Siirry pääsisältöön

Rosa Liksom: Everstinna


Yhden yön monologi alkaa vanhan Everstinnan vaatimattomasta mökistä, jonne palataan takaisin kertomuksen lopussa. Kaikki siinä välissä on Everstinnan elämän muistelua. Hän aloittaa lapsuudestaan vapaussodan jälkeen sekä lotta- ja suojeluskuntavuosista.

”Olin täynä lotta-aatetta ja suojeluskuntahommaa. Molemat perustu saksalaisele itealismile ja ylemmyyentunnole sekä ryssävihale ja ajatuksele, että meän tehtävä on liittää kaikki suomen kieltä puhuvat kansat Suohmeen.”

Everstinna on valkoisten suomalaisten liikemies- ja aatelissukujen oppinut ja sivistynyt jälkeläinen, joka elää ja toimii lähellä eliittiä. Sukujen tarinat kytkeytyvät kansakunnan syntyyn ja valtion itsenäistymiseen. Everstinnan äidinäiti on ollut Bobrikovin uskottu, myöhemmin Everstinnaa kutsuvat ”Lapuan mustapaiat ja vasismin taikavoimat.”

Muisteluun perustuvan kertomuksen ajalliset siirtymät ovat vikkeliä. Juuri kun Everstinna on moittinut Vihtori Kosolaa suomalaisen vasismin tyylittömyydestä, hän kuunteleekin Everstin paasausta Stoolperkistä huonona presidenttinä. Tarkkana pitää olla, paikoin minusta liiankin tarkkana. Aikaa, tilaa ja tarvetta selittelyillekin olisi ollut.

”Kosola sano, että suomalaisten kansalistunne on kehittynny paljon heikomin ko saksalaisten, jokka ovat älykhäitä ja utelihaita, ja että meän tehtävänä on kiriä tuo välimatka kiini ja sitte päästelä ohitte. Ko puhheet lopuit molin vasismin taikavoiman pyörtheissä ja kaikki tuntu maholiselta.”

Kertomuksen miespäähenkilö Eversti on saanut jääkärikoulutuksen Saksassa. Hän on ryhdikkään sotilaallinen, komea ja valloittava, mutta sisältä arka ja vainoharhainen. Eversti on mahtimies ja saa Everstinnan pihteihinsä tämän ollessa vielä tyttö, vaikka on lähes 30 vuotta vanhempi.

”Se tiesi historiasta, maanmittauksesta, kemiasta ja psykolokiasta sekä vilosofiasta kaiken. Sillä oli niin tarkka silmä että mie en kyllästynny siihen koskhaan. Se osasi olla niin, että mie en aatelu että onpa tuo kauhean vanha äijä. Paitti joskus tietekki.”

Kaikki vaaran merkit ovat ilmassa: ”Sie voit rakastaa Everstiä, mutta jos sie rakastat itteästi ja elämää ylheensä etkä hauo ittesti tappamista, niin älä mene koskhaan naimissiin tuon kanssa, vaan ole loppuelämästi kihloissa.” Mutta ihastuksen ja rakkauden sokea usko on liian vahva. Everstinna ajattelee, että avioliiton kautta kaikki kääntyy paremmaksi ja ”vanha pyyhitään poies niinko Vyyhreri teki vuoen kolmekymmentäneljä kevhäälä”. Everstinna ja Eversti menevät naimisiin, ja hyvin pian avioliitosta tulee sadistinen helvetti.

Liksom kertoo saaneensa ajatuksen kirjaan 2010-luvun Euroopan näkyvästä rasismista ja natsismin uudesta tulemisesta. Tarinalle löytyi kehys lapsuudenkodin naapurikylästä, jossa asuneen kirjailija Annikki Kariniemen elämään Everstinna perustuu. Everstin tosielämän vastine on Lapin rajavartioston komentaja Oiva Willamo.

Everstinna on monitahoinen kirja moniulotteisista henkilöistä. Se kertoo ihmisistä ja kansoista poikkeusoloissa. Kukaan ei ole vain paha tai vain hyvä.  Kirjan sivuilla limittyvät ja sekoittuvat monet tasot. Se kertoo tavallisen ihmisen kasvun tytöstä naiseksi. Se linkittää inhimillisen rakkaustarinan valtakuntasuhteisiin. Tarina näyttää oivallisesti, kuinka motiivit ihmisen toiminnalle liittyvät aina aikaan ja paikkaan. Mikä nyt tuntuu järjettömältä, oli omana aikanaan välttämättömyys ja itsestäänselvyys.

Everstinnalla ei ole edellytyksiä harkintaan suhteessaan Everstiin, koska hän on täysin miehen karisman sokaisema. Asetelma on kuin Suomen kompleksinen suhde Saksaan. Ryhdikkäitä, edistyksellisiä ja tehokkaita saksalaisia ihailtiin. Heidän kanssaan Suomesta oli tuleva pohjoisen Euroopan suurvalta, vaikka yhä useampi näki jo rappion merkit. Samaan aikaan Saksassa ajateltiin, etteivät suomalaiset edusta puhdasta rotua ja suunnitelmat Lapin polttamiseksi odottivat vain täytäntöönpanoa.

Liksomin meänkieli on kirjoitettuna ainutlaatuista ja nautinnollista. Kertomus soljuu kuin itsestään, koska se on seitsemän kirjoittamisvuoden aikana hioutunut paljon suuremmasta määrästä materiaalia tähän 195 sivuun. Teksti on täsmentynyt, tiivistynyt ja kiteytynyt – täydellistynyt.

Kielen raikkaus ja kauneus saavat kirjan väkivallan tuntumaan poikkeuksellisen raa’alta ja kuvottavalta. Tarinan kohtaukset esitetään fiktiivisinä, ne eivät välttämättä ole tosia, mutta tapahtumilla on kuitenkin tosielämään perustuvat raamit. Siksi Everstinnan kohtelu tuntuu niin pahalta, pääsee ihon alle eikä lähde sieltä pois. Liksom on onnistunut samanaikaisesti etäännyttämään henkilönsä sekä tuomaan heidät hyvin lähelle.

Kirja nostaa voimakkaat tunteet pintaan, ja lukiessani jouduin kohtaamaan myös oman vihani Everstiä kohtaan. Lukukokemuksen jälkeen tapahtumien taustoja selvitellessäni oli tarjolla vielä yksi läimäys. Eversti on ollut mukana perustamassa rakastamaani Helsingin Jalkapalloklubia. ”Kaisaniemen pallokenttä, kesäkuu 07”, hoilaan jatkossakin epävireisessä fanipäädyssämme viitaten HJK:n kunniakkaaseen historiaan ja 110 vuoden takaiseen perustamisajankohtaan. Everstinnan lukemisen jälkeen laulussani on kuitenkin vivahdus synkempää sävyä.

Rosa Liksom: Everstinna (2017 Like, 195 s)
Kuva: Liksom Helsingin kirjamessujen lukupiirissä 26.10.2017

Blogissani olen aikaisemmin kirjoittanut Rosa Liksomin Väliaikaisesta ja Kreislandista.

Kommentit

  1. Eversitinna oli nuori tyttö, lapsi vielä! Ei hänellä ollut aseita vastustaa! Hienosti kuvaat kirjaa ja sen aiheuttamia tunteita. Yksi huomautus: "hyvin pian" kesti 15 vuotta, ennen kuin avioon astuminen ja muutos suhteessa tapahtuil Muuten samaa mieltä kielen täydellistymisestä ja kirjan kuvauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta palautteesta ja kommentista ja olipa mielenkiintoinen lukupiirikin kirjamessuilla!. Juuri noin tarkoitinkin, että nimenomaan avioon astuminen aiheutti hyvin pian muutoksen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…