Siirry pääsisältöön

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Kesän kerran mentyä, elämän kerran mentyä. Pertti Lassilan kolmas romaani on, kuten edeltäjänsä Ihmisten asiat (2013)  ja Armain aika (2015), tavattoman hieno.


On aika yllättävää, että oppinut kirjallisuuden ammattilainen Lassila kirjoittaa tällaisia kirjoja. Odottaisin ehkä jotakin vaikeampaa, mutta kaikkein vaikeintahan on taito tehdä asiat yksinkertaisesti. Kokenut kirjallisuusmies on halunnut kirjoittaa kirjan kunnioituksesta vanhaa suomalaista kertovaa proosaperinnettä kohtaan. Lassila kirjoittaa hienosti, mutta pienistä asioista jää tunne, että hän leikittelee kanssamme, kirjoittaa tarkoituksella retroa.
Joskus oli kiihkeää, joskus salaperäistä ja vuosisadan lopussa moni innostui Kalevalasta ja Karjalasta, jonne piti vaivalloisesti matkustaa. Jokainen vääräsääri äijä ja hampaaton akka, jonka siellä kohtasi, oli jalo suomalainen ja minkä ne suustaan päästivät, kirjoitettiin muistiin ja ihmeteltiin ja ihailtiin.

Lassilan romaanit ovat viehättävän vanhanaikaisia pieniä taideteoksia. Niissä on niukahkoihin sivumääriinsä nähden paljon eettistä pohdintaa ja elämän puntarointia. Lassilan tekstissä asioita tapahtuu, ja niistä kerrotaan siten kuin ne tapahtuvat, suoraan ja selkeästi. Niin yksinkertaista se on, kun taidon hallitsee.
Minä en pidä suurista sanoista, pidän tavallisista sanoista, jotka ovat yksinkertaisia. Niitä voi puhua lapselle, koska tietää mitä ne tarkoittavat.

Kesän kerran mentyä on menneen maailman kaunis kuvaus. Se kertoo Elsan, Taimin ja Eeron tarinan. Taimi syntyy 1910-luvun lopulla Elsan ja merimiehen pikaisen suhteen jälkeen. Toisen maailmansodan aattona sittemmin äidittömäksi ja isättömäksi jäänyt Taimi opiskelee ja tapaa Eeron.

Pääasiallista tapahtumamiljöötä Hankoa kuvatessaan Lassila onnistuu luomaan viipyilevän rantakaupungin tunnelman. Asiat ovat paikoillaan ja kaikkea on vain tarvittu määrä. Lukijan mieleen jäävät konfliktit ovat kauniin idyllin ja historian tragedian vastakkainasetteluja. Juuri kun on ollut mitä ihaninta, taivaalla näkyy sotilaskone – juuri kun kaikki on hyvin, kesä 1939 kääntyy syksyksi.

Kertojaratkaisut ovat selkeitä, ja vain päähenkilön, nuoren neidin näkökulman ja ajatusten esittämisessä Lassila tuntuu olevan heikoilla. Harvalla nuorella ihmisellä on tarvetta tai edes kykyä pohtia elämäänsä niin syvällisesti, filosofisesti ja perspektiivisesti kuin Taimi. Mestarillista Lassilan teksti on tehdessään saman vanhan taidemaalari Stenharun kanssa.
Olisiko hänen elämänsä syksyn tullen samanlaista kuin siihen asti, olisiko hän sama kuin ennen vai olisiko kokenut uusia asioita, tavannut uusia ihmisiä, olisiko hän iloinen, ehkä onnellinen. Kesä oli mennyt, eikä hän osannut sanoa, mikä oli muuttunut, vaikka hän tiesi, että jotain oli muuttunut.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä (2017 Teos, 188 s)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…