lauantai 30. tammikuuta 2016

Tammikuussa 2016 luetut



Suosituksiksi nousevat:

Jonathan Franzen: Purity.

Bernard Malamud: Tuomittu.


Lukukokemuksina säilyvät

Italo Calvino: Paroni puussa (1957 Tammi, 248 s). Italo Calvino –projektini osa 3/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Ihastuttava kirja, sujuva ja mukaansatempaava. Biagio kertoo puuhun muuttaneen veljensä ja koko perheensä tarinan 1700-luvun aatelisessa Italiassa. Tässä on paljon pinnan alla ja varmasti jokaisella lukijalla on oma tulkintansa, mistä tarinassa on kyse.

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja (2008 Otava, 190 s). Oikeusoppinut keski-ikäinen mies kamppailee elämänhallintansa kanssa. Hän ajautuu kohtaamaan länsisaksalaisen 1970-luvun terroriliikkeen entisen rakastettunsa kautta. Ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka luin. Pidin kielestä ja henkilökuvauksesta, mutta kokonaisuus jäi etäiseksi. En saanut riittävästi otetta.

Gary Imlach: My Father And Other Working-Class Football Heroes (2005 Yellow Jersey Press, 232 s). Kirjoittaja kiinnostuu isänsä Stewart Imlachin äkillisen kuoleman jälkeen tämän jalkapallourasta. Skotlantilainen Imlach pelasi lyhyehkön uran huipputasolla 1950- ja -60 –luvuilla. Tarinasta tulee viehättävä matka sen ajan Englantiin. Jalkapallo oli työläisammatti muiden joukossa, mutta sitä tehtiin suurella intohimolla.

Audrey Magee: Sopimus.

Jo Nesbo: Verta lumella II (2015 Johnny Kniga, 272 s). Verta lumella -sarjan itsenäisenäkin teoksena toimiva kakkososa oli ensimmäistä parempi. Huumekuviohuijaukset, palkkamurhaajat, ajojahti, piiloutuminen, väkivalta ja ovelat käänteet ovat ehtaa jännäriainesta. Kirja nousi mielenkiintoisen kerronnan ja hyvin kuvatun pohjoisen miljöön ansiosta lajityyppinsä hyväksi edustajaksi.


Unohduksiin painuu

Tuomas Nyholm: Jarkko Ruutu. Jumalainen näytelmä (2015 Otava, 463 s). Kiistanalaisen jääkiekkoilijan urheilu-uran tilinpäätös oli kiinnostavaa luettavaa. Muistin ison osan tapahtumista, ja olisinkin kaivannut vähemmän niiden kertaamista, enemmän sellaista mitä ei ole aiemmin kerrottu. Jumalaista näytelmää on mainostettu poikkeukselliseksi urheilukirjaksi, mutta olen eri mieltä.



sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus (2015 Atena, 332 s, suom. Heli Naski)


Eletään 1940-luvun Natsi-Saksassa. Peter Faber on nuori opettaja, joka on määrätty voitokkaasti etenevän Saksan armeijan jalkaväkeen ensin Ranskan rintamalle ja nyt valtaamaan Neuvostoliittoa. Katharina Spinell on nuori berliiniläinen, joka asuu äitinsä ja isänsä talossa. Tohtori Weinart on Natsipuolueen mahtimies Berliinissä. Hän on ottanut Spinellin perheen suosioonsa.

Spinellien hyvä asema natsismin uhoa uhkuvassa Berliinissä perustuu osin Katharinan ja Peterin sopimukseen. Vaikka he eivät ole koskaan tavanneet, nuoret päättävät solmia avioliiton. Peter saadakseen pidemmän loman itärintaman kauheuksista; Katharina turvatakseen elämänlaatunsa ja saadakseen mahdollisesti myöhemmin sotasankarin leskeneläkkeen. Puolueen rodunjalostusohjelma mahdollistaa järjestelyn.

Peter ja Katharina tapaavat kerran, ihastuvat ja rakastuvatkin. Pääasiassa tarinaa kerrotaan kuitenkin reaaliaikaisesti kahdessa paikassa. Ensin ollaan voitokkaissa tunnelmissa, kun rintamalinja työntyy kohti itää ja toisaalla Berliinissä nautitaan natsismin saavutuksista. Sitten kaikki muuttuu: Saksan ja Peterin sota muuttuu Staliningradin piirityksen kauheudeksi, ja lopulta liittoutuneiden joukot saavuttavat Berliininkin ja Spinellien kotioven.

Dialogi kuljettaa tarinaa, ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Audrey Mageen teksti on mielenkiintoista. Sodan käänteet, ihmisten ajatukset, riemut ja kauheudet paljastuvat vaivihkaa. Toisaalta, kun julmat ja järkyttävät asiat kerrotaan, ne ovat sivuilla kaunistelemattomina. Ratkaisu toimii hyvin: lukija tietää ja aavistaa enemmän kuin kertoja kertoo tai päähenkilöt osaavat kuvitella. Tarinassa on uhan tuntua. Berliinin juutalaisten kohtalo kuvataan ilman juutalaisia, mikä tekee siitä karmivamman.

Rannekellonipun alla hän näki kultakoristeisen, mustan täytekynän, jonka nipistimeen oli kaiverrettu nimi Samuel. 
”Voin poistaa nimen”, panttilainaaja sanoi.
”Sitten se olisi täydellinen.”
”Tahtoisitteko tilalle toisen nimen?”
”Peter.”
Hän antaisi sen Peterille jouluna.

Sopimus on aika simppeli kirja. Katharina on uskomattoman naiivi ja sotilaat epäaidon tuntuisia kyseenalaistaessaan oloaan syvällä itärintamalla, Venäjän arojen pakkasessa. Naiivius ja yksinkertainen kerronta on varmasti tarkoin valittu tyylikeino, ja etenkin alussa toimiikin hyvin. Myöhemmin se alkaa kyllästyttää, vähän ärsyttääkin. Arvioisin, että kirjasta jopa yhdeksänkymmentä prosenttia on dialogia, mikä on omaan makuuni liikaa.

”Minulle se on tärkeää.”
”Miksi se on sinulle niin pirun tärkeää?”
”Meidän täälläoloomme on syy, eikö niin?”
”Kyllä, se, että olemme sotilaita.”
”Ei, Fuchs, me olemme täällä hävittämässä kommunistit ja juutalaiset Venäjältä. Jotta minun vaimollani ja lapsellani on parempi tulevaisuus.”
”Ei se ole niin yksinkertaista.”
”Helvetti, tee siitä niin yksinkertaista.”

Kirjan hurjan dramaattinen loppu saa henkilökuvauksen tuntumaan syvällisemmältä kuin edeltävillä sivulla. Loppu muistuttaa lukijaa, mistä tarinassa oli kyse, sopimuksesta. Loppu jätti minut kirjan puutteista huolimatta pohtimaan, oliko Sopimus sittenkin parempi kirja kuin lukiessa tuntui. Ainakin Katharina ja Peter jäivät vahvasti mieleen.



perjantai 22. tammikuuta 2016

Ei tippa tapa


"elämä on tylsää jos ei joskus juhli näin"

Irwin Goodmanin esittämä ja Vexi Salmen sanoittama reipastempoinen klassikko on vuodelta 1966. Rämpyttävä kitara ja rempseä rytmi vievätkin kuulijan hetkessä ajassa taaksepäin. Voi melkein kuulla lippalakkisten härmäläisten humalaisen yhteislaulun. Järvi-Suomen leirintäalueet raikaavat, ja 1970-luvun isät pistävät huoltamobaareissa reteesti menemään. Irvisteltiin vain.


"no kuka sitä aina jaksaa olla selvinpäin"

Neljä vuosikymmentä myöhemmin Matti Johannes Koivun tulkinta on erilainen. 1980-luvun pojat istuvat villasukat jaloissa hiljaa huoneidensa nurkissa. He soittavat kitaraa näppäilyotteella, ja taustalla kuuluu tuskin erotettava hiljainen syntikka. Tempo on hidas, ääni hento. Juhlat ovat ohi. Antaa mennä vaan.

"kaikki murheet huuhdotaan me sisältämme näin"




tiistai 12. tammikuuta 2016

Bernard Malamud: Tuomittu

Bernard Malamud: Tuomittu (1966 Gummerus, 315 s, suom. Eero Raassina ja Risto Lehmusoksa)


Helsingin kaupunginkirjaston Pasilan kirjavarastosta löytyy vaatimattoman näköinen sininen nide. Kansilehtiä ei ole ehkä koskaan ollutkaan, kellertyneillä sivuilla on virkailijoiden lyijykynämerkintöjä, ja mitä kaikkea sivuihin onkaan vuosien aikana tahriutunut. Murusia putoilee syliin sivuja käännellessä, ja lukemisen jälkeen tekee mieli käydä pesemässä kädet.


Mad Men –televisiosarjan Don Draper ei ensisijaisesti ollut lukumiehiä, mutta sarjan kulkuun kuului upottaa kulttuurisia signaaleja ajankuviksi sekä kertomaan katsojille, missä vuodessa mennään. Mad Menin viidennen tuotantokauden seitsemännessä jaksossa eletään vuotta 1967. Donilla on iltalukemisena Bernard Malamudin The Fixer (Tuomittu), joka oli samana vuonna voittanut National Book Awardin ja Pulitzer-palkinnon.

Kirjavalinta oli mielestäni sarjan käsikirjoittajilta taitava. Sinällään aika ilmeinen, koska samoin kuin esimerkiksi Beatlesin musiikki toisessa kohdassa, myös Tuomittu ankkuroi kohtauksen tukevasti aikaansa. Toisaalta, kun kerran Tuomittu oli noinkin tunnustettu ja menestynyt teos, tuntuu sisältä tyhjän Don Draperin loogiselta lukea juuri kirjaa, jota vuonna 1967 kuuluukin lukea.

Jakov Bok on köyhä työmies, joka kokee häpeää vaimonsa ja omaisuutensa menettämisestä ja lähtee kotikylänsä juutalaiskorttelista Kiovaan etsimään parempaa elämää. Eletään tsaarin ajan Venäjällä ensimmäisen maailmansodan alla. Juutalaisvainot ovat kiivaimmillaan.

”Remonttimiestä vaivasi enemmän kuin hän halusi itselleen myöntää sellainen tunne, että hänellä ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa lähtemiseensä. Hänen harvat ystävänsä olivat jääneet taakse. Hänen tottumuksensa, häneen parhaat muistonsa – niitäkin oli – olivat takanapäin. Mutta niin oli myös hänen häpeänsä.”

Kiovassa puhdasuskoisen ja oikeudenmukaisuuteen luottavan Jakovin juutalaisuus johtaa työpaikan menettämiseen. Samalla hänet vangitaan liitettynä rituaalimaisia piirteitä sisältäneeseen pienen pojan murhaan. Murhaoikeudenkäynnin odotus tutkintavankeudessa on pitkä, ja Jakov rikoksineen edustaa kaikkea, mitä juutalaisuudessa pelätään. Kaikki ovat Jakovia vastaan ja monet yrittävät huijata. Miehen on mahdotonta puolustautua.

”Teidän osuutenne tässä murhajutussa oli meille tuttu jo ennen kuin suoritimme pidätyksen. Olitte ainoa sillä alueella asuva juutalainen lukuun ottamatta Mandelbaumia ja Litvinovia (…) Epäilimme heti juutalaista, koska kukaan venäläinen ei voinut mitenkään tehdä kyseisenlaista rikosta.”

Tuomitun teksti on konstailematonta ja selkeää, tarina hyvin suoraviivaista asioiden ja tapahtuminen pelkistettyä kertomista. Alkuun se tuntuu – vanhahtavan suomennoksen maustamana – hieman liiankin yksinkertaiselta, mutta kehittyy sivujen edetessä kirjailijan taidonnäytteeksi. Lukija saa Malamudin kirjasta tekstiä suuremman lukukokemuksen.

”Jakov laski. Hän laski aikaa, vaikka koetti olla laskematta. Laskeminen edellytti laskemisen loppua, ainakin sellaisen miehen kohdalla, joka käytti vain pieniä lukuja. Kuinka monesti hän oli laskenut sataan elämässään? Kuka voi laskea ikuisesti? Sellainen kerrostaa aikaa.”

Tuomittu on suorasukainen ja säälimätön tarina yksinäisyydestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja toivottomuudesta. Kirja toimii myös yksilön vapauden kautta kerrottuna lyhyenä oppituntina Itä-Euroopan juutalaisvainojen historiasta. Hyvä kirja, hieno lukukokemus.

”Jakov olisi ollut iloinen, jos asiat olisivat vielä olleet niin kuin ennen. Hän toivoi, että olisi saanut nauttia hieman mukavuudesta, vapaudesta – niin kuin silloin. Kahleissa kaikki mikä oli jäljellä vapaudesta oli elämä, vain olemassaolo; mutta olemassaolo ilman pienintäkään valinnan mahdollisuutta oli samaa kuin kuolema.”





maanantai 4. tammikuuta 2016

Jonathan Franzen: Purity

Jonathan Franzen: Purity (2015 Siltala, 600s, suom. Raimo Salminen)

”Kun Charlesin monet kuherruskuukaudet olivat ohi, hän ryhtyi kirjoittamaan isoa kirjaansa, romaania joka toisi hänelle paikan modernin amerikkalaiskirjallisuuden kaanonissa. Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus ja pituus.”



Jonathan Franzenia on ollut jo ikävä. Niin erinomaisia ja oman lukuharrastukseni kulmakiviä ovat Muutoksia (2003) ja Vapaus (2011), ettei lempikirjailijan titteli ole lainkaan liioittelua. Puritya tekikin mieli lukea vähän säästellen, koska tähän tahtiin voi olla, että seuraava Franzenin romaani on käsissä 2020-luvulla.

Minulla on lukijana turvallinen olo maailmassa, jossa Jonathan Franzen kirjoittaa tarinoita. Ei välttämättä kovin jännittävä ja yllätyksellinen, mutta turvallinen. Jos hetkittäin Purityssakin siirrytään nopeasti ja jyrkästi aivan uusille toiminta-areenoille, uuteen paikkaan, toiseen aikaan, niin pystyn kuitenkin säilyttämään rauhallisuuteni. Vaikken hetkeen tiedä, missä mennään, luottamus tekstiin on vankka: pysy vain mukana, sinun ei tarvitse edes kovasti ponnistella, Jonathanin kanssa asiat selviävät kyllä.

Purity ’Pip’ Tyler on 24-vuotias kalifornialainen, joka etsii elämälleen oikeaa suuntaa. Pip kamppailee ison opintovelan kanssa eikä hänen äitinsä suostu kertomaan Pipin isän henkilöllisyyttä. Andreas Wolf on DDR:ssä kasvanut maailmankansalainen. Hän johtaa organisaatiota, joka haluaa verkon tietomurtojen avulla paljastaa hallinnon salaisuuksia ja edistää avointa tiedonvälitystä.

En tässä kirjoituksessani tarkoituksella kerro enempää romaanin juonesta, henkilöistä, ajankohdista tai paikoista. Mielestäni niiden vähänkään tarkempi selittäminen pilaa osan lukukokemuksesta. Niin isoja ovat Franzenin luomat yhteydet ja siirtymät. Harmittelin kirjaa lukiessani, etten tullut juuri seuranneeksi taannoisten Assange- ja Snowden-tapausten uutisointia ja jos ihan rehellinen olen, tietomurrot romaanin teemana ei ole kaikkein kiinnostavin. Onneksi Purityssa on muitakin teemoja.

Purity koostuu kuudesta erillisestä luvusta, joilla kaikilla on yhtymäkohtansa kirjan isoihin tarinoihin. Luvut sijoittuvat usealle eri mantereelle ja ajallisesti liikutaan 1980-luvulta tähän päivään. Rakenne on siis Franzenin ystäville ehkäpä turvallinen, mutta myös perin tuttu. Erilliset luvut ovat miljöön- ja ajankuvauksessa lähes mestariluokkaa, mutta onko ongelma tällä kertaa niiden välisissä yhteyksissä? Osa luvuista ja kokonaisuuden osista tuntuivat irrallisilta.

Franzenin hieno dialogi ja sosiaalisesti vaikeiden, mutta niin arkipäiväisten tilanteiden tarkka ja älykäs kuvaaminen kuljettavat romaanin tarinaa sivukaupalla. Monipolvinen lause on parhaimmillaan viiltävän tarkkasilmäinen.

”Työskenneltyään Renewable Solutionsissa kaksikymmentäkaksi kuukautta hän oli neljänä kuukautena onnistunut sijoittumaan vasta toiseksi viimeiseksi, ei siis viimeiseksi, sillä tussitaululla johon hänen ja hänen työtoverinsa ’myyntisuorituspisteet’ merkittiin. Ehkei ollut sattumaa, että neljä kahdestakymmenestäkahdesta oli karkeasti ottaen sama taajuus kuin se, jolla hän näki peilissä pikemminkin kauniin ihmisen kuin sellaisen ihmisen, jota olisi voitu pitää kauniina jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta kuin hänestä, mutta joka ei ollut kaunis koska oli kyse hänestä.”

Jonathan Franzen on luonut maineensa perhedynamiikan kuvaajana, ja siinä hän on aivan eturivin kirjoittajia. Puritya vaivaakin mielestäni pamflettimaisuus: Franzenin aiemmatkin romaanit olivat yhteiskunnallisia. Nyt tuntuu kuin hän olisi perhekuvauksensa vanki ja samalla tuntisi entistä palavampaa tarvetta kommentoida yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tuloksena on outo hydridi. Ihmisten epävarman ajattelun ja omien motiivien puntaroimisen suvereenin kuvaamisen keskelle on ujutettu yhteiskuntakritiikkiä tavalla, joka ei oikein asetu.

”Työttömien kuluttajien taloudellinen arvo vastaisi heidän menetettyä arvoaan työntekijöinä, ja he voisivat yhdistää voimansa niiden kanssa, jotka yhä olivat työssä palvelualoilla, ja siten luoda uuden mahtitekijän, työvoiman ja pysyvästi työttömien yhteenliittymän, jonka suunnaton koko pakottaisi yhteiskunnan muuttumaan.”

Puolen välin jälkeen mieleen hiipi epäilys, onko tämä Franzenin isoista romaaneista runsain ja samalla sekavin. Kerroksellisuus ja merkitykset hämmensivät. Uskon, että toisella lukukerralla kokonaisuus avautuisi paremmin ja asiat syvenisivät, mutta tuleekohan toista lukukertaa. Jonathan Franzenille voisi tehdä hyvää kirjoittaa vähän pienempi amerikkalainen romaani, mutta silloinhan riski on, ettei hän enää ole se Jonathan Franzen, joka kirjoittaa näitä hienoja isoja romaaneja. Minä en sitä riskiä halua.

”Rakkaus pystyi näköjään rampauttamaan sielun, kääntämään vatsan ympäri, olemaan oudolla tapaa klaustrofobista: synnyttämään tunteen hänen sisälleen patoutuneesta loputtomuudesta, loputtomasta painosta, loputtomista mahdollisuuksista, jotka voisivat päästä vapaaksi vain rumaan ulkoilutakkiin pukeutuneen kalpean, vapisevan tytön kautta.”