Siirry pääsisältöön

Eleanor Catton: Valontuojat




Eleanor Catton
Valontuojat (The Luminaries, suom. Tero Valkonen)
2013 Siltala, 722 s



Tapanani on lukea kerrallaan kahta tai kolmea kirjaa. Kesken on aina pääkirjaksi kutsuttu, usein pidempi, haastavampi, hitaammin luettava, merkittävämmäksi etukäteen arvioimani kirja. Rinnakkaiskirjat ovat tavallisesti lyhyempiä, nopeampilukuisia, ratikassa luettavia, kerralla hotkaistavia. Tämä asetelma ei kerro mitään kirjojen laadusta.
Koska pääkirjojen lukeminen kestää kauemmin, kirjavuosi jaksottuu niiden mukaan. Muistan taannoisen syksyn Alastalon salissa, toissakesän Infinite Jestin, keväiset tunnelmat Jokapäiväisen elämämme parissa, kesän vietin Täällä Pohjantähden alla. Nyt elokuun alusta syyskuun alkuun työn alla oli Eleanor Cattonin Valontuojat. Meneillään olleella pääkirjalla on olennainen yhteys siihen, minkälainen muistikuva ajanjaksosta on jäänyt mieleen.

Valontuojat voitti Man Booker Prizen 2013. Luen yleensä pienellä viiveellä Booker-palkitun lisäksi Pulitzer- ja National Book Award –voittajat. Palkinnon voittamista pidän takuuna tietystä tasosta, ja usein kirjat ovatkin hyviä. Pettymyksiä tulee, kun voittaja osoittautuu liian bestsellerhenkiseksi, kertakäyttöiseksi tai pinnalliseksi. En heti muista tilannetta, jossa näillä isoilla palkinnoilla muistettu teos osoittautuisi liian vaikeaksi tai raskaslukuiseksi.

Valontuojien tapahtumat sijoittuvat Uuden-Seelannin kultakuumeen aikoihin 1860-luvulle. Tarinan yhtä alkuasukasta lukuun ottamatta kaikki muut henkilöhahmot ovat lähteneet kodeistansa, sukujensa luota, aloittaneet alusta ja elävät nyt jonkinlaisessa väliaikaisessa juurettomassa paikassa ja ajassa. Rikkaudenhimossaan kullankaivajat valtaavat aina uusia alueita ja reviirejä, monet pyrkivät hyötymään löydöksistä ilman omaa ansiota. Aikaan ja paikkaan kuuluu monia lieveilmiöitä.



Walter Moody saapuu kirjan alussa Crown-hotelliin, missä suurin osa muista henkilöistä on koolla puimassa viime aikojen tapahtumia. Hokitikan kaupungissa on tapahtunut paria viikkoa aiemmin rikoksia, jotka taustoineen ovat alkavan tarinan ytimessä. Kullankaivaja Crosbie Wells on löydetty kuolleena mökistään, ja lähettyviltä on löytynyt prostituoitu Anna Wetherall henkihieverissä. Wellsin kuolinsyy näyttää olevan viinanhuuruinen elämä ja Wetherallin epäillään yrittäneen itsemurhaa oopiumilla. Kuitenkin molempien tapausten taustalla saattaa olla rikos. Wellsiltä jäänyt yllättävä kultaomaisuus ja sen nopea myyminen ovat mysteereitä, kuten kadonneen kullankaivaja Emery Stainesinkin kohtalo.

“Crown-hotellin tupakkasalonkiin kokoontuneet kaksitoista miestä synnyttivät vaikutelman sattumalta yhteen päätyneestä joukkiosta. Olemuksen ja asusteiden moninaisuuden perusteella – oli lievetakkia, hännystakkia, luisilla napeilla varustettua väljää vyötettävää takkia, keltaista molskia, hienoa palttinaa ja tvilliäkin – heitä olisi voinut pitää junanvaunun kahtenatoista ventovieraana, joista kukin oli matkalla eri puolille utuista kaupunkia, jossa kyllä riitti kolkkia kullekin; jokaisen miehen tietoisesta erillisyydestä (kun hän silmäili lehteään, ojentui napauttamaan tuhkat ristikkoon tai laski kämmensyrjän huopakankaalle valmistautuessaan lyömään biljardipalloa) huokui itse asiassa tismalleen se ihmiskehojen vaitonaisuus, jonka voi aistia myöhään illalla julkisessa junanvaunussa, mutta täällä hiljaisuutta ei tahdittanut vaunujen kolke ja kahaltelu vaan sateen raskas ropina.”

Nimiä esiintyy alusta alkaen useita, ja lähes koko tarinan ajan käytetään paljon sivuja jokaisen hahmon luonteen kuvailuun. Silti henkilöt eivät oikein erotu toisistaan, eikä heidän käyttäytymisensä seuraaminen vaatisi ihan näin yksityiskohtaisia luonnekuvauksia. Koska henkilöhahmoihin ei ole riittävän syvää sidettä, näiden väliset kohtaamiset eivät tunnu niin merkityksellisiltä kuin on tarkoitettu. Henkilöiden suhteet toisiinsa ovat niin monimutkaiset, että niistä tarvitsisi melkein piirustuksen. En varmasti tullut tajunneeksi kaikkia yhteyksiä ja merkityksiä.



Kerronta on haastavaa, koska tapahtumia lähestytään eri näkökulmista. Niitä tuodaan esiin juorupitoisena dialogina, ja äkkiä siirrytäänkin seuraamaan aitoa tapahtumaa ajankohtaa hieman samalla vaihtaen. Kieli pakottaa paneutumaan tai muuten saattaa edetä kappaleenkin verran muistamatta tai käsittämättä, mitä tuli lukeneeksi.

"Hän sai erityisen paljon nautintoa väittelystä, kunhan se pysyi laadultaan kohtuuttomana ja teoreettisena, joten hänestä oli upeaa laatia mieltymystensä pienen mutta antaumuksellisen piirin pohjalta pähkähulluja sommitelmia."

Keskivaiheilla kieli tuntui yksinkertaistuvan alkuun verrattuna, melkein kuin kirja olisi vaihtunut. Kieli oli edelleen laadukasta, mutta miellyttävämpää lukea. Kuin lauseiden keskimääräinen pituus olisi lyhentynyt ja rinnasteisten sivulauseiden määrä vähentynyt.

Catton käyttää mielenkiintoista kerronnallista tekniikkaa ja helpottaa harhailevan lukijansa oloa kasaamalla säännöllisesti aiemmin tapahtuneen yhteen. Se toteutetaan yhdessä kohtaa Walter Moodyn päänsisäisenä pohdintana, myöhemmin esittelemällä lukijalle kahden päähenkilön välinen kirjeenvaihto, välillä tapahtumien kulkua valotetaan lehtikirjoitusten avulla. Pidän lisäksi onnistuneena rakennetta, jossa kerronnan edetessä jo olemassa olevan tarinan päälle laskeutuu uuden henkilön myötä ikään kuin uusi kerros. Ongelma oli, että uusi kerros osui vain joihinkin jo aiemmin tiedossa oleviin yksityskohtiin, muttei läheskään kaikkiin.


Valontuojissa oli aineksia oikein hyväksi kirjaksi, mutta paljon selkeämpi sen olisi pitänyt olla. Yritettiinkö tässä liian vaikeaa, yliarvioiko kirjailija lukijansa pahemman kerran? Unohtiko, että vuorovaikutteiselle lukukokemukselle on eduksi antaa mistään mitään tietämättömälle lukijalle edes hieman selkeyttä? Sekoitettiinko ja piilotettiinko asioita tahallaan, sekoittamisen ja piilottamisen vuoksi?

Kaikkea en ymmärtänyt, kaikessa en pysynyt perässä, mutta ison osan kirjan 722 sivusta luin kuitenkin hyvin kiinnostuneena. Oli paljon miellyttävää tekstiä. Silti joku lukemisen himon puute vaivasi, joku tarinan imu jäi kokematta, joku tunneside syntymättä. Ehkä ongelma oli, etten osaa sanoiksi pukea, mikä oli kirjan punainen lanka. Toivon, ettei se ollut sen selviäminen, mitä Emery Stainesille tapahtui tai kuka oli kultahippujen salakuljetusvyyhdin takana.

“Ei tällaista saa tehdä tavalliselle lukijalle!” ja “Tällaista lisää!” eivät ole otteita kirjasta, vaan omista muistiinpanoistani. Kaikkien yksityiskohtien ymmärtäminen ja kokonaisuuden sisäistäminen vaatisi Valontuojien lukemisen uudestaan. Sitä ei kuitenkaan taida tapahtua.









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…