Siirry pääsisältöön

Juha Hurme: Niemi


Niemeä hypisteleekin eri tavalla kuin muita kirjoja. Se näyttää vanhalta, siinä on hieno kansinauha ja pitkä henkilöluettelo. Jo Juha Hurmeen edellinen romaani Nyljetyt ajatukset (2014) on loputon aarreaitta, ja mies on pakannut taas uuden repullisen täyteen.

Kirjojen samanhenkisyyden takia Niemen vertailu Nyljettyihin ajatuksiin on väistämätön. Nytkin virtuoosimaisen persoonallisen kirjoittajan iso tarina etenee ja pysyy kasassa. Lukijan eteen vyöryy toinen toistaan kiehtovampia kulttuurisen perimämme yksityiskohtia.

Hurme lähtee liikkeelle – ei turhan vaatimattomasti – maailmankaikkeuden synnystä. Hän latelee pelkkää faktaa, eikä sitä ymmärtääkseni ole syytä epäillä muuten kuin hurjan vauhdin takia. Mutkat suoristuvat, asioita laitetaan tapahtumaan, harvoin näistä näin kerrotaan. Jo sivulla 24 maailma alkaa olla synnytetty ja voidaan siirtyä taiteisiin.

”Voit olla 21-vuotias nuori kotka ja jalassasi on tuliterät patiinit, mutta jokainen kehosi atomi on 13,8 miljardia vuotta vanha ja kiiltävät buutsisi ovat samaa taattua vintagea.”

Hurmeen käyttämä rempseä puheenparsi puskee vakavamman asiaproosan sekaan pääosin virkkeiden lopussa, kommentteina, vihjauksina, sutkautuksina. Ymmärrän, jos joku kokee tyylin erikoisena, itsekin välillä kakistelin. Mutta toisaalta teksti on juuri sellaista, miltä Hurme kuulostaa puhuessaankin. Niemi saa puutteitaan anteeksi, koska juuri Juha Hurme puhuu kirjan sivuilla.

Niemen kieli tuntuu nimittäin paikoin viimeistelemättömältä. Mieleen hiipii ajatus, onko Hurmeelle tullut hurjassa työtahdissaan kiire. Onko kokonaisuus ollut liian monissa osissa ja liitetty yhteen, valitettavasti siellä täällä töksähdellen.

Niin yksinkertainen sidos tarinalle kuin vuoroillaan soutavien Aimon ja Köpin keskustelu olikin Nyljetyissä ajatuksissa, Niemessä sellaisen puuttumisen huomaa. Ansiokas historian faktojen ja anekdoottien luetteleminen käy välillä raskaaksi, ja yhteinen kaari katkeilee kehyskertomuksen puuttuessa. Paimiossa syntynyt, Pispalassa asuva Juha Olavi Hurme on Niemen toimija ja tarkkailija, mutta ei johdonmukaisesti, ei jatkuvasti.

Herää kysymys myös kirjallisuuden lajeista, ikään kuin sillä olisi merkitystä, onko Niemi romaani vai tietokirja. Ei se ole oikein kumpaakaan ja samanaikaisesti molempia, ja ajatuksen heräämistä varjostaa sen ahdasmielisyys; nolottaa tarve ryhtyä heti lokeroimaan.

Niemi on meille kaikille tuttu. Se on ”Pohjois-Euroopan peräosa ja Siperian ja Skandinavian kainalokuoppa---”. Välillä Hurme antaa aina aiheellisen muistutuksen siitä, mitä kulttuurikansat Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa, Keski-Amerikassa ja Kaukoidässä jo osasivat, kun täällä pärjättiin ”kivikautisin vehkein”.

Rakkaus Kalevalaan ja kalevalaisen runomitan arvo tulevat esiin Niemen riveillä. Kylmäksi eivät jätä Inkeristä vuonna 1883 talteen poimittu ”Kesoilintu kieloi lintu”, kaiken ympärillään puolestaan jäädyttää ”Alahalla on allin mieli”, ja mitä yksinkertaista nerokkuutta sisältyykään keskiaikaiseen ”Jos mun tuttuni tulisi” -runoon. Parhaimmillaan, kuten esimerkiksi Agricolan aikaisen Suomen kulttuurin ohuutta eurooppalaiseen vertaillessaan Hurme on erinomainen – selkeä, hauska, oivaltava, ironinen, sivistynyt.

Niemi on syvästi sivistynyttä, mutta hyvin helposti ymmärrettävää tekstiä. Se viimeistään paljastaa Juha Hurmeen monitieteellisen lahjakkuuden. Hurme ja Niemi ovat suvaitsevaisuuden ja ihmisyyden asialla.

”Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.”

Ei ole mitään suomalaisuutta, on vain eri aikoina sekoittuneita kansoja ja omaksuttuja vaikutteita. Juha Hurmeen suomalaisuus alkaa miljoonia vuosia sitten ja päättyy tältä erää kuin seinään vuoteen 1809, todennäköisesti jatkuakseen seuraavassa osassa.

”Semmoista se on.”

Juha Hurme: Niemi (2017 Teos, 440 s)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…