Siirry pääsisältöön

Heinäkuussa 2016 luetut



Suosituksiksi nousee:


Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi. 

Laura Lähteenmäki: Korkea aika (2016 WSOY, 280 s). Hieno kakkosromaani lupaavan esikoisen perään. Tiivis, lumoava sukupolvitarina perheiden sisäisistä salaisuuksista. Elämänkulusta, kuinka ”asiat vain olivat vyöryneet kuin itsekseen eteenpäin, kuin päätä vailla, omalla tahdollaan ja toisiinsa merkillisesti ketjuuntuen.” Sotien jälkeisiin vuosiin sijoittuvia sukupolviromaaneja on aika paljon, mutta se ei mitenkään himmennä Laura Lähteenmäen tarinan hienoutta.

David Mitchell: Pilvikartasto. 


Lukukokemuksina säilyvät:

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (1989, 2004 Siltala 2016, suom. Juhani Lindholm, 321 s). Olen nyt lukenut Wallacen suomennetun tuotannon ja osan englanninkielistäkin. Katson olevani David Foster Wallace -harrastaja, en fani. Tämä kahdesta alkuperäisteoksesta koottu kirjoituskokoelma on epätasainen: loiston hetkiä ja saman tien unohtuvaa. Toisten ajatuksia lainaten: David Foster Wallace kirjoittaa ajastamme ja maailmasta, mutta jättää lukijalle kokonaiskuvan muodostamisen ja tulkinnan vapauden.
Kannattaa kuunnella myös Radio Helsingin Suuren hesalaisen kirjakerhon podcast Wallacesta.


Unohduksiin painuu:

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2016 Tammi, 366 s). Parasta kirjassa oli Beckombergan sittemmin suljetun mielisairaalan ja ruotsalaisen psykiatrisen hoidon historian kuvaus. Näistä teemoista olisin lukenut mielelläni enemmänkin, koska fiktion puolella Stridsberg ei onnistunut. Henkilöhahmot jäivät etäisiksi, tarina oli täynnä säikeitä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Kehuttu runollinen kielikään intensiivisine siirtymineen ja muistikuvamaisine keskustelunpätkineen ei minua innostanut.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…