lauseet ovat samanaikaisesti raskaita ja kepeitä. Niitä on helppo lukea, vaikka kaikki tuntuu hyvin merkitykselliseltä.

Elämä on katoavaista, ja elämä on vain mennyt.

”Ihan niin eivät asiat menneet, vaikka eivät huonostikaan menneet. Niitä iloisia ystäviä ei ollut helppo löytää, eikä se nuori mieskään ollut sellainen, jollaista olin ajatellut, vaan koko elämästä tuli lopulta aivan muuta.”

Niin kokenut kirjallisuuden ammattilainen kuin Pertti Lassila onkin, hän on mielestäni kehittynyt kirjailijana kahden romaaninsa välillä. Armain aika (2015) ja Ihmisten asiat ovat samanhenkisiä, hienoja kirjoja molemmat, mutta uudemmassa ilmaisu on esikoista kehittyneempää ja koostuneempaa.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Katri Lipson: Detroit

Katri Lipson: Detroit (2016 Tammi, 375 s).

” ’Eniten maailmassa rakastamme poikaamme. Hän on älykäs, huumorintajuinen, herkkä, lämminsydäminen, monella tavalla lahjakas.’ Nämä ominaisuudet on lueteltava, koska tohtorilla voi olla ennakkoluuloja jääkiekkoilijoita kohtaan.”


Mitä kohtalokkaassa laitataklauksessa tapahtui? Videokuvan perusteella näyttää kuin Timothy ehtisi huomata järkälemäisen vastustajan lähestyvän takaviistosta. Miksi hän ei suojaudu ja ota taklausta turvallisesti vastaan, vaan kääntää katseensa toisaalle? Pelikellon ajassa 57:23 päättyy yhden lupaavan NHL-kiekkoilijan ura ja vähän sen jälkeen myös toisen.

”Sitä on paha katsella. Katsoja tuntee sen omassa niskassaan, sormet kokeilevat vaivihkaa liikkuvatko vielä. Mutta taklaustakin pahempaa on katsoa jäälle lysähtäneen Callahanin mykkää liikkumattomuutta ja jäähallin kattoa tapittavia silmiä.”

Parikymppinen Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena nevadalaisessa kuntoutuslaitoksessa. Timothy seuraa tiiviisti entisen pelikaverinsa Nathan Delormen edesottamuksia. Nathaninkin ura on päättymässä hyvin nuorena. Hän on palkannut seurakseen sokean ilotytön Janet van Dyken. He viettävät viskinhuuruista aikaa motellihuoneissa, tien päällä ja aavikolla.

Timothy odottaa, mutta Nathan ei tule häntä katsomaan. Nathan lupasi aina suojella Timothya, ottaa vastaan tämänkin mustelmat. He ovat molemmat pudonneita, pohjaan kolahtaneita. Timothy liikuttaa vain päätään ja hartioitaan. Nathanin syöksykierre on jyrkkä ja sitä sävyttää välinpitämättömyys, kaiken tuhoava mielen tyhjyys.

”Timothy tulee kärsimään karmeita tuskia Nathanin takia. Sekä henkisiä että ruumiillisia. Eivätkö he muka tienneet sitä heti jo siellä pukuhuoneessa.”

Moni on kirjoittanut, että Detroit on kirja jääkiekosta. Olen eri mieltä, vaikka avaintapahtumat sijoittuvatkin päätypleksin edustalle ja joukkueen illanviettoon. Detroit on kirja ystävyydestä ja tuhotuista unelmista.

Katri Lipson vie kolmannen romaaninsa tapahtumat uusille areenoille. Taakse jäävät Kosmonautin ja Jäätelökauppiaan Itä-Eurooppa. Neuvostoliitosta ja Tsekkoslovakiasta siirrytään nykyajan USA:han ja Kanadaan. Itäblokin köyhyys, kylmyys ja kaaliruoat vaihtuvat prameisiin halleihin, autiomaan paahteeseen ja miljoonasopimuksiin.

Detroitista oli lupa odottaa Jäätelökauppiasta helppolukuisempaa, vähemmän vaikeaselkoista. Se toteutui, mutta samalla aavistuksen verotti Katri Lipsonin kirjojen omalaatuista tunnelmaa. Paikoin jopa arvasin, mitä tulee tapahtumaan.

Detroitin dialogi ja ihmisten eleiden kuvaaminen vuorovaikutuksen aikana on vähäeläistä, kirkasta ja täyteläistä. Lipsonin kieli on uskottavaa ja luonnollista. Hän ei käytä turhia sanoja. Dialogi, tarkat havainnot ja ihmisten ajattelun kuvaaminen rytmittyvät taitavasti.

”Hän pelkäsi niin kovasti, hän pelkäsi aina, että poika loukkaantuisi pahasti. Pienet kolhut olivat parempia kuin ei kolhuja ollenkaan, koska hänestä tuntui, että kolhut ovat kuin velkaa, jota pitää lyhentää säännöllisesti, koska rästiin jäänyt velka ei koskaan unohdu vaan ynnätään seuraavaan summaan.”

Jo Kosmonautissa Katri Lipson kirjoitti hienosti jääkiekosta, ja Detroit vahvistaa, että hän pienistä epätarkkuuksista ja muutamista termien kömpelyyksistä huolimatta tuntee lajin. Ammattinsa puolesta hän tuntee myös lääketieteen. Kaikissa Lipsonin kirjoissa on ollut tarkkoja havaintoja ihmisen anatomiasta ja kehon toiminnoista.  Hän ujuttaa asiantuntemustaan luontevasti vaivihkaisina annoksina – ei kirjoita lääketieteestä, vaan käyttää sitä taitavasti hyväkseen kuvatessaan henkilöitään.

Kosmonautti oli vuonna 2008 paras lukemani kirja, Jäätelökauppiaan (2012) olen lukenut toistaiseksi kahdesti, ja Detroit meni näin huhtikuun alussa vuoden 2016 lukukokemusteni kärkeen. Katri Lipson taitaa olla suosikkikirjailijani.