Siirry pääsisältöön

Muumipappa ja minä



Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta jo vähän aavistaen, koska en itsekään aina oikein ymmärtänyt Muumipappaa.
– Eivät olleet ollenkaan kiinnostuneita, Muumipappa huokaisi. Sitten hän kertoi menneensä kerran meren rantaan, tämän saman meren, millä nyt soutelimme, vaikka eivätkö kaikki meret ole samaa. – Meri oli jäässä ja näin ensimmäisen kerran oman peilikuvani kokonaisuudessaan, Muumipappa kertoi.
– Se taisi olla käänteentekevää, sanoin.
– Oli, ja seuraavana yönä karkasin ja jäähyväiskirjeessäni kirjoitin, etten ole samanlainen kuin muut.
– Ei se varmasti helppoa ollut, lähteä yön selkään.
– Alku oli kamala, Muumipappa myönsi päätään puistaen. – Mutta kun olin syönyt kaikki evääni, vapauduin, en omistanut mitään, ei ollut velvollisuuksia, ei mitään.
– Mitä olit ajatellut tehdä?
– Ryhtyä suureksi seikkailijaksi, Muumipappa sanoi ja tavoitteli ääneensä noiden päivien innokkuutta.
– Jos nyt sanon suoraan, niin tuntuu vähän haihattelulta tuo sinun touhusi, sanoin soutamisesta jo puuskuttaen.
– Niinkö, Muumipappa ihmetteli. – No seuraavana päivänä minä kuitenkin rakensin talon puron mutkaan hiekkarannalle.
– Seuraavana päivänä?
– Jos ihan tarkkoja ollaan, piirsin kuvan talosta hiekkaan, Muumipappa myönsi. – Sitten jatkoin matkaa, koska eiväthän talonomistajat voi olla seikkailijoita.
– Minä en kyllä paljonkaan usko noita sinun juttujasi, mutta kerro lisää, sanoin kuivasti, koska olin kuullut näitä tarinoita ennenkin. – Matka on ollut pitkä ja aika kuluu rattoisammin näin. Haluaisitko muuten kohta taas soutaa välillä?
– Muuten kyllä, mutta en mielelläni päästä tätä enää käsistäni, Muumipappa sanoi ja kohotti mustaa kävelykeppiään, – ja näithän itsekin, miten helposti silinterini lähti tuulen mukana.
– Onko sinulla muuten levoton sydän, kysyi Muumipappa yhtäkkiä.
– En tiedä, sanoin häkeltyneenä. – Kai se vähän on.
– Jos on levoton sydän, kannattaa pysähtyä katsomaan hyvin tehtyä vesimyllyä, Muumipappa sanoi rauhallisella äänellä.
– Olen huomannut vähän saman elävän tulen äärellä, nyökkäilin. – Levoton rauhoittaa.
– Aivan, Muumipappa innostui. – Sellaisessa paikassa minä tapasin ensimmäisen ystäväni.
– Ai onko tämä nyt se Fredrikson?
– On.
– Joka rakensi sen Merenhuiskeen?
– Niin, laivan nimi oli oikeastaan Merenkuiske, Muumipappa sanoi virnistäen, – mutta kun nimeä maalattiin kylkeen, kävi pieni virhe.
– Keitä kaikkia teitä sillä Merenhuiskeella lähti matkaan, kysyin.
– Fredrikson ja minä, Hosuli ja Juksu, Muumipappa luetteli sormillaan samalla neljään laskien. Heitä en tuntenutkaan, mutta Muumipappa jatkoi selittäen perinpohjin sen, että Hosuli on Nipsun ja Juksu Nuuskamuikkusen isä.
– Kerrotko kohta jo ensimmäisen urotekosi, kysyin samalla kun kurotin työläästi taaksepäin nähdäkseni kulkusuuntaan. – Annoithan muistelmiesi nimeksi Muumipapan urotyöt. Olen kuullut, että sillä laivamatkalla ei kaikki mennyt ihan putkeen.
– Asenteesi ei kuulosta olevan ihan kohdallaan, Muumipappa tuhahti, – mutta totta on, että pelastin Hemulin merihädästä. Muumipapan silmät loistivat, kun hän jatkoi: – Se tapahtui samaan aikaan, kun Mörkö huusi sitä kamalaa valitustaan. Ja Juksu alkoi melkein heti saada niitä aavistuksiaan.
– Hemulin, ihmettelin, – hoitotätisi lastenkodista? Mitä se siellä teki?
– En ihan tarkkaan tiedä, mutta nopeasti alkoi kaduttaa se pelastaminen, laivalla alkoi nimittäin hirveä huseeraus. Muumipappa nosti kätensä pystyyn. – Sitten kun Tahmatassut tulivat ja veivät Hemulin, en pelastanut enää toista kertaa, Muumipappa jatkoi vaisusti.
– Onkohan teillä muumeilla joku synnynnäinen viehtymys mereen, jatkoin tovin kestäneen hiljaisuuden jälkeen ja yritin viedä keskustelun muihin aiheisiin.
– Ehkä enemmänkin viehtymys rantaan, hän vastasi.
– Vaikka sinun onkin näköjään hieman raskasta soutaa, niin tyyntä täällä on, Muumipappa jatkoi vaihtaen aihetta, – ainakin verrattuna siihen meidän retkemme myrskyyn. Minä olinkin aika poika nuorempana, Muumipappa sanoi, ja samalla hänen ryhtinsä hieman oikeni ja hartiat kiristyivät taka-asentoon.
– Kyllä tämäkin urakasta käy, sanoin.
– Se myrsky alkoi äkkiä, niin kuin ne pahimmat aina alkavat, muisteli Muumipappa. – Siitä selvittiin kuin ihmeen kaupalla, ja eikö myrskyjen tarkoitus olekin niiden jälkeinen auringonnousu.
– Se sähke Itsevaltiaalta muutti sitten koko kuvion, sanoin ja katsoin Muumipappaan kuin vahvistusta tulkinnalleni hakien. – Fredrikson pääsi valtiaalle töihin keksijäksi, niin kuin oli aina toivonut, mutta sinun seikkailusi loppui siihen.
– No tavallaan loppui, Muumipappa myönsi päätään kuin puntarina keinutellen, – perustinhan sitten siirtokunnan ja se vasta jännittävää olikin.
– Mutta vähän yksinäistä, eikö niin?
– Pahalta tuntui, kun Fredrikson sai hovikeksijänä niin paljon aikaiseksi, Muumipappa sanoi päätään alas painaen. – Sellainen synkkyys tahtoo aina vallata mielen, kun joku lähellä saa aikaan enemmän kuin minä.
– I hear you.
– Ai mitä?
– Ei mitään, jatka vaan.
– Silloin melkein toivoin, että olisin syntynyt Hattivatiksi, Muumipappa sanoi niin hiljaisella äänellä, että tuskin kuulin sitä hankaimien narinalta, ja jatkoi sitten haikeasti Hattivattien loputtomasta vaeltamisesta, saavuttamattomasta taivaanrannasta ja mistään piittaamattomuudesta. Olimme sen jälkeen taas vähän aikaa molemmat hiljaa.
– Olen pohtinut itseäni, Muumipappa jatkoi hetken kuluttua, – kuinka haluan tehdä toisiin vaikutuksen mihin hintaan hyvänsä. Herättämällä myötätuntoa, ihailua tai mitä vain kiinnostavia tunteita.
– Eikö se ole aika yleistä, totesin. – Nämä sinun muistelmasihan ovat tärkeät monelle, jatkoin vähän painokkaammin, – Pikku Myy syntyi teidän retkenne aikana, ja Nipsu sai kuulla, että hänen äitinsäkin oli siellä mukana
– Ja Pikku Myy tajusi niiden perusteella, että on sukua Nuuskamuikkuselle, Muumipappa painotti sormi pystyssä, – mutta ei se silti mikään sukututkimus ole vaan minun muistelmani.
– Mikä sinua surettaa, Muumipappa, kysyin ja hiljensin vetojen tahtia. Osittain se johtui siitä, että luoto, jolla aioimme yöpyä, lähestyi. Se tarkoitti, että matka oli kohta päättymässä, mutta uskon, että Muumipapassa näkemäni surullisuuden takana oli muutakin.
– Luulin kai silloin, että retki olisi ollut alkua suurille seikkailulle, mutta ei se ollut, se olikin huippukohta.
– Mutta sinun luoksesihan muutti paljon ihmisiä, sanoin, – sinulla oli kestävin talo, sinusta pidettiin, sanoin antaen veneen samalla lipua itsekseen kohti kallioista rantaa.
– Olihan se mukavaa, että kaikki muuttivat minun luokseni, Muumipappa sanoi, – mutta mitä enemmän kotonani oli elämää, sen yksinäisemmältä minusta tuntui, mitä paremmin viihdyin kaakeliuunin ääressä, sen vaikeampi oli olla rohkea.

Bloggarin dialogi Muumipapan kanssa perustuu kirjaan
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (1950 WSOY, suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen, 158 s).

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…