Siirry pääsisältöön

Rosa Liksom: Everstinna


Yhden yön monologi alkaa vanhan Everstinnan vaatimattomasta mökistä, jonne palataan takaisin kertomuksen lopussa. Kaikki siinä välissä on Everstinnan elämän muistelua. Hän aloittaa lapsuudestaan vapaussodan jälkeen sekä lotta- ja suojeluskuntavuosista.

”Olin täynä lotta-aatetta ja suojeluskuntahommaa. Molemat perustu saksalaisele itealismile ja ylemmyyentunnole sekä ryssävihale ja ajatuksele, että meän tehtävä on liittää kaikki suomen kieltä puhuvat kansat Suohmeen.”

Everstinna on valkoisten suomalaisten liikemies- ja aatelissukujen oppinut ja sivistynyt jälkeläinen, joka elää ja toimii lähellä eliittiä. Sukujen tarinat kytkeytyvät kansakunnan syntyyn ja valtion itsenäistymiseen. Everstinnan äidinäiti on ollut Bobrikovin uskottu, myöhemmin Everstinnaa kutsuvat ”Lapuan mustapaiat ja vasismin taikavoimat.”

Muisteluun perustuvan kertomuksen ajalliset siirtymät ovat vikkeliä. Juuri kun Everstinna on moittinut Vihtori Kosolaa suomalaisen vasismin tyylittömyydestä, hän kuunteleekin Everstin paasausta Stoolperkistä huonona presidenttinä. Tarkkana pitää olla, paikoin minusta liiankin tarkkana. Aikaa, tilaa ja tarvetta selittelyillekin olisi ollut.

”Kosola sano, että suomalaisten kansalistunne on kehittynny paljon heikomin ko saksalaisten, jokka ovat älykhäitä ja utelihaita, ja että meän tehtävänä on kiriä tuo välimatka kiini ja sitte päästelä ohitte. Ko puhheet lopuit molin vasismin taikavoiman pyörtheissä ja kaikki tuntu maholiselta.”

Kertomuksen miespäähenkilö Eversti on saanut jääkärikoulutuksen Saksassa. Hän on ryhdikkään sotilaallinen, komea ja valloittava, mutta sisältä arka ja vainoharhainen. Eversti on mahtimies ja saa Everstinnan pihteihinsä tämän ollessa vielä tyttö, vaikka on lähes 30 vuotta vanhempi.

”Se tiesi historiasta, maanmittauksesta, kemiasta ja psykolokiasta sekä vilosofiasta kaiken. Sillä oli niin tarkka silmä että mie en kyllästynny siihen koskhaan. Se osasi olla niin, että mie en aatelu että onpa tuo kauhean vanha äijä. Paitti joskus tietekki.”

Kaikki vaaran merkit ovat ilmassa: ”Sie voit rakastaa Everstiä, mutta jos sie rakastat itteästi ja elämää ylheensä etkä hauo ittesti tappamista, niin älä mene koskhaan naimissiin tuon kanssa, vaan ole loppuelämästi kihloissa.” Mutta ihastuksen ja rakkauden sokea usko on liian vahva. Everstinna ajattelee, että avioliiton kautta kaikki kääntyy paremmaksi ja ”vanha pyyhitään poies niinko Vyyhreri teki vuoen kolmekymmentäneljä kevhäälä”. Everstinna ja Eversti menevät naimisiin, ja hyvin pian avioliitosta tulee sadistinen helvetti.

Liksom kertoo saaneensa ajatuksen kirjaan 2010-luvun Euroopan näkyvästä rasismista ja natsismin uudesta tulemisesta. Tarinalle löytyi kehys lapsuudenkodin naapurikylästä, jossa asuneen kirjailija Annikki Kariniemen elämään Everstinna perustuu. Everstin tosielämän vastine on Lapin rajavartioston komentaja Oiva Willamo.

Everstinna on monitahoinen kirja moniulotteisista henkilöistä. Se kertoo ihmisistä ja kansoista poikkeusoloissa. Kukaan ei ole vain paha tai vain hyvä.  Kirjan sivuilla limittyvät ja sekoittuvat monet tasot. Se kertoo tavallisen ihmisen kasvun tytöstä naiseksi. Se linkittää inhimillisen rakkaustarinan valtakuntasuhteisiin. Tarina näyttää oivallisesti, kuinka motiivit ihmisen toiminnalle liittyvät aina aikaan ja paikkaan. Mikä nyt tuntuu järjettömältä, oli omana aikanaan välttämättömyys ja itsestäänselvyys.

Everstinnalla ei ole edellytyksiä harkintaan suhteessaan Everstiin, koska hän on täysin miehen karisman sokaisema. Asetelma on kuin Suomen kompleksinen suhde Saksaan. Ryhdikkäitä, edistyksellisiä ja tehokkaita saksalaisia ihailtiin. Heidän kanssaan Suomesta oli tuleva pohjoisen Euroopan suurvalta, vaikka yhä useampi näki jo rappion merkit. Samaan aikaan Saksassa ajateltiin, etteivät suomalaiset edusta puhdasta rotua ja suunnitelmat Lapin polttamiseksi odottivat vain täytäntöönpanoa.

Liksomin meänkieli on kirjoitettuna ainutlaatuista ja nautinnollista. Kertomus soljuu kuin itsestään, koska se on seitsemän kirjoittamisvuoden aikana hioutunut paljon suuremmasta määrästä materiaalia tähän 195 sivuun. Teksti on täsmentynyt, tiivistynyt ja kiteytynyt – täydellistynyt.

Kielen raikkaus ja kauneus saavat kirjan väkivallan tuntumaan poikkeuksellisen raa’alta ja kuvottavalta. Tarinan kohtaukset esitetään fiktiivisinä, ne eivät välttämättä ole tosia, mutta tapahtumilla on kuitenkin tosielämään perustuvat raamit. Siksi Everstinnan kohtelu tuntuu niin pahalta, pääsee ihon alle eikä lähde sieltä pois. Liksom on onnistunut samanaikaisesti etäännyttämään henkilönsä sekä tuomaan heidät hyvin lähelle.

Kirja nostaa voimakkaat tunteet pintaan, ja lukiessani jouduin kohtaamaan myös oman vihani Everstiä kohtaan. Lukukokemuksen jälkeen tapahtumien taustoja selvitellessäni oli tarjolla vielä yksi läimäys. Eversti on ollut mukana perustamassa rakastamaani Helsingin Jalkapalloklubia. ”Kaisaniemen pallokenttä, kesäkuu 07”, hoilaan jatkossakin epävireisessä fanipäädyssämme viitaten HJK:n kunniakkaaseen historiaan ja 110 vuoden takaiseen perustamisajankohtaan. Everstinnan lukemisen jälkeen laulussani on kuitenkin vivahdus synkempää sävyä.

Rosa Liksom: Everstinna (2017 Like, 195 s)
Kuva: Liksom Helsingin kirjamessujen lukupiirissä 26.10.2017

Blogissani olen aikaisemmin kirjoittanut Rosa Liksomin Väliaikaisesta ja Kreislandista.

Kommentit

  1. Eversitinna oli nuori tyttö, lapsi vielä! Ei hänellä ollut aseita vastustaa! Hienosti kuvaat kirjaa ja sen aiheuttamia tunteita. Yksi huomautus: "hyvin pian" kesti 15 vuotta, ennen kuin avioon astuminen ja muutos suhteessa tapahtuil Muuten samaa mieltä kielen täydellistymisestä ja kirjan kuvauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta palautteesta ja kommentista ja olipa mielenkiintoinen lukupiirikin kirjamessuilla!. Juuri noin tarkoitinkin, että nimenomaan avioon astuminen aiheutti hyvin pian muutoksen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…