Siirry pääsisältöön

Muumipappa ja minä



Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta jo vähän aavistaen, koska en itsekään aina oikein ymmärtänyt Muumipappaa.
– Eivät olleet ollenkaan kiinnostuneita, Muumipappa huokaisi. Sitten hän kertoi menneensä kerran meren rantaan, tämän saman meren, millä nyt soutelimme, vaikka eivätkö kaikki meret ole samaa. – Meri oli jäässä ja näin ensimmäisen kerran oman peilikuvani kokonaisuudessaan, Muumipappa kertoi.
– Se taisi olla käänteentekevää, sanoin.
– Oli, ja seuraavana yönä karkasin ja jäähyväiskirjeessäni kirjoitin, etten ole samanlainen kuin muut.
– Ei se varmasti helppoa ollut, lähteä yön selkään.
– Alku oli kamala, Muumipappa myönsi päätään puistaen. – Mutta kun olin syönyt kaikki evääni, vapauduin, en omistanut mitään, ei ollut velvollisuuksia, ei mitään.
– Mitä olit ajatellut tehdä?
– Ryhtyä suureksi seikkailijaksi, Muumipappa sanoi ja tavoitteli ääneensä noiden päivien innokkuutta.
– Jos nyt sanon suoraan, niin tuntuu vähän haihattelulta tuo sinun touhusi, sanoin soutamisesta jo puuskuttaen.
– Niinkö, Muumipappa ihmetteli. – No seuraavana päivänä minä kuitenkin rakensin talon puron mutkaan hiekkarannalle.
– Seuraavana päivänä?
– Jos ihan tarkkoja ollaan, piirsin kuvan talosta hiekkaan, Muumipappa myönsi. – Sitten jatkoin matkaa, koska eiväthän talonomistajat voi olla seikkailijoita.
– Minä en kyllä paljonkaan usko noita sinun juttujasi, mutta kerro lisää, sanoin kuivasti, koska olin kuullut näitä tarinoita ennenkin. – Matka on ollut pitkä ja aika kuluu rattoisammin näin. Haluaisitko muuten kohta taas soutaa välillä?
– Muuten kyllä, mutta en mielelläni päästä tätä enää käsistäni, Muumipappa sanoi ja kohotti mustaa kävelykeppiään, – ja näithän itsekin, miten helposti silinterini lähti tuulen mukana.
– Onko sinulla muuten levoton sydän, kysyi Muumipappa yhtäkkiä.
– En tiedä, sanoin häkeltyneenä. – Kai se vähän on.
– Jos on levoton sydän, kannattaa pysähtyä katsomaan hyvin tehtyä vesimyllyä, Muumipappa sanoi rauhallisella äänellä.
– Olen huomannut vähän saman elävän tulen äärellä, nyökkäilin. – Levoton rauhoittaa.
– Aivan, Muumipappa innostui. – Sellaisessa paikassa minä tapasin ensimmäisen ystäväni.
– Ai onko tämä nyt se Fredrikson?
– On.
– Joka rakensi sen Merenhuiskeen?
– Niin, laivan nimi oli oikeastaan Merenkuiske, Muumipappa sanoi virnistäen, – mutta kun nimeä maalattiin kylkeen, kävi pieni virhe.
– Keitä kaikkia teitä sillä Merenhuiskeella lähti matkaan, kysyin.
– Fredrikson ja minä, Hosuli ja Juksu, Muumipappa luetteli sormillaan samalla neljään laskien. Heitä en tuntenutkaan, mutta Muumipappa jatkoi selittäen perinpohjin sen, että Hosuli on Nipsun ja Juksu Nuuskamuikkusen isä.
– Kerrotko kohta jo ensimmäisen urotekosi, kysyin samalla kun kurotin työläästi taaksepäin nähdäkseni kulkusuuntaan. – Annoithan muistelmiesi nimeksi Muumipapan urotyöt. Olen kuullut, että sillä laivamatkalla ei kaikki mennyt ihan putkeen.
– Asenteesi ei kuulosta olevan ihan kohdallaan, Muumipappa tuhahti, – mutta totta on, että pelastin Hemulin merihädästä. Muumipapan silmät loistivat, kun hän jatkoi: – Se tapahtui samaan aikaan, kun Mörkö huusi sitä kamalaa valitustaan. Ja Juksu alkoi melkein heti saada niitä aavistuksiaan.
– Hemulin, ihmettelin, – hoitotätisi lastenkodista? Mitä se siellä teki?
– En ihan tarkkaan tiedä, mutta nopeasti alkoi kaduttaa se pelastaminen, laivalla alkoi nimittäin hirveä huseeraus. Muumipappa nosti kätensä pystyyn. – Sitten kun Tahmatassut tulivat ja veivät Hemulin, en pelastanut enää toista kertaa, Muumipappa jatkoi vaisusti.
– Onkohan teillä muumeilla joku synnynnäinen viehtymys mereen, jatkoin tovin kestäneen hiljaisuuden jälkeen ja yritin viedä keskustelun muihin aiheisiin.
– Ehkä enemmänkin viehtymys rantaan, hän vastasi.
– Vaikka sinun onkin näköjään hieman raskasta soutaa, niin tyyntä täällä on, Muumipappa jatkoi vaihtaen aihetta, – ainakin verrattuna siihen meidän retkemme myrskyyn. Minä olinkin aika poika nuorempana, Muumipappa sanoi, ja samalla hänen ryhtinsä hieman oikeni ja hartiat kiristyivät taka-asentoon.
– Kyllä tämäkin urakasta käy, sanoin.
– Se myrsky alkoi äkkiä, niin kuin ne pahimmat aina alkavat, muisteli Muumipappa. – Siitä selvittiin kuin ihmeen kaupalla, ja eikö myrskyjen tarkoitus olekin niiden jälkeinen auringonnousu.
– Se sähke Itsevaltiaalta muutti sitten koko kuvion, sanoin ja katsoin Muumipappaan kuin vahvistusta tulkinnalleni hakien. – Fredrikson pääsi valtiaalle töihin keksijäksi, niin kuin oli aina toivonut, mutta sinun seikkailusi loppui siihen.
– No tavallaan loppui, Muumipappa myönsi päätään kuin puntarina keinutellen, – perustinhan sitten siirtokunnan ja se vasta jännittävää olikin.
– Mutta vähän yksinäistä, eikö niin?
– Pahalta tuntui, kun Fredrikson sai hovikeksijänä niin paljon aikaiseksi, Muumipappa sanoi päätään alas painaen. – Sellainen synkkyys tahtoo aina vallata mielen, kun joku lähellä saa aikaan enemmän kuin minä.
– I hear you.
– Ai mitä?
– Ei mitään, jatka vaan.
– Silloin melkein toivoin, että olisin syntynyt Hattivatiksi, Muumipappa sanoi niin hiljaisella äänellä, että tuskin kuulin sitä hankaimien narinalta, ja jatkoi sitten haikeasti Hattivattien loputtomasta vaeltamisesta, saavuttamattomasta taivaanrannasta ja mistään piittaamattomuudesta. Olimme sen jälkeen taas vähän aikaa molemmat hiljaa.
– Olen pohtinut itseäni, Muumipappa jatkoi hetken kuluttua, – kuinka haluan tehdä toisiin vaikutuksen mihin hintaan hyvänsä. Herättämällä myötätuntoa, ihailua tai mitä vain kiinnostavia tunteita.
– Eikö se ole aika yleistä, totesin. – Nämä sinun muistelmasihan ovat tärkeät monelle, jatkoin vähän painokkaammin, – Pikku Myy syntyi teidän retkenne aikana, ja Nipsu sai kuulla, että hänen äitinsäkin oli siellä mukana
– Ja Pikku Myy tajusi niiden perusteella, että on sukua Nuuskamuikkuselle, Muumipappa painotti sormi pystyssä, – mutta ei se silti mikään sukututkimus ole vaan minun muistelmani.
– Mikä sinua surettaa, Muumipappa, kysyin ja hiljensin vetojen tahtia. Osittain se johtui siitä, että luoto, jolla aioimme yöpyä, lähestyi. Se tarkoitti, että matka oli kohta päättymässä, mutta uskon, että Muumipapassa näkemäni surullisuuden takana oli muutakin.
– Luulin kai silloin, että retki olisi ollut alkua suurille seikkailulle, mutta ei se ollut, se olikin huippukohta.
– Mutta sinun luoksesihan muutti paljon ihmisiä, sanoin, – sinulla oli kestävin talo, sinusta pidettiin, sanoin antaen veneen samalla lipua itsekseen kohti kallioista rantaa.
– Olihan se mukavaa, että kaikki muuttivat minun luokseni, Muumipappa sanoi, – mutta mitä enemmän kotonani oli elämää, sen yksinäisemmältä minusta tuntui, mitä paremmin viihdyin kaakeliuunin ääressä, sen vaikeampi oli olla rohkea.

Bloggarin dialogi Muumipapan kanssa perustuu kirjaan
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (1950 WSOY, suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen, 158 s).

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämön loppu

”Jonkin aikaa järkytys jähmetti koulun ja koko Seudun. Mutta meni sitten ohi, mikä oli melkein vielä järkyttävämpää. Aika nopeasti, unohtui nopeammin kuin amerikkalainen tyttö konsanaan.”

Monika Fagerholmin romaanit Amerikkalainen tyttö (2005 Teos) ja Säihkenäyttämö (2009 Teos) muodostavat kaksiosaisen teosparin Säihkenäyttämön loppu. Olen eri mieltä esittelytekstien kanssa siitä, että kirjat ovat itsenäisiä osia. Ne voi kyllä lukea erillään, mutta silloin lukija jää mielestäni oleellisesta vaikutuksesta paitsi. Etenkään Säihkenäyttämöä ei kannata lukea ilman tai ennen Amerikkalaista tyttöä.

Alkuasetelmassa amerikkalainen tyttö Eddie kuolee vuonna 1969 pienessä kyläyhteisössä fiktiivisellä Seudulla. Tarina seuraa Eddieen kiintyneiden Björnin ja Bengtin kohtaloita, ja pääosaan nousee myös nuorten Sandran ja Doriksen ystävyys ja rakkaus. Vuosikymmeniä myöhemmin valokeilassa ovat edelleen Eddien kuoleman aikaiset tapahtumat ja osin samat henkilöt, mutta myös seuraavan sukupolven kivut j…