Siirry pääsisältöön

Suomimusahaaste




Tammikuussa 2015 sain hyvältä ystävältäni Facebookissa kiertäneen suomimusahaasteen: viisi päivää, viisi suomalaista musiikkiesitystä, viidet perustelut. Sain näihin teksteihini arvostamiltani ihmisiltä palautetta, jonka katson vaikuttaneen tämän blogin perustamiseen puolisen vuotta myöhemmin. Kiitos siis vielä kerran.

Julkaistu Facebook-sivullani 10. – 14.1.2015:

Suomimusahaaste 1/5

Teiniosastoni, nolostumisvaara - isi kirjoittaa nuorisomusiikista. Suomalainen rap tuonee ensisijaisesti mielleyhtymän typeriin vitseihin ja sittemmin koko kansan pintaliitojulkkismeininkiin. Iso osa genrestä on täysin älytöntä ja joutavaa musiikkia, mutta silti olen ollut siitä pitkään kiinnostunut. Joukkoon mahtuu oikein hyviäkin hetkiä.

Kaikenlaista lähestymistapaa on kokeiltu, ja selväksi tullut, että amerikkalainen gangstameno ei vaan näille leveysasteille sovi. Vaikka nämä artistit ehkä haluaisivatkin, Helsingin kaduilla ei ole vaarallista, eikä konetuliaseita tarvitse yleisesti pelätä.

Pohjoishelsinkiläinen DJ Kridlokk (s.1985) on onnistunut luomaan uskottavaa linjaa. Hänen tummanpuhuvat tarinansa kertovat suomalaisesta katuelämästä. Pohjoismainen yhteiskunta kutsuu tätä ehkä nivelvaiheen syrjäytymiseksi; siihen kuuluu pleikan pelaaminen kaiket yöt, työmarkkinatuki, notkuminen tapulikaupunkilaisissa leikkipuistoissa ja ostareilla, yksinhuoltajuus, harmaus ja näköalattomuus.

Musiikillisesti ollaan otettu hieman hönkää pois. Tempo on hitaampi ja koska suurin osa tallenteista tehdään alunperin c-kaseteille, äänimaailma on yksinkertainen. Erittäin tumma ja synkkä, hiipivä.

Dj Kridlokkin Mutsi oli viime vuoden parhaiden levyjen listallani sijalla 2. Innostuin niin, että kävin kesällä katsomassa DJ Kridlokkin keikkaa, jossa mukana esiintyivät myös Eevil Stöö ja Tuuttimörkö. Se oli virhe.
















Suomimusahaaste 2/5

1980-luvulla kuunneltiin heavyä. On jäänyt mielikuva, että sitä kesti kauan ja oli leimallista isolle osalle elämän kulkua. Varmaan niin olikin, mutta nyt tarkasteltuna ajanjakso oli lyhyt: ostin ensimmäiset metalli- (ja ylipäätään) lp:ni vuonna 1983 ja 1988 kaikki heavylevyt oli jo viety divariin.

Keskeisiä muutosagentteja olivat kaveri Ville, isosiskonsa Iina ja etenkin jälkimmäisen poikaystävä Riku. Hän tuuttasi meille "parempaa" musiikkia minkä kerkesi, ja yksi kohteista oli Hearthill. Se tuli Kontulasta, minne ei olisi siihen aikaan uskallettu mennä ollenkaan muuten kuin säännöllisesti häviämään FC Kontulle.

Yhtyeen esikois-ep ja kaksi ensimmäistä levyä olivat erinomaisia ja kolmaskin vielä ihan hyvä, mutta sitten kärki tylsyi. Kulta-aikaan sisältyy elämäni ensimmäinen Tavastia-keikka 29.4.1989. Nyt kuunneltuna koko tuotanto ei ehkä ole täysin kestänyt aikaa, mutta esimerkiksi yksi parhaista, Rainy Days on edelleen hieno kappale. Viulut ja kaikki.












Suomimusahaaste 3/5

Pääsääntöisesti en paljoa piittaa bändien kaupallisesta menestyksestä. Pikemminkin niin, että mitä tuntemattomampi sen parempi. Suomalaisille yhtyeille kansainvälistä menestystä olisi kuitenkin monesti toivonut. Ehkä kyse on jostain maaotteluhengestä - ehkä siitä epäreiluudesta, että maailmalla on menestynyt kaikenlaisia vierasmaalaisia keskinkertaisuuksia.

Parasta Turusta, eli The Crash on yhtye, jolle menestyksen olisi tottavie suonut. Jos pojat olisivat olleet angloamerikkalaiselta kielialueelta ja markkinointisatsaus kollegoidensa veroinen, laajempi tähteys olisi ollut taattu. Nyt se jäi Keski-Euroopan keikkojen lisäksi kai siihen, että joku biisi pääsi saksalaiseen automainokseen. Videoistakin kuulemma tykättiin.

Yhtyeen persoonallinen sointi ja Teemu Brunilan verraton laulunkirjoitustaito tuotti nipun kuolemattoman hienoja pop-kappaleita. Oma suosikkini on Flash, joka löytyy vuoden 2003 syntsapainotteisemmalta Melodrama-albumilta. Flash on kappale, joka onnistuu samanaikaisesti hymyilyttämään ja itkettämään. Kun osuu tuohon koomisen ja traagisen leikkauskohtaan, pääsee tunkeutumaan kaikkein syvimmälle. Sing me to the stars.
















Suomimusahaaste 4/5

Olavi Uusivirta on lahjakas kaveri. Olen nauttinut miehen tuotannosta varsin paljon levyillä, näyttämöillä, lavoilla ja elävissä kuvissa. Valitettavasti on todettava, että ihan se kaikkein suurin mestariesitys on vielä tuloillaan.

Lupausta siitä saatiin heinäkuussa KOKO Jazzclubilla. Olavi esiintyi vierailevana taiteilijana tarkoituksenaan tulkita Nick Caven ja Leonard Cohenin musiikkia. Sitäkin hän teki ja varsin hienosti, mutta keikka roihahti sellaisiin liekkeihin, että harvoin näkee. Tapahtui vaikka mitä, ja Uusivirta piti näyttelijän karismallaan paketin kasassa hurjasta intensiteetistä ja ajoittaisesta kaoottisuudesta huolimatta.

Olavi Uusivirran paras levy on vuoden 2008 Minä olen hullu. Se on epätasainen, raakilemainen, naiivi. Se on myös vinksahtanut, ahdistunut, raivokas ja syvällinen.

Levyn avauskappale Löysäläisen laulu kuuluu minua eniten koskettaneiden kappaleiden joukkoon. Teksti pohjautuu löyhästi Eino Leinon runoon, ja Uusivirta onnistuu kirjoittamaan juuri sellaista lyriikkaa mistä pidän. Hieman runollista ja omituista, mitään ei oikeastaan sanota suoraan, mutta kaikesta kuulee että ajatusta on takana. Sanat jäävät mieleen, tulkintoja saa tehdä, älä ota asioita kirjaimellisesti.

Siteerasin Löysäläisen laulun kertosäettä taannoin päättäessäni läksiäispuhetta työpaikallani:

"Ja pidänkin siitä huolen että lasini viini täyttää

ja kun pahalta alkaa näyttää viime pisaran siitä nuolen

ja odotan että taipuu jo lopulta selkä mielen

jota kuristaa kahleet kielen ja vapauden villi kaipuu

on kädet kuin kerjäläisen niin rengin kuin isännänkin

nyt laulanee suuri hänkin jo laulua löysäläisen"
















Suomimusahaaste 5/5

Oltiin yläasteikäisinä Käpylän Raviksella skodimassa. Paikalle tuli joukko vanhempia kavereita ehdottamaan, että laitetaan jengit pystyyn ja pelataan. Tunnistettiin totta kai, että joukossa oli Leevi & the Leavingsin laulaja. Tuuhea parta, vähän pyöreyttä, kireät Addun verkkarit, urheilusukat niiden päällä polviin.

Ei silloin vielä tiedetty, minkälainen fudispersoona Gösta Sundqvist oli. Pelin jälkeen tiedettiin ainakin, että pelata osaa ja hyvin. Johanneksen Dynamon hienosta historiasta ja Leevi & the Leavingsin klassikkokappaleista huolimatta Sundqvistista tulee aina ensimmäisenä mieleen tuona päivänä vetämänsä uskomaton saksarivolley.

Leevi & the Leavingsin tuotanto on ristiriitaista ja kaksijakoista. Jos laitan heidän kappaleitaan soimaan sekoituksella, joka toisen kohdalla ajattelen, etten ikimaailmassa kehtaa tunnustaa kuuntelevani tällaista hilloviivamelindamiestenlehtikyllikki-kamaa. Ja heti seuraavan kappaleen kohdalla pidän yhtyettä suomalaisen mielenmaiseman taitavimpana tulkkina. Molemmille on kai sijansa. Valitsen jälkimmäisestä kategoriasta yhden suosikkini: Kyykyssä (1995).












Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…