Siirry pääsisältöön

Muumipappa ja minä



Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta jo vähän aavistaen, koska en itsekään aina oikein ymmärtänyt Muumipappaa.
– Eivät olleet ollenkaan kiinnostuneita, Muumipappa huokaisi. Sitten hän kertoi menneensä kerran meren rantaan, tämän saman meren, millä nyt soutelimme, vaikka eivätkö kaikki meret ole samaa. – Meri oli jäässä ja näin ensimmäisen kerran oman peilikuvani kokonaisuudessaan, Muumipappa kertoi.
– Se taisi olla käänteentekevää, sanoin.
– Oli, ja seuraavana yönä karkasin ja jäähyväiskirjeessäni kirjoitin, etten ole samanlainen kuin muut.
– Ei se varmasti helppoa ollut, lähteä yön selkään.
– Alku oli kamala, Muumipappa myönsi päätään puistaen. – Mutta kun olin syönyt kaikki evääni, vapauduin, en omistanut mitään, ei ollut velvollisuuksia, ei mitään.
– Mitä olit ajatellut tehdä?
– Ryhtyä suureksi seikkailijaksi, Muumipappa sanoi ja tavoitteli ääneensä noiden päivien innokkuutta.
– Jos nyt sanon suoraan, niin tuntuu vähän haihattelulta tuo sinun touhusi, sanoin soutamisesta jo puuskuttaen.
– Niinkö, Muumipappa ihmetteli. – No seuraavana päivänä minä kuitenkin rakensin talon puron mutkaan hiekkarannalle.
– Seuraavana päivänä?
– Jos ihan tarkkoja ollaan, piirsin kuvan talosta hiekkaan, Muumipappa myönsi. – Sitten jatkoin matkaa, koska eiväthän talonomistajat voi olla seikkailijoita.
– Minä en kyllä paljonkaan usko noita sinun juttujasi, mutta kerro lisää, sanoin kuivasti, koska olin kuullut näitä tarinoita ennenkin. – Matka on ollut pitkä ja aika kuluu rattoisammin näin. Haluaisitko muuten kohta taas soutaa välillä?
– Muuten kyllä, mutta en mielelläni päästä tätä enää käsistäni, Muumipappa sanoi ja kohotti mustaa kävelykeppiään, – ja näithän itsekin, miten helposti silinterini lähti tuulen mukana.
– Onko sinulla muuten levoton sydän, kysyi Muumipappa yhtäkkiä.
– En tiedä, sanoin häkeltyneenä. – Kai se vähän on.
– Jos on levoton sydän, kannattaa pysähtyä katsomaan hyvin tehtyä vesimyllyä, Muumipappa sanoi rauhallisella äänellä.
– Olen huomannut vähän saman elävän tulen äärellä, nyökkäilin. – Levoton rauhoittaa.
– Aivan, Muumipappa innostui. – Sellaisessa paikassa minä tapasin ensimmäisen ystäväni.
– Ai onko tämä nyt se Fredrikson?
– On.
– Joka rakensi sen Merenhuiskeen?
– Niin, laivan nimi oli oikeastaan Merenkuiske, Muumipappa sanoi virnistäen, – mutta kun nimeä maalattiin kylkeen, kävi pieni virhe.
– Keitä kaikkia teitä sillä Merenhuiskeella lähti matkaan, kysyin.
– Fredrikson ja minä, Hosuli ja Juksu, Muumipappa luetteli sormillaan samalla neljään laskien. Heitä en tuntenutkaan, mutta Muumipappa jatkoi selittäen perinpohjin sen, että Hosuli on Nipsun ja Juksu Nuuskamuikkusen isä.
– Kerrotko kohta jo ensimmäisen urotekosi, kysyin samalla kun kurotin työläästi taaksepäin nähdäkseni kulkusuuntaan. – Annoithan muistelmiesi nimeksi Muumipapan urotyöt. Olen kuullut, että sillä laivamatkalla ei kaikki mennyt ihan putkeen.
– Asenteesi ei kuulosta olevan ihan kohdallaan, Muumipappa tuhahti, – mutta totta on, että pelastin Hemulin merihädästä. Muumipapan silmät loistivat, kun hän jatkoi: – Se tapahtui samaan aikaan, kun Mörkö huusi sitä kamalaa valitustaan. Ja Juksu alkoi melkein heti saada niitä aavistuksiaan.
– Hemulin, ihmettelin, – hoitotätisi lastenkodista? Mitä se siellä teki?
– En ihan tarkkaan tiedä, mutta nopeasti alkoi kaduttaa se pelastaminen, laivalla alkoi nimittäin hirveä huseeraus. Muumipappa nosti kätensä pystyyn. – Sitten kun Tahmatassut tulivat ja veivät Hemulin, en pelastanut enää toista kertaa, Muumipappa jatkoi vaisusti.
– Onkohan teillä muumeilla joku synnynnäinen viehtymys mereen, jatkoin tovin kestäneen hiljaisuuden jälkeen ja yritin viedä keskustelun muihin aiheisiin.
– Ehkä enemmänkin viehtymys rantaan, hän vastasi.
– Vaikka sinun onkin näköjään hieman raskasta soutaa, niin tyyntä täällä on, Muumipappa jatkoi vaihtaen aihetta, – ainakin verrattuna siihen meidän retkemme myrskyyn. Minä olinkin aika poika nuorempana, Muumipappa sanoi, ja samalla hänen ryhtinsä hieman oikeni ja hartiat kiristyivät taka-asentoon.
– Kyllä tämäkin urakasta käy, sanoin.
– Se myrsky alkoi äkkiä, niin kuin ne pahimmat aina alkavat, muisteli Muumipappa. – Siitä selvittiin kuin ihmeen kaupalla, ja eikö myrskyjen tarkoitus olekin niiden jälkeinen auringonnousu.
– Se sähke Itsevaltiaalta muutti sitten koko kuvion, sanoin ja katsoin Muumipappaan kuin vahvistusta tulkinnalleni hakien. – Fredrikson pääsi valtiaalle töihin keksijäksi, niin kuin oli aina toivonut, mutta sinun seikkailusi loppui siihen.
– No tavallaan loppui, Muumipappa myönsi päätään kuin puntarina keinutellen, – perustinhan sitten siirtokunnan ja se vasta jännittävää olikin.
– Mutta vähän yksinäistä, eikö niin?
– Pahalta tuntui, kun Fredrikson sai hovikeksijänä niin paljon aikaiseksi, Muumipappa sanoi päätään alas painaen. – Sellainen synkkyys tahtoo aina vallata mielen, kun joku lähellä saa aikaan enemmän kuin minä.
– I hear you.
– Ai mitä?
– Ei mitään, jatka vaan.
– Silloin melkein toivoin, että olisin syntynyt Hattivatiksi, Muumipappa sanoi niin hiljaisella äänellä, että tuskin kuulin sitä hankaimien narinalta, ja jatkoi sitten haikeasti Hattivattien loputtomasta vaeltamisesta, saavuttamattomasta taivaanrannasta ja mistään piittaamattomuudesta. Olimme sen jälkeen taas vähän aikaa molemmat hiljaa.
– Olen pohtinut itseäni, Muumipappa jatkoi hetken kuluttua, – kuinka haluan tehdä toisiin vaikutuksen mihin hintaan hyvänsä. Herättämällä myötätuntoa, ihailua tai mitä vain kiinnostavia tunteita.
– Eikö se ole aika yleistä, totesin. – Nämä sinun muistelmasihan ovat tärkeät monelle, jatkoin vähän painokkaammin, – Pikku Myy syntyi teidän retkenne aikana, ja Nipsu sai kuulla, että hänen äitinsäkin oli siellä mukana
– Ja Pikku Myy tajusi niiden perusteella, että on sukua Nuuskamuikkuselle, Muumipappa painotti sormi pystyssä, – mutta ei se silti mikään sukututkimus ole vaan minun muistelmani.
– Mikä sinua surettaa, Muumipappa, kysyin ja hiljensin vetojen tahtia. Osittain se johtui siitä, että luoto, jolla aioimme yöpyä, lähestyi. Se tarkoitti, että matka oli kohta päättymässä, mutta uskon, että Muumipapassa näkemäni surullisuuden takana oli muutakin.
– Luulin kai silloin, että retki olisi ollut alkua suurille seikkailulle, mutta ei se ollut, se olikin huippukohta.
– Mutta sinun luoksesihan muutti paljon ihmisiä, sanoin, – sinulla oli kestävin talo, sinusta pidettiin, sanoin antaen veneen samalla lipua itsekseen kohti kallioista rantaa.
– Olihan se mukavaa, että kaikki muuttivat minun luokseni, Muumipappa sanoi, – mutta mitä enemmän kotonani oli elämää, sen yksinäisemmältä minusta tuntui, mitä paremmin viihdyin kaakeliuunin ääressä, sen vaikeampi oli olla rohkea.

Bloggarin dialogi Muumipapan kanssa perustuu kirjaan
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (1950 WSOY, suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen, 158 s).

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…