Siirry pääsisältöön

Ruotsin yksinäisin


Mats oli ollut viikon työmatkalla Saksassa. Niin kuin tavaksi oli tullut, ensimmäisinä päivinä miehestä ei kuulunut mitään, mutta perjantai-iltana hän oli soittanut Evalle.

Jo ensimmäisestä henkäyksestä Eva kuuli miehensä äänessä innostuksen. Salaoja-asian esittely oli mennyt hyvin ja poiki kuulemma jatkoa. Eva oli kuunnellut Matsia hyvillään tämän puolesta, mutta tosiasia oli, että nämä viikot olivat yhä vaikeampia. Ne olivat alkaneet pahentua, kun Eva viime vuoden lopussa jäi työttömäksi.

Eva tiesi, että näin hän ei voinut jatkaa. Oli satanut koko viikon, ja yöt olivat olleet pimeitä ja pitkiä. Evan piti saada koti järjestykseen ennen Matsin paluuta, ja oikeastaan joka kerta isompi työ hänelle oli kasata itsensä.

Olohuoneen lattia oli valokuvien peitossa. Vanhat mustavalkokuvat olivat huolitellun ja arvokkaan näköisiä, kädessä jämäkän tuntuisia, ikään kuin ne olisivat laadukkaampia. Uudempia kuvia oli otettu useampia samoista tilanteista, ja mukana oli myös epäonnistuneita. Jotkut oli välinpitämättömästi tulostettu löysälle paperille.

Aikanaan tärkeimmiksi ajatellut kuvat olivat kehyksissä tai aseteltuina järjestykseen kansioihin, ja joskus Eva oli nähnyt vaivaa kuvatekstien kirjoittamiseksi kuvien alle. Kuvissa oli Evan elämän tärkeitä hetkiä ja rakkaita ihmisiä. Hetkissä oli kaukaista loistoa, vanhoja haaveita ja osa kuvien ihmisistä oli jo kadonnut Evan elämästä. Eva näki kuvissa itsensä kuningattarena, ja Mats oli kuningas.

Aiemmin viikolla Eva oli ollut ajelulla kaupungin keskustassa. Päivä oli ollut jo pimentymässä, vaikka vielä ei ollut ilta. Hän oli pysähtynyt liikennevaloihin ja naputti ajatuksissaan sormillaan nahkapäällysteistä rattia. Sormien naputus oli tavoittanut tuulilasinpyyhkimien rytmin.

Peter oli kävellyt suojatietä kadun yli juuri Evan auton editse. Eva ehti nähdä miehen vain selkäpuolelta, mutta oli varma asiasta, koska miehellä oli samanlainen ryhti, tuttu kävelytyyli sekä sateenvarjo, jollaista Peterkin silloin käytti. Näky ei jättänyt Evaa rauhaan, vaikka Peter oli kauan sitten lähtenyt kaupungista, muuttanut pois. Paikan kylmyyttä, pimeyttä ja hiljaisuutta hän ei ollut enää kestänyt.

Kotona Eva otti käsilaukustaan vanhan keltaisen tarralapun ja tuijotti kuulakärkikynällä kirjoitettua kymmentä numeroa. Lappu oli vuosien aikana rypistynyt ja lukujen ääriviivat karanneet. Osa numeroista muistutti mustetahratestin kuvioita. Evalla oli vuorotellen kylmä ja kuuma. Hän ei muistanut kaikkea tapahtunutta, mutta voimakkaat tunteet kiskoivat Evaa ajassa taaksepäin.

Eva itki koko yön kirkkaita kyyneleitä. Hän itki kadonnutta hetkeä, joka oli liukunut käsistä nopeasti ja vääjäämättä kuin pilvet tuulisella taivaalla. Pilvet eivät koskaan palanneet samanlaisina, niitä ei saanut kiinni, eikä Eva enää tavoittanut hetkeä. Hän taittoi tarralapun takaisin käsilaukkuunsa, keräsi valokuvat pahviseen laatikkoon ja sai vielä unesta kiinni.

Eva odotti Matsia lasisessa aulassa, joka alkuillasta oli jo hiljentynyt. Matsin kone laskeutui, ja mies ilmestyi kakkosterminaalin liukuovista. Eva osasi jo ulkoa Matsin valituksen siitä, kuinka viereiselle paikalle aina osui iso hieltä haiseva mies. Kaikki tuntui luonnolliselta, mutta näinä hetkinä Matsin seurassa Eva tunsi olonsa kuin oman itsensä kopioksi, kangastukseksi kauan sitten eläneestä itsestään. Hän kaipasi kipeästi jotakin – oikeita sanoja, reippaita ajatuksia, keinoja millä luovia tämän kohtaamisen yli.

Mats istui etupenkille ja sanoi, kuinka äsken yläilmoissa oli mittarin mukaan ollut viisikymmentä astetta pakkasta, ja siltä kylmyys ja koleus tuntuivat täällä alhaallakin.


Kirjoittaja sai innoituksen tekstiin Kentin Ensammast i Sverige –kappaleen sanoituksista (Joakim Berg 2007).

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…