Siirry pääsisältöön

Eleanor Catton: Valontuojat




Eleanor Catton
Valontuojat (The Luminaries, suom. Tero Valkonen)
2013 Siltala, 722 s



Tapanani on lukea kerrallaan kahta tai kolmea kirjaa. Kesken on aina pääkirjaksi kutsuttu, usein pidempi, haastavampi, hitaammin luettava, merkittävämmäksi etukäteen arvioimani kirja. Rinnakkaiskirjat ovat tavallisesti lyhyempiä, nopeampilukuisia, ratikassa luettavia, kerralla hotkaistavia. Tämä asetelma ei kerro mitään kirjojen laadusta.
Koska pääkirjojen lukeminen kestää kauemmin, kirjavuosi jaksottuu niiden mukaan. Muistan taannoisen syksyn Alastalon salissa, toissakesän Infinite Jestin, keväiset tunnelmat Jokapäiväisen elämämme parissa, kesän vietin Täällä Pohjantähden alla. Nyt elokuun alusta syyskuun alkuun työn alla oli Eleanor Cattonin Valontuojat. Meneillään olleella pääkirjalla on olennainen yhteys siihen, minkälainen muistikuva ajanjaksosta on jäänyt mieleen.

Valontuojat voitti Man Booker Prizen 2013. Luen yleensä pienellä viiveellä Booker-palkitun lisäksi Pulitzer- ja National Book Award –voittajat. Palkinnon voittamista pidän takuuna tietystä tasosta, ja usein kirjat ovatkin hyviä. Pettymyksiä tulee, kun voittaja osoittautuu liian bestsellerhenkiseksi, kertakäyttöiseksi tai pinnalliseksi. En heti muista tilannetta, jossa näillä isoilla palkinnoilla muistettu teos osoittautuisi liian vaikeaksi tai raskaslukuiseksi.

Valontuojien tapahtumat sijoittuvat Uuden-Seelannin kultakuumeen aikoihin 1860-luvulle. Tarinan yhtä alkuasukasta lukuun ottamatta kaikki muut henkilöhahmot ovat lähteneet kodeistansa, sukujensa luota, aloittaneet alusta ja elävät nyt jonkinlaisessa väliaikaisessa juurettomassa paikassa ja ajassa. Rikkaudenhimossaan kullankaivajat valtaavat aina uusia alueita ja reviirejä, monet pyrkivät hyötymään löydöksistä ilman omaa ansiota. Aikaan ja paikkaan kuuluu monia lieveilmiöitä.



Walter Moody saapuu kirjan alussa Crown-hotelliin, missä suurin osa muista henkilöistä on koolla puimassa viime aikojen tapahtumia. Hokitikan kaupungissa on tapahtunut paria viikkoa aiemmin rikoksia, jotka taustoineen ovat alkavan tarinan ytimessä. Kullankaivaja Crosbie Wells on löydetty kuolleena mökistään, ja lähettyviltä on löytynyt prostituoitu Anna Wetherall henkihieverissä. Wellsin kuolinsyy näyttää olevan viinanhuuruinen elämä ja Wetherallin epäillään yrittäneen itsemurhaa oopiumilla. Kuitenkin molempien tapausten taustalla saattaa olla rikos. Wellsiltä jäänyt yllättävä kultaomaisuus ja sen nopea myyminen ovat mysteereitä, kuten kadonneen kullankaivaja Emery Stainesinkin kohtalo.

“Crown-hotellin tupakkasalonkiin kokoontuneet kaksitoista miestä synnyttivät vaikutelman sattumalta yhteen päätyneestä joukkiosta. Olemuksen ja asusteiden moninaisuuden perusteella – oli lievetakkia, hännystakkia, luisilla napeilla varustettua väljää vyötettävää takkia, keltaista molskia, hienoa palttinaa ja tvilliäkin – heitä olisi voinut pitää junanvaunun kahtenatoista ventovieraana, joista kukin oli matkalla eri puolille utuista kaupunkia, jossa kyllä riitti kolkkia kullekin; jokaisen miehen tietoisesta erillisyydestä (kun hän silmäili lehteään, ojentui napauttamaan tuhkat ristikkoon tai laski kämmensyrjän huopakankaalle valmistautuessaan lyömään biljardipalloa) huokui itse asiassa tismalleen se ihmiskehojen vaitonaisuus, jonka voi aistia myöhään illalla julkisessa junanvaunussa, mutta täällä hiljaisuutta ei tahdittanut vaunujen kolke ja kahaltelu vaan sateen raskas ropina.”

Nimiä esiintyy alusta alkaen useita, ja lähes koko tarinan ajan käytetään paljon sivuja jokaisen hahmon luonteen kuvailuun. Silti henkilöt eivät oikein erotu toisistaan, eikä heidän käyttäytymisensä seuraaminen vaatisi ihan näin yksityiskohtaisia luonnekuvauksia. Koska henkilöhahmoihin ei ole riittävän syvää sidettä, näiden väliset kohtaamiset eivät tunnu niin merkityksellisiltä kuin on tarkoitettu. Henkilöiden suhteet toisiinsa ovat niin monimutkaiset, että niistä tarvitsisi melkein piirustuksen. En varmasti tullut tajunneeksi kaikkia yhteyksiä ja merkityksiä.



Kerronta on haastavaa, koska tapahtumia lähestytään eri näkökulmista. Niitä tuodaan esiin juorupitoisena dialogina, ja äkkiä siirrytäänkin seuraamaan aitoa tapahtumaa ajankohtaa hieman samalla vaihtaen. Kieli pakottaa paneutumaan tai muuten saattaa edetä kappaleenkin verran muistamatta tai käsittämättä, mitä tuli lukeneeksi.

"Hän sai erityisen paljon nautintoa väittelystä, kunhan se pysyi laadultaan kohtuuttomana ja teoreettisena, joten hänestä oli upeaa laatia mieltymystensä pienen mutta antaumuksellisen piirin pohjalta pähkähulluja sommitelmia."

Keskivaiheilla kieli tuntui yksinkertaistuvan alkuun verrattuna, melkein kuin kirja olisi vaihtunut. Kieli oli edelleen laadukasta, mutta miellyttävämpää lukea. Kuin lauseiden keskimääräinen pituus olisi lyhentynyt ja rinnasteisten sivulauseiden määrä vähentynyt.

Catton käyttää mielenkiintoista kerronnallista tekniikkaa ja helpottaa harhailevan lukijansa oloa kasaamalla säännöllisesti aiemmin tapahtuneen yhteen. Se toteutetaan yhdessä kohtaa Walter Moodyn päänsisäisenä pohdintana, myöhemmin esittelemällä lukijalle kahden päähenkilön välinen kirjeenvaihto, välillä tapahtumien kulkua valotetaan lehtikirjoitusten avulla. Pidän lisäksi onnistuneena rakennetta, jossa kerronnan edetessä jo olemassa olevan tarinan päälle laskeutuu uuden henkilön myötä ikään kuin uusi kerros. Ongelma oli, että uusi kerros osui vain joihinkin jo aiemmin tiedossa oleviin yksityskohtiin, muttei läheskään kaikkiin.


Valontuojissa oli aineksia oikein hyväksi kirjaksi, mutta paljon selkeämpi sen olisi pitänyt olla. Yritettiinkö tässä liian vaikeaa, yliarvioiko kirjailija lukijansa pahemman kerran? Unohtiko, että vuorovaikutteiselle lukukokemukselle on eduksi antaa mistään mitään tietämättömälle lukijalle edes hieman selkeyttä? Sekoitettiinko ja piilotettiinko asioita tahallaan, sekoittamisen ja piilottamisen vuoksi?

Kaikkea en ymmärtänyt, kaikessa en pysynyt perässä, mutta ison osan kirjan 722 sivusta luin kuitenkin hyvin kiinnostuneena. Oli paljon miellyttävää tekstiä. Silti joku lukemisen himon puute vaivasi, joku tarinan imu jäi kokematta, joku tunneside syntymättä. Ehkä ongelma oli, etten osaa sanoiksi pukea, mikä oli kirjan punainen lanka. Toivon, ettei se ollut sen selviäminen, mitä Emery Stainesille tapahtui tai kuka oli kultahippujen salakuljetusvyyhdin takana.

“Ei tällaista saa tehdä tavalliselle lukijalle!” ja “Tällaista lisää!” eivät ole otteita kirjasta, vaan omista muistiinpanoistani. Kaikkien yksityiskohtien ymmärtäminen ja kokonaisuuden sisäistäminen vaatisi Valontuojien lukemisen uudestaan. Sitä ei kuitenkaan taida tapahtua.









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…