Siirry pääsisältöön

Annastiina Storm: Me täytytään valosta


Annastiina Stormin kaunis ja vimmainen esikoisromaani Me täytytään valosta liikkuu ajassa sekä todellisuuden ja kuvitelmien välillä. Teos koostuu lyhyistä katkelmaluvuista ja sitoo yhteen kolme sukupolvea.

Isovanhemmat ovat Veijo ja ahtaan uskonnollinen Eeva, joka syntisesti odottaa Veijon kuolemaa ja toivookin sitä. Heidän tyttärensä, anonyymisti nimetty vain äidiksi, on naimisissa Samin kanssa. Samin sisällä myrskyää ja äidin mielestä lapset eivät voi enää olla yksin isänsä seurassa. Äidin siskolla, Mervi-tädillä on löysä maha, ja hän saalistaa yössä. Lapset Santtu ja Silja odottavat pikkuveljeä saapuvaksi.

Kertoja vaihtuu joka toisella sivulla ja on epäluotettava, koska useimmiten kertojana toimii jompikumpi perheen lapsista. He havainnoivat tarkasti, mutta eivät ymmärrä tai tiedäkään kaikkea. Kerronnan keskeisenä keinona ovat valokuvat: niitä ollaan ottamassa, ottamistilanteita muistellaan ja vanhoja valokuvia katsellaan.

Sivuhenkilöt palvelevat päähenkilöiden kuvausta. Mutta koska kertomukseen kuuluu mainitut seitsemän henkilöä ja kirjan sivumäärä on rajattu, on jokainen lisähenkilö samalla myös lukijalle rasite.

Storm on parhaimmillaan erinomainen kuvatessaan turvatonta ja epävarmaa lapsuutta. Maailman yksityiskohdat pienen lapsen silmissä ovat laatutyötä, ja kieli vuorotellen järkyttää ja naurattaa. Pidätin hengitystäni yhdessä äidin ja lasten kanssa odottaessani isän raivokohtausta, luin moneen kertaan ihastuttavan kuvauksen vesipisaroiden tanssista ikkunalasilla ja nauroin ääneen kalkkunanauruiselle naiselle kevätjuhlassa.

”Isän myrsky on aina aluksi hiljainen. Hiljaisuuden seassa vaanii räjähdys, joka etsii koko ajan reittiä ulos. Kukaan meistä ei halua olla se reitti.”

Jatkuvasti näkökulmaa vaihtavaa kerrontaa on nykykirjallisuudessa paljon ja tekniikkaa on kritisoitu. Mielestäni Storm kuitenkin onnistuu pitämään tarinan koossa ja kertomuksen kiinnostavana. Satu- ja fantasiaosuudet toimivat. Siljan leikeissä Tähkäpää saa lohduttajan aseman, minkä uskon olevan pelottavan tuttua usealle pienelle tytölle.

Kirjan jälkimmäisellä puolikkaalla, sadan sivun jälkeen aloin miettiä, onko mukana liikaakin teemoja. Keskeisiksi erottuvat lasten maailma, turvaton kasvu, ahdasmielinen uskonnollisuus, menetetty elämä, epäluottamus, perheväkivalta ja sukupolvien väliset jännitteet.

Loppua kohti perheväkivallan ja lasten oireilun kuvaus tiivistyy kammottavasti, mutta ihan konkreettisena mittana 203 sivua on kuitenkin vähän kaikelle Stormin esittämälle. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin esimerkiksi Eevan ristitulesta syntisine ajatuksineen. Myös sukupolvien välisten ristiriitojen, arvoerojen ja sanomatta jääneiden asioiden kuvaajana Storm osoittaa olevansa lupaava, mutta ei vielä pääse ihan perille saakka.

Kiinnostavaa oli kuulla Annastiina Stormin oma näkökulma: Me täytytään valosta oli alun perin vielä puolet lyhyempi lyhytproosateos, mutta kustantajan ehdotuksesta se piteni romaaniksi. Me täytytään valosta sai alkunsa kaksi vuotta sitten yliopiston kirjoittajakursseilla. Se on ehjä, kokonainen, persoonallinen ja hyvä esikoisromaani, ja olen ilahtunut siitä, että Annastiina Storm on kertonut jatkavansa kirjoittajana.

”Siinä sitten kauha kädessään akka luiskahti omiin ajatuksiinsa, sellaisiin tavallisiin ohikulkeviin, joita jokaisella tulee ja menee ilman että niihin tarvitsisi sen kummemmin tarttua, mutta yhtä kaikki nuokin mitättömät ajatukset saattavat imaista ihmisen pauloihinsa niin, että ajantaju katoaa ja sitä vain tuijottaa eteensä näkemättä mitään.”

Annastiina Storm: Me täytytään valosta (2017 Kustantamo S&S, 203 s).

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…