Siirry pääsisältöön

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä
(suomennos Markku Päkkilä 2002 Otava, 634 s)
John Henry Days (alkuperäinen 2001 4th Estate, 389 s)

Ei ole kääntäjän vika, kun suomen kielessä ei ole vastinetta kirjan nimelle. Balladi John Henrystä on käännöksenä kelpo etenkin, kun tarinassa keskeisessä roolissa todella on laulu tuosta legendaarisesta hahmosta. Mutta alkuperäinen nimi on parempi, koska John Henry Days kertoo John Henryn ajoista 1870-luvulla ja samalla John Henry –päivistä Länsi-Virginiassa 1990-luvun loppuvuosina.


Lukukokemuksena asetelma on lähes identtinen heinäkuisen Adam Langerin California Avenuen kanssa: ostin ja luin John Henry Daysin kymmenkunta vuotta sitten ja poimin nyt lukemani suomennoksen myöhemmin Paloheinän kirjaston poistohyllystä. Toisin kuin heinäkuussa, tällä kertaa huomasin, että olin kyllä ymmärtänyt kaiken lukemani, mutta edelleen jää epäselväksi kirjan perimmäinen asetelma. Mitä Whitehead on halunnut kertoa lukijoilleen kirjoittamalla John Henryn tarinan näin erikoisella tavalla?


Eletään vuotta 1996. Internet on tulossa, mutta ei vielä etelävaltiolaisten taksikuskien elämään. Kyynistynyt chicagolaistoimittaja J.Sutter oli aina luokkansa ainoa musta, ja opettaja opetti Amerikan orjuuden vaiheet nopeasti ja vältellen. Hänen koulukaveriensa vanhempien mielestä oli kasvatuksellisesti kiinnostavaa, kun lapsilla oli ystäväpiirissään erirotuisia ihmisiä. Joskus aikanaan J. oli nuori, innokas ja aktiivinen osa kaupunkilehden rikos- ja kulttuuritoimitusta. Nykyään Sutteria eivät oman työnsä aiheet voisi vähempää kiinnostaa, mutta hän haluaa pysyä toimittajien kestityslistalla. Onpa käynnissä vedonlyöntikin, kuinka monena peräkkäisenä päivänä saa nautittua ilmaisen lounaan.

”Kaikki mitä hänellä on yllään on saatu ilmaiseksi. Calvin Kleinin farkut ovat työvoitto parin vuoden takaa, suunnittelijakuuluisuuden uuden kevätmalliston kunniaksi järjestetyistä juhlista. Farkkuja oli röykkiöittäin, mutta yhtiön muhkeasta PR-budjetistakin vei voiton juhlavieraiden kollektiivinen pelko, ettei tarjolla ollut itse kunkin kokoa tai että joku toinen toimittaja ehtisi nappaamaan viimeisen istuvan parin nenän edestä, ja niin sai alkunsa seuraavan päivän New York Postin sivuilla raportoitu mylläkkä.”

J.Sutter on saapunut Länsi-Virginiaan John Henry –päiville. John Henry on tarujen, kertomusten, piirustusten, laulujen ja lorujen 1800-luvun loppupuolella orjuudesta vapautunut työläinen. Moukari kädessä syntynyt hiilenmusta mies. Väkivahva, 190-senttinen rautatietunnelityömaalla työskennellyt porari. John Henry kuoli tunneliin nujerrettuaan kaivuukilpailussa höyryporan. Onko miestä koskaan ollut olemassakaan? Onko mitään kilpailua koskaan järjestetty? John ja Henry olivat yleisimmät vapautettujen orjien nimet.

”Balladi John Henrystä on itseoikeutetusti kaikkien rautatietyöläisen laulu. John Henry rakensi rautateitä. John Henryn laulu kuuluu kaikille lapio- ja hakkuumiehille – konekuskeille – porareille – kaikille työmaiden miehille. Sitä laulavat mustat työmiehet kaikkialla, eikä kukaan muu laula sitä samalla lailla kuin ne miehet, koska muut eivät pidä John Henryn muistoa yhtä suuressa arvossa ja kunniassa. Itse olen ollut kulkumies koko ikäni – aina siitä asti kun karkasin 12-vuotiaana valkolaisilta – ja olen tehnyt töitä omieni joukossa rautateiden rakennusleireillä Suurilta järviltä Floridaan ja Atlantilta Missouri-joelle, ja joka paikassa missä olen ollut töissä, joku tunsi John Henryn laulun ja lauloi sitä.”

John Henry –päivien julkistamistilaisuudessa tämä entinen orja on pääsemässä Amerikan kansallissankarit –postimerkkisarjaan. Benny ja Josie pitävät kulahtanutta motellia, joka uhkaa kuitenkin kerrankin täyttyä festivaalipäivien ajaksi. Kädestä suuhun elävän freelance-toimittajan Pamela Streetin isä on vastikään kuollut ja John Henry –päivien järjestäjillä on suuri kiinnostus keräilijä-isän jäämistöön. Alphonse Miggins pelastaa J.Sutterin heimlichin otteella, kun tämä meinaa tukehtua lihanpalaan. Bobbystä ei koskaan tiedä, hän osaa Balladin John Henrystä ulkoa, ja nyt hän on käynyt ostamassa lekan juuri ennen John Henry –päivien alkua. Joan Acorn kirjoittaa paikallislehdelle reportaasia John Henry –päivistä. Festivaalin päättäjäispäivänä postivirkailija avaa tulen ja ampuu kolme ihmistä kuoliaaksi. Kuvaus Rolling Stonesin keikasta kalifornialaisella aavikolla sekä J.Sutterin ja tämän vanhan ystävän kohtaamisesta saastaisessa crack-luolassa ovat erinomaisen tiheää tekstiä. Välillä käydään porarien leirissä, ja jatkuvat sortumisonnettomuudet verottavat työläisiä rivistä. Tunneliyhtiö pitää miesten innostusta käynnissä tarjoamalla rahapalkintoja porauskilpailujen voittajille. Guy Johnson on epätoivoinen folkloren kerääjä, jonka tavoitteena on päästä balladin alkulähteille. Yksi esittää musikaalin pääosassa John Henryä, toinen veistää porarilegendasta näköispatsasta, matkamuistokaupat menestyvät John Henry –tuotteilla.

Nämä olivat ja eivät olleet juonipaljastuksia. Tapahtumat ja ihmiset liittyvät ja eivät liity toisiinsa, mutta Colson Whitehead kehittää niistä hyvin mielenkiintoisen tarinan. Whitehead laittaa oivaltavasti vastakkain ja rinnakkain entisaikojen urakoinnin ja nykypäivän ammatit, vuoren läpi porautumisen ja ilmaisten lounaiden siipeilyennätyksen keräämisen. Hän tekee sen omituisesti kirjoittaen, viehättävän lakonisesti, hillityn harmaalla huumorilla. Kirjan osien otsikoinnit houkuttelevat lukemaan: Terminaalikaupunki, Pieni yösoitto moottorimotellissa, Maalaisilman vaikutuksista, Teoria elämästä poraustyönä, Uusia säkeitä. Kuvaus kyynistyneen toimittajan asenteista ja intohimottomuudesta on elävää luettavaa, mutta monesti mietin, onko siitä yli 600-sivuisen romaanin kannattelijaksi.

Oleellisin kysymys lukiessa oli, pysyykö tämä paketti kasassa, saako Colson Whitehead junan kunnialla asemalle, olenko minä loppuun asti kyydissä. Pysyi, mutta tunnustan, että puolen välin paikkeilla uskoni oli koetuksella.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…