Siirry pääsisältöön

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä
(suomennos Markku Päkkilä 2002 Otava, 634 s)
John Henry Days (alkuperäinen 2001 4th Estate, 389 s)

Ei ole kääntäjän vika, kun suomen kielessä ei ole vastinetta kirjan nimelle. Balladi John Henrystä on käännöksenä kelpo etenkin, kun tarinassa keskeisessä roolissa todella on laulu tuosta legendaarisesta hahmosta. Mutta alkuperäinen nimi on parempi, koska John Henry Days kertoo John Henryn ajoista 1870-luvulla ja samalla John Henry –päivistä Länsi-Virginiassa 1990-luvun loppuvuosina.


Lukukokemuksena asetelma on lähes identtinen heinäkuisen Adam Langerin California Avenuen kanssa: ostin ja luin John Henry Daysin kymmenkunta vuotta sitten ja poimin nyt lukemani suomennoksen myöhemmin Paloheinän kirjaston poistohyllystä. Toisin kuin heinäkuussa, tällä kertaa huomasin, että olin kyllä ymmärtänyt kaiken lukemani, mutta edelleen jää epäselväksi kirjan perimmäinen asetelma. Mitä Whitehead on halunnut kertoa lukijoilleen kirjoittamalla John Henryn tarinan näin erikoisella tavalla?


Eletään vuotta 1996. Internet on tulossa, mutta ei vielä etelävaltiolaisten taksikuskien elämään. Kyynistynyt chicagolaistoimittaja J.Sutter oli aina luokkansa ainoa musta, ja opettaja opetti Amerikan orjuuden vaiheet nopeasti ja vältellen. Hänen koulukaveriensa vanhempien mielestä oli kasvatuksellisesti kiinnostavaa, kun lapsilla oli ystäväpiirissään erirotuisia ihmisiä. Joskus aikanaan J. oli nuori, innokas ja aktiivinen osa kaupunkilehden rikos- ja kulttuuritoimitusta. Nykyään Sutteria eivät oman työnsä aiheet voisi vähempää kiinnostaa, mutta hän haluaa pysyä toimittajien kestityslistalla. Onpa käynnissä vedonlyöntikin, kuinka monena peräkkäisenä päivänä saa nautittua ilmaisen lounaan.

”Kaikki mitä hänellä on yllään on saatu ilmaiseksi. Calvin Kleinin farkut ovat työvoitto parin vuoden takaa, suunnittelijakuuluisuuden uuden kevätmalliston kunniaksi järjestetyistä juhlista. Farkkuja oli röykkiöittäin, mutta yhtiön muhkeasta PR-budjetistakin vei voiton juhlavieraiden kollektiivinen pelko, ettei tarjolla ollut itse kunkin kokoa tai että joku toinen toimittaja ehtisi nappaamaan viimeisen istuvan parin nenän edestä, ja niin sai alkunsa seuraavan päivän New York Postin sivuilla raportoitu mylläkkä.”

J.Sutter on saapunut Länsi-Virginiaan John Henry –päiville. John Henry on tarujen, kertomusten, piirustusten, laulujen ja lorujen 1800-luvun loppupuolella orjuudesta vapautunut työläinen. Moukari kädessä syntynyt hiilenmusta mies. Väkivahva, 190-senttinen rautatietunnelityömaalla työskennellyt porari. John Henry kuoli tunneliin nujerrettuaan kaivuukilpailussa höyryporan. Onko miestä koskaan ollut olemassakaan? Onko mitään kilpailua koskaan järjestetty? John ja Henry olivat yleisimmät vapautettujen orjien nimet.

”Balladi John Henrystä on itseoikeutetusti kaikkien rautatietyöläisen laulu. John Henry rakensi rautateitä. John Henryn laulu kuuluu kaikille lapio- ja hakkuumiehille – konekuskeille – porareille – kaikille työmaiden miehille. Sitä laulavat mustat työmiehet kaikkialla, eikä kukaan muu laula sitä samalla lailla kuin ne miehet, koska muut eivät pidä John Henryn muistoa yhtä suuressa arvossa ja kunniassa. Itse olen ollut kulkumies koko ikäni – aina siitä asti kun karkasin 12-vuotiaana valkolaisilta – ja olen tehnyt töitä omieni joukossa rautateiden rakennusleireillä Suurilta järviltä Floridaan ja Atlantilta Missouri-joelle, ja joka paikassa missä olen ollut töissä, joku tunsi John Henryn laulun ja lauloi sitä.”

John Henry –päivien julkistamistilaisuudessa tämä entinen orja on pääsemässä Amerikan kansallissankarit –postimerkkisarjaan. Benny ja Josie pitävät kulahtanutta motellia, joka uhkaa kuitenkin kerrankin täyttyä festivaalipäivien ajaksi. Kädestä suuhun elävän freelance-toimittajan Pamela Streetin isä on vastikään kuollut ja John Henry –päivien järjestäjillä on suuri kiinnostus keräilijä-isän jäämistöön. Alphonse Miggins pelastaa J.Sutterin heimlichin otteella, kun tämä meinaa tukehtua lihanpalaan. Bobbystä ei koskaan tiedä, hän osaa Balladin John Henrystä ulkoa, ja nyt hän on käynyt ostamassa lekan juuri ennen John Henry –päivien alkua. Joan Acorn kirjoittaa paikallislehdelle reportaasia John Henry –päivistä. Festivaalin päättäjäispäivänä postivirkailija avaa tulen ja ampuu kolme ihmistä kuoliaaksi. Kuvaus Rolling Stonesin keikasta kalifornialaisella aavikolla sekä J.Sutterin ja tämän vanhan ystävän kohtaamisesta saastaisessa crack-luolassa ovat erinomaisen tiheää tekstiä. Välillä käydään porarien leirissä, ja jatkuvat sortumisonnettomuudet verottavat työläisiä rivistä. Tunneliyhtiö pitää miesten innostusta käynnissä tarjoamalla rahapalkintoja porauskilpailujen voittajille. Guy Johnson on epätoivoinen folkloren kerääjä, jonka tavoitteena on päästä balladin alkulähteille. Yksi esittää musikaalin pääosassa John Henryä, toinen veistää porarilegendasta näköispatsasta, matkamuistokaupat menestyvät John Henry –tuotteilla.

Nämä olivat ja eivät olleet juonipaljastuksia. Tapahtumat ja ihmiset liittyvät ja eivät liity toisiinsa, mutta Colson Whitehead kehittää niistä hyvin mielenkiintoisen tarinan. Whitehead laittaa oivaltavasti vastakkain ja rinnakkain entisaikojen urakoinnin ja nykypäivän ammatit, vuoren läpi porautumisen ja ilmaisten lounaiden siipeilyennätyksen keräämisen. Hän tekee sen omituisesti kirjoittaen, viehättävän lakonisesti, hillityn harmaalla huumorilla. Kirjan osien otsikoinnit houkuttelevat lukemaan: Terminaalikaupunki, Pieni yösoitto moottorimotellissa, Maalaisilman vaikutuksista, Teoria elämästä poraustyönä, Uusia säkeitä. Kuvaus kyynistyneen toimittajan asenteista ja intohimottomuudesta on elävää luettavaa, mutta monesti mietin, onko siitä yli 600-sivuisen romaanin kannattelijaksi.

Oleellisin kysymys lukiessa oli, pysyykö tämä paketti kasassa, saako Colson Whitehead junan kunnialla asemalle, olenko minä loppuun asti kyydissä. Pysyi, mutta tunnustan, että puolen välin paikkeilla uskoni oli koetuksella.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…