Siirry pääsisältöön

Vuoden 2017 parhaat levyt

Nämä ja  neljän kaverin valinnat on julkaistu 22.-31.12.2017 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää & rakkautta.


-1- The National: Sleep Well Beast

Ne olivat hyvin intensiivisiä vuosia. Kuuntelin The Nationalin tuotannon täysin puhki, ja erityisen kiinteä suhteeni oli vuoden 2010 High Violetiin. Ryhmä kävi täällä usein, ja näin heidät muutaman vuoden aikana neljästi. Vuoden 2013 Trouble Will Find Me oli kuitenkin pettymys, ja seuraavan kesän väsyneellä Flow-keikalla tuntui kuin tarinamme olisi ohi. En jaksanut enää, jotakin freesimpää, kiitos.

Tänä vuonna tuntuu kuin The National olisi palannut uudistuneena. Soundiin on tuotu konetta maltillisesti ja rauhallisesti äkkiliikkeitä välttäen, ettei vaan sattuisi mitään. Bändi kuulostaa innostuneelta ja tuoreelta. Yhtäkkiä asetelma on kuin uusi ja bändi läheisempi kuin koskaan.
Toisin kuin silloin, en nyt heti innostunut siitä, että he saapuvat tulevana kesänä taas kotikaupunkiini. En koe tarvetta hehkuttaa faniuttani pitkin verkkoa. Riittää, että tämä musiikki on olemassa, kauhtunut bändipaita tuntuu mukavalta kotikäytössä. Nykyään punaviinistäkin tulee enemmän huono kuin hyvä olo.

Ehkä tärkein asia on, että Matt Berninger onnistuu taas siinä, minkä vain parhaat poplyyrikot taitavat. Hän laulaa suoraan minulle ja suoraan minusta ilman, että aina ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Samalla ymmärrän kaiken.



-2- Sun Kil Moon: Common As Light And Love Are Red Valleys Of Blood

”And here I am in Las Vegas
Family men with bellies bigger than mine
are walking around with Guns N’Roses t-shirts”

Sun Kil Moonin musiikki on niin yksinkertaista, että minäkin saattaisin osata soittaa sitä. Se on myös niin tinkimättömän ja eleettömän tyylikästä, että pilaisin koko homman saman tien. Bändin viehätys perustuu toistoon, kiireettömyyteen sekä Mark Kozelekin todella haastavaan karismaan. Välillä, aika useinkin musiikki hiljenee puheosuuksiksi. Niissä Kozelek kertoo kuulijoidensa tapaamisista, muusikon elämästä ja uutisista maailmalta. Hän lukee ääneen keikkajärjestäjien pahoittelukirjeitä peruutuksista sekä saamaansa fanipostia.

On kyseenalaistettavissa, tekeekö Kozelek perinteisiä rock-levyjä. Usein ne pikemminkin muistuttavat taustamusiikilla höystettyjä amerikkalaisia underground-päiväkirjoja tai -novellikokoelmia. Mies laulaa vanhoista telkkarisarjoista, parkkipaikoista, suljetuista supermarketeista, rikkinäisistä yleisöpuhelimista, ringissä kiertävistä sätkistä, ystävyydestä. Tekstit sisältävät loputtomasti viittauksia populaarikulttuuriin, ja rakkaus musiikkiin on yksityiskohdissa.

Joukkosurmien järjettömyyden ja kaiken epäinhimillisyyden aikana Mark Kozelek on syrjässä pysyttelevä järjen ääni. Hänen keski-ikäisyytensä, rappeutuva kehonsa sekä kyyninen ja kyllästynyt tarkkailunäkökulmansa osuvat ja uppoavat vuosi vuoden jälkeen paremmin ja tarkemmin.

”Turkish Radiohead-fans attacked
at a listening party in Istanbul, what the fuck
I can’t say I ever liked Radiohead too much myself
But that doesn’t mean I’d walk into a room
with a crowbar and try to beat their fans to death”

Sarah Lawrence College Song



-3- Mikko Joensuu: Amen 3

Mikko vaikuttaa niin sympaattiselta ja vaatimattomalta kaverilta, että koen olevani anteeksipyynnön velkaa. Siitä, että Amen-trilogian osat 1 ja 2 jäivät viime vuonna Top 10:ni ulkopuolelle. Ne ilmestyivät huonoihin saumoihin, jäivät soimaan taustalle, oli kaikkea muuta ja seli seli.

Amen 3 jatkaa sarjaa. Se on kiinteä mutta itsenäinen osa oman elämänsä arvoperustan kadottaneen miehen mestariteosta. Edeltäjiinsä verrattuna synteettisempi ja hypnoottisempi, mutta yhtä kaikki häikäisevä. Trilogiasta riittää ammennettavaa vielä pitkiksi ajoiksi; se on kuin vanhan hyvän ajan levyt, jotka kuunteli puhki ja oppi tuntemaan jokaisen yksityiskohdan.

Biisivalintani levyn kuudesta on 19-minuuttinen The Worst In Me, jonka hittipotentiaali on nolla, mutta puhdistusvoima valtava. Sen tuntee viettämällä 19 minuuttia luurit korvilla ruuhkaisen Kampin keskuksen sohvalla, päämäärättömällä ratikka-ajelulla tai kaupungilla muuten vaan flaneeraten.

The Worst in Me



-4- Elbow: Little Fictions

Täydellisessä maailmassa minulla olisi kantapubi. Siellä olisi yhteisö, jonka ihmisiä tuntisin vain siinä kontekstissa, tapaisin vain niiden lämpimästi valaistujen seinien sisällä. Guy Garvey olisi porukan keskushahmoja. Viimaisen talvi-illan lämpö ja valonlähde, äänekäs muttei liian, monipuolisesti sosiaalisesti lahjakas. Hänen Atacama-laamaneuleensa olisi yhtä sopivasti nukkavieru kuin miehen parransänki, ja hän puhuisi sujuvasti olutlaaduista, politiikasta ja ihmissuhteista. Niin, että kaikki pysyisivät mukana ja ymmärtäisivät.

Lienee luettavissa, että tunnustaudun myös miehen johtaman yhtyeen faniksi. Kesäisen Radiohead-keikan jälkeen Elbow siirtyi yhä lähemmäs kärkeä ”Haluan nähdä livenä” -listallani, vuonna 2014 bändi julkaisi vuoden parhaan levyn, ja Little Fictionsilla se tekee hyvän perussuorituksen. Sellainen riittää helposti tähän sijoitukseen.




-5- LCD Soundsystem: American Dream

Myönnän, etten lämmennyt James Murphyn tekemisiin takavuosina, enkä olisi uskonut, että miehen ryhmältä tulee vuoden 2017 raikkainta ja kiinnostavinta tavaraa. American Dream kurkotteli ja rimpuili pitkään, ei luovuttanut, vaikka kerran jo putosikin Top 10:n ulkopuolelle. Se nappasi kiinni viime hetkellä. Levyn sijoitus listallani on noussut monta pykälää ja se on loppuvuoden ehdottomasti eniten kuuntelemani kokonaisuus.

Tauko ja keskittyminen muihin projekteihin on tehnyt hyvää. Sointiin on tullut mehevyyttä, sävyjä ja syvyyttä. On kolkkoa industrialismia, nykivää funkia, indiediscotamppausta, kirskuvia kitaroita, krautrockia. Kaikkea sellaista, mistä yleensä seuraa sekava vaikutelma. American Dream on mietitty, ohjelmoitu ja tuotettu kokonaisuus, joka on kuitenkin onnistunut säilyttämään alkukantaiselta kuulostavan vimman.

Levy on täynnä kaikkea hienoa vaikeasti kiteytettävää, mutta yksi havainto on helppo: biisimateriaali on erinomaista.

”Oh, the revolution was here
that would set you free
from those bourgeoisie
In the morning everything’s clearer
When the sunlight exposes your face
But that’s okay”




-6- Grandaddy: Last Place

Amerikkalaisen juurekkaan musiikin yleinen ongelma on, että se ei puhuttele. Siellä ei oikein ymmärretä, minkälaista täällä on elellä. Meininki on niin maanläheistä ja kotiseutulähtöistä, ettei kosketuspintaa synny.

Onneksi kiinnostavia poikkeuksia löytyy. Sellaisia, jotka tavoittavat sosiaalisesti ja humaanisti yhteistä ja universaalia. Niihin kuuluu tänä vuonna paluun tehnyt vanha Grandaddy. Pian paluulevyn jälkeen tapahtuneen alkuperäisjäsenen traagisen kuoleman myötä ryhmän taru lienee kuitenkin lopullisesti ohi.

Hyväntuulista ja kulkevaa menoa, mausteena melankoliaa, ei tämä sen ihmeellisempää ole, mutta hyvinkin riittävää. Listalleni ei kuitenkaan ole asiaa pelkällä automusarenkutuksella. Pitää myös surista ja laulaa käsittämättömyyksiä.



-7- The Horrors: V

Uljaan englantilaisen mustahuuliperinteen jatkajat ovat edenneet viidenteen levyyn. Jokainen niistä on ollut erilainen, poikennut toisistaan jyrkästikin, ja tämä uusin vaikuttaa olevan kuin yhteenveto kaikesta tähänastisesta.

The Horrors on hieman menettänyt särmäänsä, mutta kehittänyt raakileesta autotalliryskeestään ja mustasta indiesyntikkasoundista muotovaliota brittipoppia. Sointi on kypsynyt ja äänimaailma muuttunut miellyttävämmäksi. Bändi soi kirkkaana, mutta edelleen myös möyrii ja kolisee, paljastaa tasoja, joihin se ei ole aiemmin päässyt.

Ihan kokonaiseen linjakkaaseen levyyn ei materiaali vielä riitä, mutta taas on menty eteenpäin. Karisma ei täyttänyt marraskuussa Tavastian lavaa eikä ylimääräistä lämpöä irronnut, mutta kelpo tuntemuksia ovat kylmyys ja koleuskin.

Something To Remember Me By



-8- Arcade Fire: Everything Now

Istuin Tuomiokirkon rappusten ylimmällä rivillä juhannuksen jälkeisenä valoisana ja hiljaisena maanantaina 2010. Olin odottanut Arcade Firen keikkaa pitkään, ja vain vähän harmitti, etten nähnyt samaan aikaan pelattavaa MM-neljännesvälierää Brasilia–Chile. Karismaattinen laulaja Win Butler astui lavalle käskien rockisti ja suorasanaisesti meitä kaikkia nousemaan heti ylös takapuoliltamme.

Myöhemmin syksyllä Arcade Fire julkaisi toistaiseksi parhaan levynsä Suburbsin ja unohtumattomasti tavoitti rivarivyöhykkeen kasvattien tuntoja. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin bändin sointi on vähitellen keventynyt ja monipuolistunut, se kuulostaa aiempaa modernimmalta ja raikkaammalta. Tervehdin tätä ilolla, vaikka Suburbs jää edelleen yhtyeen selvästi parhaaksi saavutukseksi.

Palataan vielä Senaatintorille. Butlerin vaimo Regine Chassagne esiintyi hurmoksessa ja miehen veli William heilui täydellä lavalla kuin heikkopäinen. He onnistuivat liekittämään itsensä ja lavaa lähinnä olijat, minäkin olin siis jaloillani ja liikahtelin. Muistan kuitenkin, että jokin jäi kaivelemaan. Olisin halunnut katsoa keikan portailla istuen, en tempautunut mukaan. ”Tanssin”, koska muutkin ja seisomaankin olin noussut, koska laulaja käski ja sanoi rumasti.

Arcade Firessä on periaatteessa kaikki kohdillaan, mutta tämä pieni yksityiskohta vaivaa edelleen. Se on jättänyt touhuun sivumaun, jossa erottuvat pakonomaisuus ja väkinäisyys. Musiikki on kunnianhimoista, hyviä levyjä jo pinoksi ja uudistumispotentiaaliakin näyttää löytyvän. Kuitenkin bändin haluttomuus minkäänlaisen huumorin muotoon, kyvyttömyys erittää pisaraakaan ironiaa tekee touhusta liian vakavaa ja totista. Sellaisesta on vain lyhyt matka hengettömyyteen.



-9- Big Boi: Boomiverse

Tiedän olevani asian kanssa yksin, mutta aina välillä tekee mieli kuunnella mustia miehiä esittämässä niggas- ja bitches-aiheisia lauluja. Eikä yhtään haittaa, jos vähän tai vaikka koko ajan kiroillaankin.
Silloin minun mieheni on Big Boi; Atlantan Iso Poika, Sir Lucious Left Foot, Daddy Fat Sax, Outkastin lihavampi ja fiksumpi puolisko.

Tämä valitsemani laulu kertoo kasvamisesta. Se alkaa ”It’s nothing but murder my nigga, you hear me?”, ja kuulenhan minä.



-10- The Afghan Whigs: In Spades

Greg Dullin monista kokoonpanoista ja projekteista Afghan Whigs ja Twilight Singers ovat minulle rakkaimmat. Hienoja bändejä, mutta samalla on myönnettävä, että ryhmien huippuhetket osuvat vuosiin 1998 ja 2003. Olen kuitenkin pysytellyt mukana Dullin demonisella uralla ja noudattanut kerta toisen jälkeen miehen huudonsekaista kutsua.

Taipaleelle on ollut leimallista tuotannon kärjekäs epätasaisuus. Irtonaisimmillaan mies osuu niin suoraan mustanpuhuvan amerikkalaisen indierockin kipupisteeseen kuin vain osua voi. Tukkoisimmillaan biisejä saati kokonaisia levyjä ei jaksa kuunnella loppuun, ei pysty, se on tuskaisempaa kuin Dullin sielunmaisema.

Nyt, hyvin yllättäen, vuonna 2017 irtoaa jälleen. Napakasti, mehevästi, tiukasti, ilmavasti.




Sijat 11–20 aakkosjärjestyksessä:

Rose Elinor Dougall: Stellular
Father John Misty: Pure Comedy
Grizzly Bear: Painted Ruins
Kendrick Lamar: DAMN
Mark Lanegan Band: Cargoyle
Thurston Moore: Rock’n’Roll Consciousness
Pimeys: Silkkitie
St Vincent: Masseduction
Temples: Volcano
The xx: I See You

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…