Siirry pääsisältöön

The Cure Hartwall Arenalla 7.10.2016


Yhteinen matkani The Curen kanssa alkoi vuonna 1989 ja lähes parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olin tutustunut bändiin kuultuani uudet sinkut Lullaby ja Lovesong Radio Cityn taajuuksilta. Ensimmäinen hankkimani Cure-levy oli komeasti yhtyeen sittemmin koko uran parhaaksi noussut Disintegration. Pari kuukautta myöhemmin kesällä olin interreilaamassa Lontoossa, näimme keikkailmoituksen ja päädyimme yhdelle neljästä Disintegration-kiertueen legendaarisista päätöskeikoista Wembley Arenalle.

Tieto eilisestä Hartwall Arenan keikasta julkaistiin lähes vuosi sitten, ja muistan olleeni silloin epäileväinen. Puhallellaankohan nyt hiipuneisiin tuliin? Lupaavalta idealta ei tuntunut toisaalta sekään, että bändi kertoi soittavansa kiertueella myös uusia kappaleita. The Curen tuotanto ei ole viimeiseen 24 vuoteen nostanut tasoaan, päinvastoin. Tänä kesänä keikkaodotukset alkoivat kuitenkin nousta ja syksyn tultua kuuntelin The Curea intensiivisemmin kuin luultavasti koskaan aiemmin. Samalla ilmassa oli jäähyväisten tuntua: näin tiiviisti emme ehkä olisi enää koskaan tekemisissä.

Perjantai-ilta Hartwall Arenalla ei varmasti ole The Curen ominta ympäristöä, ja ennen keikkaa aulatiloissa oli omituinen tunnelma. Toki peikkokansa oli ryöminyt paikalle koloistaan, mutta valtaosa ihmisistä tuntui olevan hymyileväisiä, puheliaita, useimmat hyvällä tuulella. Lisäksi Curelta mitään kysymättä eilinen oli julistettu Maailman hymypäiväksi. Friday, I’m in Love.

Robert Smithkin oli erinomaisella tuulella. Keikka alkoi ja päättyi erittäin vireästi. Kasarihittien virta tuntui loputtomalta, ihmiset tanssivat ja lauloivat, laulajasetä näytti hassulta. Ehtihän kahdessa tunnissa ja 59 minuutissa olla useampikin suvantovaihe ja paikoin myös soundit puuroutuivat pahasti, mutta vähitellen päästiin siihen pidemmän ja pimeämmän kaavan The Cureen, mihin itse olin vuosia sitten ihastunut. Hämmästyttävästi myös ainoa uusi kappale It Can Never Be The Same sopi vaivatta Prayers for Rainin ja muiden majesteettisten laulujen joukkoon. Jos kanssani olisi keskusteltu biisilistasta etukäteen, olisin ollut valmis karsimaan osan hiteistä pois ja korvaamaan ne Pornographyn ja Bloodflowersin materiaalilla.

Lavan taustavideot olivat näyttäviä, mutta yksinkertaisuudessaan hellyttäviä: A Forestin taustalla näytettiin pimeää metsää, Lullabyn kuvituksena oli hämähäkinseitti, Fascination Street visualisoitiin katujen iltaelämällä. No, jos ylipäätään jotain näytetään, niin mitäpä turhaan kikkailemaan.

The Curen paluusta elämääni jäi erittäin hyvä mieli. Robert Smithillä on kaikki hyvin. Onneksi hän ei ole selättänyt demoneitaan, vaan oppinut elämään niiden kanssa ja tuonut ne mukanaan 2010-luvulle. Yhteinen matkamme oli välillä katkennut, mutta nyt se jatkuu taas. Let’s Get Happy.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…