Siirry pääsisältöön

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä
(suomennos Markku Päkkilä 2002 Otava, 634 s)
John Henry Days (alkuperäinen 2001 4th Estate, 389 s)

Ei ole kääntäjän vika, kun suomen kielessä ei ole vastinetta kirjan nimelle. Balladi John Henrystä on käännöksenä kelpo etenkin, kun tarinassa keskeisessä roolissa todella on laulu tuosta legendaarisesta hahmosta. Mutta alkuperäinen nimi on parempi, koska John Henry Days kertoo John Henryn ajoista 1870-luvulla ja samalla John Henry –päivistä Länsi-Virginiassa 1990-luvun loppuvuosina.


Lukukokemuksena asetelma on lähes identtinen heinäkuisen Adam Langerin California Avenuen kanssa: ostin ja luin John Henry Daysin kymmenkunta vuotta sitten ja poimin nyt lukemani suomennoksen myöhemmin Paloheinän kirjaston poistohyllystä. Toisin kuin heinäkuussa, tällä kertaa huomasin, että olin kyllä ymmärtänyt kaiken lukemani, mutta edelleen jää epäselväksi kirjan perimmäinen asetelma. Mitä Whitehead on halunnut kertoa lukijoilleen kirjoittamalla John Henryn tarinan näin erikoisella tavalla?


Eletään vuotta 1996. Internet on tulossa, mutta ei vielä etelävaltiolaisten taksikuskien elämään. Kyynistynyt chicagolaistoimittaja J.Sutter oli aina luokkansa ainoa musta, ja opettaja opetti Amerikan orjuuden vaiheet nopeasti ja vältellen. Hänen koulukaveriensa vanhempien mielestä oli kasvatuksellisesti kiinnostavaa, kun lapsilla oli ystäväpiirissään erirotuisia ihmisiä. Joskus aikanaan J. oli nuori, innokas ja aktiivinen osa kaupunkilehden rikos- ja kulttuuritoimitusta. Nykyään Sutteria eivät oman työnsä aiheet voisi vähempää kiinnostaa, mutta hän haluaa pysyä toimittajien kestityslistalla. Onpa käynnissä vedonlyöntikin, kuinka monena peräkkäisenä päivänä saa nautittua ilmaisen lounaan.

”Kaikki mitä hänellä on yllään on saatu ilmaiseksi. Calvin Kleinin farkut ovat työvoitto parin vuoden takaa, suunnittelijakuuluisuuden uuden kevätmalliston kunniaksi järjestetyistä juhlista. Farkkuja oli röykkiöittäin, mutta yhtiön muhkeasta PR-budjetistakin vei voiton juhlavieraiden kollektiivinen pelko, ettei tarjolla ollut itse kunkin kokoa tai että joku toinen toimittaja ehtisi nappaamaan viimeisen istuvan parin nenän edestä, ja niin sai alkunsa seuraavan päivän New York Postin sivuilla raportoitu mylläkkä.”

J.Sutter on saapunut Länsi-Virginiaan John Henry –päiville. John Henry on tarujen, kertomusten, piirustusten, laulujen ja lorujen 1800-luvun loppupuolella orjuudesta vapautunut työläinen. Moukari kädessä syntynyt hiilenmusta mies. Väkivahva, 190-senttinen rautatietunnelityömaalla työskennellyt porari. John Henry kuoli tunneliin nujerrettuaan kaivuukilpailussa höyryporan. Onko miestä koskaan ollut olemassakaan? Onko mitään kilpailua koskaan järjestetty? John ja Henry olivat yleisimmät vapautettujen orjien nimet.

”Balladi John Henrystä on itseoikeutetusti kaikkien rautatietyöläisen laulu. John Henry rakensi rautateitä. John Henryn laulu kuuluu kaikille lapio- ja hakkuumiehille – konekuskeille – porareille – kaikille työmaiden miehille. Sitä laulavat mustat työmiehet kaikkialla, eikä kukaan muu laula sitä samalla lailla kuin ne miehet, koska muut eivät pidä John Henryn muistoa yhtä suuressa arvossa ja kunniassa. Itse olen ollut kulkumies koko ikäni – aina siitä asti kun karkasin 12-vuotiaana valkolaisilta – ja olen tehnyt töitä omieni joukossa rautateiden rakennusleireillä Suurilta järviltä Floridaan ja Atlantilta Missouri-joelle, ja joka paikassa missä olen ollut töissä, joku tunsi John Henryn laulun ja lauloi sitä.”

John Henry –päivien julkistamistilaisuudessa tämä entinen orja on pääsemässä Amerikan kansallissankarit –postimerkkisarjaan. Benny ja Josie pitävät kulahtanutta motellia, joka uhkaa kuitenkin kerrankin täyttyä festivaalipäivien ajaksi. Kädestä suuhun elävän freelance-toimittajan Pamela Streetin isä on vastikään kuollut ja John Henry –päivien järjestäjillä on suuri kiinnostus keräilijä-isän jäämistöön. Alphonse Miggins pelastaa J.Sutterin heimlichin otteella, kun tämä meinaa tukehtua lihanpalaan. Bobbystä ei koskaan tiedä, hän osaa Balladin John Henrystä ulkoa, ja nyt hän on käynyt ostamassa lekan juuri ennen John Henry –päivien alkua. Joan Acorn kirjoittaa paikallislehdelle reportaasia John Henry –päivistä. Festivaalin päättäjäispäivänä postivirkailija avaa tulen ja ampuu kolme ihmistä kuoliaaksi. Kuvaus Rolling Stonesin keikasta kalifornialaisella aavikolla sekä J.Sutterin ja tämän vanhan ystävän kohtaamisesta saastaisessa crack-luolassa ovat erinomaisen tiheää tekstiä. Välillä käydään porarien leirissä, ja jatkuvat sortumisonnettomuudet verottavat työläisiä rivistä. Tunneliyhtiö pitää miesten innostusta käynnissä tarjoamalla rahapalkintoja porauskilpailujen voittajille. Guy Johnson on epätoivoinen folkloren kerääjä, jonka tavoitteena on päästä balladin alkulähteille. Yksi esittää musikaalin pääosassa John Henryä, toinen veistää porarilegendasta näköispatsasta, matkamuistokaupat menestyvät John Henry –tuotteilla.

Nämä olivat ja eivät olleet juonipaljastuksia. Tapahtumat ja ihmiset liittyvät ja eivät liity toisiinsa, mutta Colson Whitehead kehittää niistä hyvin mielenkiintoisen tarinan. Whitehead laittaa oivaltavasti vastakkain ja rinnakkain entisaikojen urakoinnin ja nykypäivän ammatit, vuoren läpi porautumisen ja ilmaisten lounaiden siipeilyennätyksen keräämisen. Hän tekee sen omituisesti kirjoittaen, viehättävän lakonisesti, hillityn harmaalla huumorilla. Kirjan osien otsikoinnit houkuttelevat lukemaan: Terminaalikaupunki, Pieni yösoitto moottorimotellissa, Maalaisilman vaikutuksista, Teoria elämästä poraustyönä, Uusia säkeitä. Kuvaus kyynistyneen toimittajan asenteista ja intohimottomuudesta on elävää luettavaa, mutta monesti mietin, onko siitä yli 600-sivuisen romaanin kannattelijaksi.

Oleellisin kysymys lukiessa oli, pysyykö tämä paketti kasassa, saako Colson Whitehead junan kunnialla asemalle, olenko minä loppuun asti kyydissä. Pysyi, mutta tunnustan, että puolen välin paikkeilla uskoni oli koetuksella.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…