Siirry pääsisältöön

Italo Calvino

Varmaan kysytte mitä helkkaria me siellä kuussa oikein teimme. Minä selitän sen.

Luin tänä ja viime vuonna Italo Calvinon (1923-1985) koko suomennetun tuotannon. 11 teosta on julkaistu, osittain postuumisti, vuosina 1952-1997. Olin aiemmin lukenut Calvinoa vain satunnaisesti ja koin tämän aukoksi lukuharrastuksessani. Etenkin, kun italialaiskirjailijan nimi tulee taajaan vastaan viittauksina, suosituksina ja monien nimeämänä vaikuttajana.

Calvino kirjoitti paljon novelleja ja pieniä kertomuksia. Calvinon romaanitkin ovat mitaltaan verrattain lyhyitä. Tuotannon ytimen muodostavat allegoriat ja absurdit tarinat. Sadun tai omituiselta tuntuvan tarinan keinoin on kerrottu reaalisesta yhteiskunnasta, ihmisistä ja maailmasta, usein uskonnosta, välillä koko maailmankaikkeudesta.

Calvino antaa lukijoilleen loputtomasti tulkintamahdollisuuksia. Hän houkuttaa katsomaan maailmaa eri tavalla kuin miten on opittu. Puuhun kiivennyt ja sinne jäänyt pieni paroni on yhteisöstään karannut, juuriltaan repeytynyt poika, joka päätyy näkemään oksien tasolta maailman toisin. Toisaalla calvinolainen tapa kertoa ihmisen hyvän ja pahan puolen liitosta ja taistelusta on halkaista tarinan varakreivi pituussuunnassa kahtia.

Kirjoitusten aiheet ja miljööt vaihtelevat voimakkaasti. Marco Polo ja Mongolian hallitsija Kublai-kaani keskustelevat Polon matkoista idän mystisiin kaupunkeihin. Ovatko matkat tosia vai eivät, ovatko kaupungit olemassa vai symbolisia, jää auki. Herra Palomarin, kenties Calvinon itsensä, parittoman tohvelin kohtalon analysointi on kypsän ja osaavan kirjailijan ja tarkkailijan tekstiä, inhimillisen elämän pienten ilmiöiden havainnointia. Ihmisten ja rastaiden viestintä on calvinolaisittain katsottuna ihan samanlaista.

Kosmiset elementit ovat tiukasti mukana. Calvinon sijoittaessa allegoriansa maailmankaikkeuteen ne yhtä lailla kuvastavat ihmisluontoa. Avaruus alkoi yhdestä pisteestä, ja siitä lähtien kun se räjähti laajenemaan, ihmiset ovat opetelleet tulemaan toimeen toistensa kanssa. Kuu etääntyy samalla tavalla kuin tavoittamaton rakkaus. Materia tiivistyy, maa ja aurinko syntyvät, päivä ja yö alkavat. Ihminen haluaa jättää jälkensä, mutta lopulta kaikki katoaa kohinaan.

Metafiktion klassikko, tarina Lukijasta lukemassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies toimii monella tasolla. Se on tutkielma lukemisesta,  lukija-kokemuksen monipuolinen ja epätavallinen läpivalaisu.

Calvino kirjoittaa välillä myös realistista tekstiä. Arkisen tavallista, mutta kuitenkin sympaattista ja viisasta. Hän kuvaa elävästi kylmää ja likaista kaupunkia ja taitava kontrasti syntyy ihmisen kaipuusta luonnonrauhaan.

Tuotanto ei päästä lukijaa helpolla, enkä kiistä, etteivätkö tämän projektini varjoisammat hetket tiivistyisi ajatukseen: allegoria allegorian perään uuvuttaa. Calvino heittelee symboliikkaa ja merkityksiä täkyiksi, joku tarttuu yhteen ja toinen toiseen, kaikkiin en millään jaksanut. Toisaalta samaistuminen italialaisen yhteiskunnan muutoksiin vaati keskimääräistä enemmän ajatustyötä, mikä on tietysti aina hyvä.

Calvinon teksti ei ole vaikeaa. Hankaluuksia tulee miettiessä, mistä kirjoituksissa on kyse, miksi ne on kirjoitettu. Koko laajuudessaan Calvinon tuotanto ei ole kiinnostavaa eikä hyvää. Tyyli vaihtelee, ja tyylilajit yhdistyvät esteittä. Kokeellista (?), uudistavaa (?), merkityksellistä (?) ovat termejä, jotka olen kirjannut kysymysmerkkeineen muistiinpanoihini niissä kohdin, kun oli kaikkein vaikeinta.

Viimeisiksi jääneissä teksteissään, niin kutsutuissa amerikkalaisissa luennoissa, jotka on kasattu Kuudeksi muistioksi uudelle vuosituhannelle, Italo Calvino jätti tuleville lukijoille vankan uskon kirjallisuuden arvojen säilymiseen 2000-luvulle.

Italo Calvinon suomennettu tuotanto paremmuusjärjestyksessä:

  1. Paroni puussa (1957 Tammi, suom. Pentti Saarikoski 1960)
  2. Marcovaldo, eli Vuodenajat kaupungissa (1963 Tammi, suom. Jorma Kapari 1986)
  3. Herra Palomar (1983 Tammi, suom. Liisa Ryömä 1988)
  4. Koko Kosmokomiikka (1997 Tammi, suom. Liisa Ryömä 2008)
  5. Jos talviyönä matkamies (1979 Tammi, suom. Jorma Kapari 1983)
  6. Halkaistu varakreivi (1952 Tammi, suom. Jorma Kapari 1970)
  7. Tämä vaikea elämä (1958 Tammi, suom. Jorma Kapari 1979)
  8. Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993 Loki, suom. Elina Suolahti 1995)
  9. Ritari, jota ei ollut olemassa (1959 Tammi, suom. Pentti Saarikoski 1962)
  10. Näkymättömät kaupungit (1976 Tammi, suom. Jorma Kapari 1976)
  11. Kenraali kirjastossa (1993 Tammi, suom. Helinä Kangas 2012)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…